Alppiruusut hehkuvat Halikossa – Paavo Martin puutarhan kukintakausi alkoi jo tammikuussa

0
Atsaleoissa on keltaoranssia värikirjoa, jota ei löydy Suomessa kasvavista alppiruusuista. Paavo Martti tarkastalee korallinvärisen Cecilen runsasta kukintaa.

Puuvartiset kasvit kiinnostavat metsämiestä, Paavo Martti sanoo. Hän teki pääosan työurastaan kotipaikkakuntansa Halikon metsäyhdistyksen toiminnanjohtajana, ja eläkkeellä hän on keskittynyt arboretumin eli puulajipuiston rakentamiseen.

Kasvilajeja on kertynyt kaikkiaan noin 450. Talo on keskellä rinnettä, ylhäällä kohoavat havupuut, alhaalla levittäytyy lehtimetsä. Kaikkialla on erikoisuuksia, jotka Martti on varustanut nimikyltein.

Kesäkuussa kuitenkin huomio kiinnittyy ensimmäiseksi väriloistoon havupuiden alla. Rodojen eli Rhododendron-suvun alppiruusujen ja atsaleojen kukinta on huipussaan. Nekin ovat puuvartisia.

– Alppiruusuihin minulla on ollut mielenkiintoa jo 60 vuoden takaa. Muutimme tänne 1985, ja seuraavana kesänä istutin ensimmäiset alppiruusut. Kun 1995 perustettiin Rhododendron-kerho, liityin siihen.

Helteisenä päivänä metsän varjoon kiipeävät polut näyttävät houkuttelevilta. Martti johdattaa kierrokselle kukkien keskelle.

Rodot tarvitsevat happaman maan ja varjostusta, ja siksi ne viihtyvät hyvin metsässä havupuiden alla.

Metsäinen rinne on rodoille hyvä paikka, sillä ne viihtyvät happamassa metsämaassa. Paikka on myös sopivan suojaisa.

Paavo Martti pysähtyy upeassa kukassa olevan, harvinaisen kirkkaanpunaisen alppiruusun luokse:

– Tämä on yksi lempilajikkeistani, puhtaan punainen luonnonlaji Nova Zembla. Se ei ole kovin kestävä Suomen ilmastossa, mutta kallion kyljessä se on menestynyt.

Vieressä kukoistaa valkoinen Trinity. Alppiruusujen väri vaihtelee yleensä valkoisesta erilaisiin vaaleanpunaisen, punaisen ja violetin sävyihin.

– Keltaisia alppiruusuja kasvaa Himalajalla, mutta Suomessa on saatu menestymään vain hyvin vaalea maidonkeltainen, Martti sanoo.

Hänen puutarhansa kirkkaan keltaisina ja oransseina loistavat pensaat ovat atsaleoja. Ne eroavat alppiruusuista muun muassa siten, että ne pudottavat lehtensä talveksi.

Alppiruusut ovat useimmiten vihreitä ympäri vuoden. Lajikkeiden lehdissä on eroja. Martti kääntää ympäri yhden lehden ja näyttää mielenkiintoisen yksityiskohdan: lehden alapinta on keltaoranssi ja samettisen nukkainen.

– Suosin nukkaisia lajikkeita, sillä niissä on vähemmän tuholaisia.

Erityisen voimakkaan värinen nukka löytyy japanilaisen Koichiro Wadan kuperien lehtien alapuolelta.

– Lajike tuotiin Eurooppaan 1930-luvulla. Se esiteltiin Englannissa puutarhanäyttelyssä ja palkittiin lajinsa parhaana, Martti kertoo. Hän tuntee jokaisen lajikkeensa taustan.

Degronianum-alppiruusun lehden alapinta on nukkainen ja verson päässä näkyy uusi kasvu.

Joissakin pensaissa kukkia on tiheämmässä, joissakin harvemmassa. Paavo Martti nyppäisee irti kuihtumassa olevan kukkatertun ja näyttää, kuinka sen alta alkaa kasvaa uusia lehtiä.

