Kuolema erottaa ja lähentää – Lue Tommi Aition elokuva-arvostelu

0
Äidin kuolema erottaa ja lopulta myös lähentää Martin Paulin esittämän pojan Peik Stenbergin virtuoosimaisesti tulkitsemaan äkäiseen isäpappaan Klaus Härön intiimissä mestariteoksessa Elämää kuoleman jälkeen.

Tommi Aitio

ELÄMÄÄ KUOLEMAN JÄLKEEN (Livet efter döden, Suomi 2020). Ohjaus ja käsikirjoitus: Klaus Härö. Kuvaus: Robert Nordström. Leikkaus: Thomas Täng. Musiikki: Martin Bye. Pääosissa: Peik Stenberg, Martin Paul, Lena Labart, Sara Arnia.

Klaus Härö on puolihuomaamatta hiipinyt kotimaisen elokuvan 2000-luvun tärkeimmäksi ohjaajaksi. Kehitys alkoi hänen ensimmäisestä täyspitkästä ohjaustyöstään Näkymätön Elina (2002) ja on kulkenut Postia pappi Jaakobille -elokuvan (2009) ja Miekkailijan (2015) kautta Tuntemattomaan mestariin (2018).

Elämää kuoleman jälkeen on, paitsi pienimuotoisempi ja intiimimpi, myös samaisen kehityskulun johdonmukainen maamerkki. Vaikkei se ole Miekkailijan kaltainen globaali mestariteos, sitä voi huoletta kutsua yhdeksi hienoimmista kotimaisista elokuvista pitkiin aikoihin.

Niin kuin Postia pappi Jaakobille myös Elämää kuoleman jälkeen tavoittaa jotain syvästi olennaista ja inhimillistä ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta. Häron päähenkilö, äkäinen ikämies on juuri jäänyt leskeksi eikä voi sietää taloon tulvivia suruvalitteluja ja kukkalähetyksiä. Osansa kiukusta saavat myös oma poika sekä vieraisille saapuva sisko.

Mies on itkunsa itkenyt jo silloin kun vaimo sairastui parantumattomaan syöpään. Sen sijaan muille sureminen alkaa vasta kuolemasta. Tästä ajoitusten epätahtisuudesta Klaus Härö rakentaa elokuvansa keskeisen ristiriidan.

Suru ja kuolema erottavat mutta lopulta myös lähentävät isän ja pojan. Menetyksen keskelläkin on toivoa, ehdottaa Härö. Jonkinlainen suruharsoon kiedottu lupaus paremmasta on hänen elokuviensa pääaihe laajemminkin, joskus peitellymmin ja joskus näkyvämmin kuten nyt Elämää kuoleman jälkeen -teoksessa.

Niin ikään Härö tavoittaa elokuva toisensa jälkeen taidokkaasti vanhan miehen elämänpettymyksen. Jaakob-pappi ja Tuntemattoman mestarin taidekauppias ja nyt yrmy leskimies ovat samasta puusta veistettyjä, mutta aitoja, uskottavia ja ennen kaikkea koskettavia. Heidän emootioihinsa samastuu ja heidän kohtaloaan myötäelää vaikka ympäröivä maailma ei heidän reaktioitaan aina hyväksyisikään.

Peik Stenberg tekee yksiselitteisesti upean tulkinnan surun lannistamana leskenä. Martin Paul pojan roolissa tavoittaa jotain aivan olennaista isäänsä rakastavana ja kunnioittavana mutta oman tahtonsa ohjaamana poikana.

Mikäli katsoo vuodessa yhden ainoan kotimaisen elokuvan, tänä vuonna se olkoon Elämää kuoleman jälkeen.

Jätä kommentti