Edesmenneen somerolaisen Kirsti ”Kirre” Inkisen runoista on julkaistu kirja Onni koostuu murusista. Useimmat runoista ylistävät luontoa ja kuvaavat kekseliäästi vuodenaikoja. Myös ystävyys ja uskossa eläminen ovat antaneet aiheita runoihin, joista osa on loppusointuisia ja osa vapaamuotoisia.

Kevätpuro puhelias/ porisee ja pulputtaa,/ kiven yli hypätessään/ juttelee ja juoruaa./ Paljon kertyi kerrottavaa/ alla hyisen kahlehen./ Kevät katkoi kielen kannat./ Nyt käy puhe poristen./ Puron partaan sinivuokot/ iloisesti kuiskuttaa,/ ohitse kun lörpötellen/ kevätpuro porhaltaa.

Kirjan on kustantanut Suomen Lähetysseura, jolle Inkinen testamenttasi omaisuutensa. Runokirjan julkaisua ehdotti tämän entinen työtoveri, ypäjäläinen Maija-Liisa Pakkanen.

Kirjaan on valittu 60 runoa. Lähetysseuralle tarjotaan useampia runokirjoja julkistavaksi joka vuosi, mutta painoon niistä päätyy vain yksi vuoden tai kahden välein.

Pakkanen ehti olla Inkisen työtoverina kolmisen vuotta ja ystävänä loppuiän. Elinikäisiin ystäviin kuuluu myös seurakunnassa perheneuvojana työskennellyt Leena Laurén, joka meni ekaluokkalaisena Inkisen tyttökerhoon Kirkonmäelle.

Kirsti Inkinen oli ahkera kynänkäyttäjä. Vuonna 1961 Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys julkaisi kaksi hänen nuortenkirjaansa. Raijan leiriseikkailujen takakannessa kerrotaan kirjan kertovan pirteän tarinan pienten tyttökerholaisten leiripäivistä Riemurannassa, joskin ”keskeisenä kaikuu sanoma Jeesuksesta, joka yksin tuo ainoan kestävän ilon ja rauhan nuoren leiritytönkin elämään”.

Leena Laurén luki kirjat uudestaan Inkisen kuoltua ja hämmästyi niiden tiukkaa hengellistä otetta. Hän ei muista tyttökerhoaikojaan ääriuskonnollisina eikä rajoittavina.

– Vaikka alku- ja loppurukoukset pidettiinkin, oli kerhojen ohjelma monipuolista ja mukavaa; meistä tuli vain yleiskristillisiä, Laurén nauraa.

Seurakunnan kerhot olivat erityisen suosittuja 1950–1960-luvuilla. Muu harrastustarjonta oli vähäistä.

– Parhaimmillaan Kirstin kerhoissa kävi lähes 500 tyttöä. Kerhoja oli 17 eli jokaisessa koulupiirissä omansa, Laurén kertoo.

Tuulen tyttäret ovat luudillaan/ lakaisseet taivaan kannen/ pilvistä puhtaaksi,/ ja aurinko on säteillään kiillottanut/ sen säihkyvän siniseksi. / Nyt pääskyjen mustat nuolet/ sinkoilevat sinne tänne/ hohtavassa sinessä./ Kukat kylpevät aamukasteessa./ Päiväkakkara oikoo valkoista kaulustaan./ Kissankello kilauttaa aamusoiton./ Uusi päivä voi alkaa.

Luonto kuvittaa satasivuista runokirjaa.

Karjalan Kaukolassa syntynyt Kirsti Inkinen opiskeli nuorisonohjaajaksi, työskenteli vuoden Kurikassa ja aloitti Someron seurakunnan tyttötyöntekijänä vuonna 1954. Inkisen vanhemmat olivat muuttaneet Somerolle jo aiemmin; äiti oli Laitiaisten koulun opettaja.

