Tuhkasta nousi Salo – 133 vuotta sitten liekit nielivät kauppalan ytimen

1
Salo heti palon jälkeen 15.7.1887. Palo alkoi nahkuri Luhrin ulkohuoneesta, joka sijaitsi kuvassa vasemmalla olevan piipun lähettyvillä. Kuva: Salo-Uskelan seuran arkisto.

Se alkoi ulkohuoneesta.

Nahkuri Luhrin rakennus aivan Salonjoen varressa syttyi palamaan heinäkuun 15. päivänä 1887. Lounaistuuli levitti kipinöitä katoille niin, että samanaikaisesti tuli roihahti useissa taloissa.

Kaaos oli valmis.

– Liekit syöksyivät ovista ja ikkunoista. Huonekaluja heitettiin ulos mihin sattui, mutta paljoa ei ehditty pelastaa ennen kuin hirveä kuumuus ajoi ulos talosta. Sekasorto ja hätä oli sanoin kuvaamaton. Jokainen juoksi kuin henkensä edestä, piti pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Näin kuvailee paloa kirjoituksessaan Kaarlo Terhi, joka oli palon aikaan 15-vuotias.

Tuli pääsi leviämään laajalti, ja se tuhosi kauppalan ytimen. Liekit nielivät mukanaan Terhin kuvauksen mukaan Salon suurimmat liikkeet, samoin makasiineja ja varastoja. Tulen alle jäivät myös kestikievari ja sähkölennätinkonttori.

 

Palomiehiä Salon Kirkkokadulla, nykyisellä Raatihuoneenkadulla vuonna 1908. Kuva: Salon Uusi Walokuvaamo, Turun museokeskus. Salon Vapaaehtoinen Palokunta perustettiin vuonna 1905.

SALOSSA ei ollut vielä palokuntaa, ei kunnon palokalustoakaan. Auttavista käsipareista oli pulaa, sillä keskikesällä väki oli pelloilla heinänteossa.

– Jokunen pieni ruisku oli yksityisten omistamien ohella. Silloisen tuomari Hjeltin ja piirilääkäri Zettermanin johtaessa yritettiin sammutustyötä, Terhi muistelee.

Toinen silminnäkijä, palon aikaan 17-vuotias Frans Koskinen muistelee Salossa olleen kaksi vanhaa ja pientä paloruiskua. Palon aikaan niitä ei kuitenkaan kukaan muistanut, vaan Koskisen mukaan ne paloivat myös.

Sammuttajat onnistuivat muun muassa märkien purjeiden avulla rajaamaan paloa niin, etteivät liekit levinneet lautatapuliin. Iltapäivällä apua saapui Turusta, kun höyrylaiva Salon kyydissä kauppalaan saapui vapaaehtoisen palokunnan jäseniä mukanaan ruisku. Turkulaiset palasivat kotiinsa vasta ”aamupuoleen yötä”, kuten Uusi Suometar -lehti raportoi.

Palontorjuntaa teki myös Kaarlo Terhi. Hän valeli pikkusiskonsa kanssa kotimökkinsä kattoa vedellä, jottei vakuuttamaton rakennus syttyisi tuleen.

”Kaamea se palopäivä oli ja hirvittävää on vielä näin jälkeenkin päin muistella sitä näkyä.”

Frans Koskinen

PALON syttymissyystä ei koskaan saatu varmuutta. Aluksi luultiin, että höyrylaivasta lentänyt kipinä olisi sytyttänyt Luhrin ulkohuoneen katon. Selitys ei kuitenkaan vaikuttanut uskottavalta, sillä silminnäkijöiden mukaan liekit löivät rakennuksen sisältä, eivät katolta.

Muitakin teorioita esitettiin. V.J. Kallion Salon historia vuodelta 1940 ei näistä enää virallisen todisteiden puuttumisen vuoksi kerro. Sen sijaan aikalainen, Kaarlo Terhi ei kainostele. Hänen mukaansa tapauksesta puhuttiin aikanaan murhapolttona.

– Sangen raskauttavat asianhaarat puhuivat Luhrin talon omistajaa ja siinä asuvaa kauppias Wendelliä vastaan, mutta puutteellisen poliisitutkinnon takia jäi asia todistamatta. On myöskin arveltu, että viranomaiset olisi lahjottu vaikenemaan. Tosiasia on, että syyllisiksi epäillyt heti palon jälkeen ikipäiviksi pudistivat Salon tomut jaloistansa. Paras se heille olikin – ehkä Salollekin.