– Uudet silmut ovat kukkivan verson alla. Niiden kärkiin ei ehdi tulla samana vuonna nuppuja. Sen sijaan syksyllä tulee nuppuja niiden versojen kärkiin, jotka eivät nyt kuki, Martti selittää.

Jos kaikki versot kukkivat kerralla, seuraavaksi tulee siis välivuosi.

– Lannoitan rodoja siinä vaiheessa, kun uusi kasvu alkaa puhjeta. Silloin kasvi tarvitsee enemmän ravintoa. Kukan tarvitsemat ravinteet ovat jo nupussa.

Martti käyttää rodoilleen perunalannoitetta, koska siitä saa suuren mittakaavan puutarhaan edullisemmin samat ravinteet kuin alppiruusulannoitteista.

– Sekä rodoille että perunoille lannoitteen pitää olla klooritonta. Kukkimiseen tarvitaan fosforia, jota on ravinneanalyysin mukaan kertynyt täällä jo hyvin maaperään. Kaliumpitoinen lannoite parantaa talvenkestävyyttä, Martti kertoo.

Karussa kalliorinteessä pensaita on myös kasteltava. Onneksi kallion laella on naapurin puolella lampi, josta Martti saa ottaa kasteluvettä.

Vesi tulisi rinnettä alas itsestäänkin, mutta Martti käyttää pumppua, että saa sadettimen toimimaan. Sitä hän siirtelee eri paikkoihin pariksi tunniksi kerrallaan.

Punainen Nova Zembla on talvenarka, mutta on selviytynyt kallion suojassa.

Rodoja on nyt noin 90, eikä 89-vuotias Paavo Martti suunnittele enää uusien istuttamista.

– Ne ovat jo vähitellen vähenemään päin, sillä aina joskus joku pensas joukosta kuolee. Kun ne menevät huonon näköisiksi, tulee annettua moottorisahaa, hän kertoo.

Kaikkiaan hän on ehtinyt istuttaa vuosien aikana noin 200 rodoa. Varsinkin ensimmäisistä monet olivat liian talvenarkoja ja kuolivat. Sitä mukaa kun rodoharrastus on Suomessa laajentunut myös täällä viihtyvät lajikkeet ovat lisääntyneet.

– Olen saanut suuren osan taimista kavereilta, jotka risteyttävät lajikkeita. Heille on tullut enemmän taimia kuin he itse tarvitsevat, Martti sanoo.

Osan hän on ostanut taimimyymälöistä, ja Rhododendron-kerho on tuonut taimia esimerkiksi Englannista ja Puolasta.

– Suurin osa rodoista on kotoisin Kiinasta Himalajan rinteiltä. 3000 kilometriä etelämpänä ja 3000 metriä korkeammalla lämpötilat voivat olla samanlaisia kuin täällä, mutta päivän ja kasvukauden pituudessa on eroa, Martti kertoo.

Hänen havaintojensa perusteella näyttää, että osa kasveista pystyy paremmin hyödyntämään pitkän, valoisan päivän, mutta toisille kasvukauden pituus on tärkeämpi.

– Myös mantereisuus ja merellisyys vaikuttaa. Mannerilmaston kasvi lähtee kasvamaan heti kun on viikon lämmintä. Merellisempi odottaa, että sää pysyy varmasti lämpimänä.

Luonnonvaraisia alppiruusuja löytyy eri puolilta maailmaa lähinnä vuoristoalueilta. Alpeilta kotoisin oleva ruostealppiruusu Rhododendron ferrugineum tunnetaan saksaksi nimellä Alpenrosen, ja siitä on peräisin suomenkielinen nimi alppiruusu.

– Suomessakin kasvaa lapinalppiruusu, joka on rauhoitettu kasvi. Se on täällä puutarhassakin pienilehtinen ja matala, mutta luonnossa vielä pienempi, vain 10 cm korkea varpu.

