Urheilun on nyt kärsittävä ja karsittava

0
Salon Urheilupuisto on ollut kokonaan suljettuna maaliskuun lopusta asti.

Suomalainen urheilu elää sotien jälkeisen ajan pahinta kriisiään – enää ei voida puhua sopeutumisesta vaan selviytymisestä.

Täyspysähdys riisuu seurat ja lajiliitot alastomaksi.

Kun kaikki seisovat paljaana omiensa edessä, paljastuvat vuosien varrella kerääntyneet ylimääräiset ihrat ja riidoissa revenneet arvet sekä kabinettien käryyn tottuneet karstaiset keuhkot ja tukirahojen anelussa kuluneet polvet.

Yhteiskunnan kaikilta sektoreilta on jaksettu tsempata ja vakuuttaa, että korona antaa mahdollisuuden luoda ja kehittää jotain uutta. Valitettavasti urheilulla ei ole varaa tällaiseen ylellisyyteen.

Urheilun on kärsittävä ja karsittava – mutta siinä on myös urheilun mahdollisuus.

Puuhastelua ei ole enää varaa katsoa läpi sormien, eikä kenenkään anneta enää kellua vailla vastuuta. Arvottomat kivapuhesinetit on revittävä seiniltä, kiihtyvä koordinaattorikaruselli on stopattava ja tiheää projektipusikkoa karsittava.

Seurojen on palattava urheilumme perusyksiköksi ja lajiliittojen on palattava perusyksikön palvelijaksi.

Arvokisojen siirtymiset ja perumiset helpottavat paluuprosessia. Kun liittojen pyörittämä maajoukkuetoiminta on määrittelemättömällä tauolla, on seurojen aika ottaa valta taas omiin käsiinsä ja esittää kolme peruskysymystä:

1) Kumpi on tärkeämpää: menestyvät maajoukkueet vai terveet pääsarjat?

2) Onko pelaajakehityksen tärkein tehtävä tuottaa pelaajia maajoukkueeseen vai seurajoukkueeseen?

3) Onko tavoitteena liikuttaa mahdollisimman montaa vai mahdollisimman laadukkaasti?

Vastaamisen ei pitäisi olla vaikeaa, sillä ensimmäinen vaihtoehto syö jälkimmäistä, mutta jälkimmäinen vaihtoehto ruokki ensimmäistä.

Kun vastaukset on selvillä, ihrat sulatettu, arvet puhdistettu, keuhkot yskitty tyhjiksi ja vaatteet puettu päälle, on uudelleenrakentamisen aika.

Rahaa siihen ei ole, mutta sitäkin enemmän aikaa.

Ja aikahan on rahaa.