Tuoreempi historiikki, Kari Alifrostin Salon ja Uskelan historia 1869–1990 kertoo Wendellin olleen vararikon partaalla. Hänen olisi pitänyt osallistua palopäivänä puolilta päivin poliisin kanssa velkojensa selvittelyyn, mutta silloin Salo oli jo tulessa. Wendellin ja hänen vuokranantajansa Luhrin perheet ja palvelusväki olivat poissa rakennuksesta ja jopa toisilla paikkakunnilla.

Kallion historiikin mukaan Luhr ja Wendell – toisin kuin muut kaupunkilaiset – olivat vakuuttaneet omaisuutensa lähes täydestä arvosta. He saivat vakuutuskorvauksensa, mutta näyttöä tuhopoltosta ei löytynyt.

 

SALON PALOSSA ei tiettävästi kuollut kukaan. Aineelliset vahingot nousivat 600 000 silloiseen markkaan. Vakuutukset kattoivat summasta noin puolet.

Palo tuhosi rakennukset 16 tontilta sekä kaksi muuta taloa ja torppaa. Koditta jäi 40 perhettä. Vauraan maaseudun ansiosta elintarvikepulaa ei syntynyt, ja vähävaraisia auttamaan perustettiin komitea.

Raivaustöissä itselleen sai elinikäisen jalkavamman puuseppä, joka jäi kaatuvan tiilikasan alle, muistelee Kaarlo Terhi. Hengestään pääsi läkkiseppä Sjöbergin pihalta löytynyt sika. Se oli puoliksi paistunut.

– Kaamea se palopäivä oli ja hirvittävää on vielä näin jälkeenkin päin muistella sitä näkyä, jonka Salo meille heinäkuun 15. päivän iltana tarjosi, Frans Koskinen totesi Salon Seudun Kunnallislehdelle 50 vuotta palon jälkeen.

 

Salo ennen vuoden 1887 paloa tiettävästi vanhimmassa Saloa esittävässä valokuvassa. Museovirasto/Johan Jacob Reinberg.

MILLAISEN kauppalan tuli vei mukanaan? Kurjan ja kuraisen, toistuu historiankirjoissa. Salo muistutti mutkaisine maanteineen enemmän suurta maalaiskylää kuin kaupunkia. Varsinaisia katuja ei ollut, saati kiveyksiä. Maisema oli puuton, rakennukset enimmäkseen yksikerroksisia ja ilme hökkelimäinen.

Salossa virtasi viina. Kauppalan lähellä sijaitsivat sekä viinatehdas, oluttehdas että viinantislauslaitos. Juotavaa sai myös kapakoista, kuten Pretkulasta, Tuupikkalasta ja Antipoffista. Putkallakin oli nimi, se oli Korkkari.

– Kansa osti ja joi ja tallusti Salon kuuluisassa kurassa. Ei ollut silloin katuvierustoitakaan, joihin olisi voinut turvata. Markkinat varsinkin olivat kamalat, juopumus, tappelut ja murhat kuuluivat päiväjärjestykseen. Yksi ainoa mies hoiti järjestystä Uskelassa ja Salossa, ja sekin oli juoppo, kirjoitti V. J. Kallio vuonna 1917.

Tihein rakennuskanta oli keskittynyt pahiten palossa kärsineelle alueelle, jossa sijaitsee nykyisin Salon tori. Palo levisi myös nykyisten Horninkadun ja Helsingintien alueille.

Kauppalan oikeudet Salo oli saanut vain muutamaa viikkoa ennen paloa. ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus Salon sillan luona Uskelan pitäjässä olevan Salon kauppalan muodostamisesta omalla alueella varustetuksi kauppalaksi” on päivätty 20. kesäkuuta 1887.

”Yksi ainoa mies hoiti järjestystä Uskelassa ja Salossa, ja sekin oli juoppo.”

V.J. Kallio

PALOSTA seurasi myös hyvää. Niin aikalaiset kuin myöhemmät historioitsijat katsovat vanhan keskustan tuhon vauhdittaneen asemakaavan tekoa ja oikean kauppalan syntyä. Rakennuksia olisi joka tapauksessa pitänyt purkaa kaavan alta, nyt tuli nopeutti työtä.

– Turkulaisen Erik Degenaerin laatima asemakaava on edelleen Salon keskustan taajamakuvan perustana, kirjoittaa Kari Alifrosti.

Salon ensimmäinen asemakaava ja rakennussääntö valmistuivat jo palovuoden syksynä. Jälleenrakennustyöt käynnistyivät vasta vuoden päästä palosta, sillä raivaus ja kauppalan kaavoitukseen liittyvät pakkolunastukset ottivat aikansa.