Inkinen asui ensin Pikku-Pappilan sisarkodissa ystävänsä Anja Känkäsen naapurina ja sitten pitkään äitinsä kanssa Päivänsalon kerrostalossa. Eläkkeelle jäätyään hän muutti ydinkeskustaan Kassatielle. Vakava sairaus vei Inkisen terveyskeskuksen vuodeosastolle elämänsä viimeisiksi kuukausiksi vuonna 2018.

– Sukulaisia ei ollut elossa, joten muutaman työtoverin, ystävän ja naapurin kesken huolehdimme muistotilaisuudesta ja jäämistöstä, Maija-Liisa Pakkanen kertoo.

Inkinen ahersi Someron seurakunnassa 36 vuotta: kirjahyllystä löytyivät dokumentoituna ja valokuvattuina kaikki hänen kerhoja ja leirejä varten kirjoittamansa näytelmät, raamattuhetket ja ohjelmat. Aineisto säilötään Somero-Seuran arkistoon.

Sadepisaratyttöjen märkä parvi/ tanssii ikkunalaudallani:/ rip, rap, rip, rap…/ Välillä naputtavat ikkunaani:/ tip, tap, tip, tap…/ Karkeloivat sadebalettia/ vetisissä hahmoissaan/ tirskuen ja kikattaen,/ kunnes tulee kuuro/ ja pyyhkäisee ne vesinoroseen./ Siellä uivat hiljaa/ kadoten ties minne…/ Kuulen vielä loiskeen ja lätinän./ Herättivät, mokomat,/ minut makeasta unesta.

Kirsti Inkinen jäi varhaiseläkkeelle 58-vuotiaana vuonna 1990. Jäämistöstä löytyi työpaikan läksiäisjuhlista koottu mappi otsikolla Potku eläkkeelle. Siihen on säilötty ohjelman virret ja runot, valokuvia ja muistikuvia sekä kortteja ja toivotuksia. Viimeisellä sivulla Inkinen avaa tuntojaan:

”Virret ja runot toivat mieleen menneitä muistoja: iloja, mutta myös viimeisten vuosien uupumuksen ja masennuksen.”

”Menneisiin vuosikymmeniin liittyy paljon iloista ja kaunista muistettavaa omalta työsaralta. Usein ihmettelen, miten paljon olen jaksanut. Mutta kun iän tuoma väsymys ja työnkuvan muuttumisen aiheuttama ahdistus käyvät päälle, alkaa kaivata työstä pois.”

Jääpuikkokynttilöitä,/ hopeisia tähtiöitä,/ lumen vaippa valkoinen/ päällä pellon, niittyjen./ Kimallusta kiteiden,/ puraisua pakkasen,/ lumimyrskyn upeaa/ orkesterisoitantaa./ Puhtautta valkeaa/ tulvii koko laaja maa,/ salamoiden, häikäisten/ ikkunoissa silmien./ Luistavuutta latujen,/ titityytä tiaisen./ Talvi poskeen pyyhkäisee,/ tuulispäänä tuittuilee.

Kirsti Inkisen kulkupelinä oli polkupyörä, mutta syrjäkylillä pidettyihin tyttökerhoihin hän ajeli linja-autolla.

– Silloin niitä vielä kulki, Leena Laurén huomauttaa.

– Mutta takaisin keskustaan ei enää illalla päässyt, joten monesti hän yöpyi jonkun kerholaisen perheessä.

Kursiivilla kirjoitetut tekstit ovat Kirsti Inkisen runoja kirjasta Onni koostuu murusista.

KARJALAISTA SUKUA

Kirsti Inkinen

Syntyi 9.8.1932 Karjalan Kaukolassa. Kuoli Somerolla 8.11.2018.

Valmistui nuorisonohjaajaksi 1952.

Työskenteli Someron seurakunnassa tyttötyöntekijänä vuodet 1954–1990.

Kirjoitti 1960-luvulla kaksi nuortenkirjaa Kipinäkerhon tytöt ja Raijan leiriseikkailut.

Suomen Lähetysseura julkaisi huhtikuussa 2020 Inkisen runokirjan Onni koostuu murusista.

Jätä kommentti