Juhannusruusu on vallannut vanhan maakellarin katon.

Rodojen väleissä ja ympärillä viihtyvät monet muut Paavo Martin arboretumin kasvit. Kotoisien mäntyjen joukossa on monia erikoisempia havupuita.

– Havuista hemlokit ovat suosikkejani, ja niiden rinnalla valesypressit ja tuijat, Martti kertoo.

Hän kehottaa koskettamaan hemlokin oksaa. Puu muistuttaa jonkin verran kuusta, mutta neulaset ovat pehmeitä. Hemlokit ovat kotoisin Japanista ja Amerikasta.

Talon edessä on suuriksi palloiksi leikattuja marjakuusia. Martti sanoo, että niistä voi muotoilla mitä tahansa. Linnut pesivät mielellään niiden sisällä.

Vanhan maakellarin katolla kukkii kaksi suurta ruusupensasta, valkoinen juhannusruusu ja vaaleanpunainen Suviruusu Poppius. Muiden ruusujen aika on tulossa.

Kasvimaan takaa alkavat lehtipuut.

– Metsitin pellon vuonna 1996. Sen peruspuustoksi tuli tavallista tammea, visakoivua ja vuorijalavaa. Alle istutin pähkinäpensaita ja lehtokuusamaa, Martti kertoo.

Tammia hän on sitten hankkinut useita erilaisia, muun muassa kotimaisia kapeita pilari- eli kartiotammia sekä amerikkalaisia puna- ja keskilännentammia.

– 200 vuoden päästä saan vaihtaa tammitukin mersuun, hän vitsailee.

Totta on se, että tammen kasvatus ei sovi kiireiselle. Varsinkin aluksi ne ovat hitaita.

– On sanottu, että ensimmäiset 10 vuotta tammi kasvattaa juuria ja vasta sitten versoa.

Koko elämänkaaren seuraaminen vie jo useamman sukupolven:

– Tammi kasvaa 300 vuotta, kukoistaa seuraavat 300 vuotta ja kuolee sitten vielä 300 vuotta.

Valkokeltainen atsalea on nimeltään Northern Hi-Lights. Atsaleat pudottava lehtensä talveksi.

Paavo Martilla on kasviensa vaiheet hyvin muistissa, sillä hän on pitänyt kaikesta kirjaa.

– Olen kirjannut joka vuosi kasvien talvenkestäyyden, terveyden, tuholaiset, kukkimisen ja yleisen koristeellisuuden. Sillä perusteella osaan sanoa, mikä täällä kestää ja menestyy.

Tänä vuonna kirjanpitoon on tullut erikoisuus:

– Alppiruusu on ollut kukassa jokaisena kuukautena, tammikuusta lähtien, Martti sanoo.

Tammikuun kukkija oli loreanalppiruusu. Se on yleensäkin ensimmäinen, ja usein sen kukkanuput jäätyvät. Nyt se teki ennätyksen.

Seuraavaksi Martti pääsee tarkkailemaan, päättyykö rodojen kukinta tavalliseen tapaan heinäkuussa, vai saadaanko merkintöjä useammalle kuin seitsemälle kuukaudelle.

Olemme kiertäneet ympäri takaisin pihan reunaan, ajotien päähän. Siitä Paavo Martti näki paikan ensimmäistä kertaa 35 vuotta sitten.

– Kun tulimme katsomaan taloa ja pääsimme tähän asti, ajattelin, että nyt löytyi sellainen tontti, johon saa kukkivia puita keväästä syksyyn. Olimme kiertäneet katsomassa omakotitaloja pari vuotta, emmekä aina edes käyneet sisällä, jos tontti ei näyttänyt sopivalta.

Silloin talo oli pusikoituneen rinteen ja avoimen pellon välissä, mutta Martti näki mahdollisuudet. Nyt silmien edessä avautuu oikeasti se, mitä hän näki mielessään.

Kirjoittaja: Arja Maunuksela

Jätä kommentti