Kaavassa oli painotettu paloturvallisuutta: korttelien välissä sijaitsivat palokujat, joiden tarkoituksena oli estää tulta leviämästä. Myös palontorjunnan järjestäminen eteni nopeasti: muutama vuosi palon jälkeen Salossa toimi palomestari ja palovartijoita ja kauppalaan hankittii imupumppuja ja uusi ruisku.

Kaarlo Terhi puolestaan kirjoitti muutakin kuin Salon palon silminnäkijäkuvauksen. Hänestä tuli kuoronjohtaja, toimittaja ja kirjailija. Tunnetuin hänen sanoittamansa kappale on Jean Sibeliuksen säveltämä Uusmaalaisten laulu.

 

 

Kirja ja kivilaatta kertovat palosta

Kun Salon palosta oli kulunut 30 vuotta, julkaistiin sekä palon aikaisia tapahtumia että kauppalan kehitystä kuvaava kirja Salo 1887–1917. Sata vuotta vanhassa teoksessa Niilo Kallio summaa kehityksen näin:

– Pienestä osittain palaneesta kyläpahasesta on se kehittynyt hyvinkin järjestetyksi elinvoimaiseksi kauppa-, teollisuus ja sivistyskeskukseksi, joka hyvin kykenee kilpailemaan monen kaupungin oikeudet saaneen kanssa. Se tuli, joka Salon v. 1887 poltti, se oli puhdistavaa tulta, ja tuhasta nousi uusi Salo, joka on alkanut vaatia, ja jolle annetaankin entistä enemmän arvonantoa.

50 vuotta palon jälkeen, 15.7.1937 Salon torilla paljastettiin juhlallisin menoin maahan upotettu kivi, joka kertoo palon syttymisestä. Noin 3 000-henkinen yleisö seurasi ensin Salon VPK:n ruiskunäytöstä ja sen jälkeen muistokiven paljastusta.

Sata vuotta palosta, 15.7. 1987 muistomerkkiä täydennettiin kahdella ristikkäisellä palohaalla. Paljastusjuhlallisuuksien ohella palon satavuotispäivää muistettiin polttamalla vartiotulia ketjussa.

Ensimmäinen vartiotuli syttyi klo 12 Vartsalassa, ja sitä seurasivat Tupurissa ja Rikalanmäellä poltetut tulet. Idean vartiotulinäytökseen oli keksinyt kotiseutuneuvos Arvo Saura.

 

Lähteet:
Salon Seudun Kunnallislehti 17.7.1937
Salon Seudun Sanomat 16.7.1987
Kari Alifrosti: Salon ja Uskelan historia 1869–1990 (Gummerus Kirjapaino Oy, 1996)
Salo 1887–1917, Juhlajulkaisu kauppalan perustamiskirjan antamisen ja Salon palon muistoksi, sisältää mm. Kaarlo Terhin kuvauksen (Uuden Auran kirjapaino, 1971)
Petri Lavonen: Sata vuotta tulen valtaa vastaan (Gummerus Kirjapaino Oy, 2006)
Renja Suominen: Salon puiset asuinrakennukset 1887–1920, juhlajulkaisu Salon perustamisen ja palon 90-vuotismuistoksi 1977
V. J. Kallio: Salon historia (Salon Seudun Sanomalehti Oy:n kirjapaino 1940)

 

Juttu on julkaistu Salon Seudun Sanomissa alunperin 26.11.2017.

Verkkojulkaisu SSS/Johanna Käkönen. 

 

Tarinoita julkisten teosten takaa. Tänä kesänä Salon Seudun Sanomien kulttuuri- ja viikonvaihdesivuilla kerrotaan tarinoita kaupunkiin pystytettyjen veistosten, muistomerkkien ja patsaiden takaa. Juttusarja pohjautuu Salon kaupunkimaisemia ja julkista taidetta esittelevään kulturelliin kaupunkikävelykierrokseen, joka löytyy kokonaisuudessaan taidemuseo Veturitallin kotisivuiltaSarjan muut osat löytyvät Patsastellaan-tunnisteen alta. 

1
Jätä kommentti

1 Comment threads
0 Thread replies
0 Followers
 
Most reacted comment
Hottest comment thread
1 Comment authors
Lasse Reunanen / Salo

Kaikki maailman ihmiset vaihtuneet Salon vuoden 1887 palon jälkeen ja siitä edelleen noin 18 vuoden aikana syntyneetkin (kuolleet jo). Paljon muutoksia sinä 133 vuoden aikana ollut ja kehitystä nykyisin eläville ihmisille kertynyt.