Epäillyn sairaalamurhan uhrin äiti kertoo: ”Kehitysvammainen tyttäreni oli kaikkien lempisisko”

0
Kehitysvammaisen naisen epäilleen tulleen murhatuksi Salon sairaalassa vuonna 2017. kuva: SSS-arkisto/Marko Mattila

Vapunaattona tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun Riikan vaikeasti kehitysvammainen tytär kuoli Salon sairaalassa. Haastateltavan nimi on muutettu perheen yksityisyyden suojelemiseksi.

18-vuotiaan tyttären äkillinen kuolema tuli Riikalle yllätyksenä, sillä tyttären tila oli vakaa ja hänen oli tarkoitus kotiutua sairaalasta piakkoin.

– Perjantaina soitin sosiaalitoimeen kysyäkseni, miten tyttäreni hoitoa jatkettaisiin hänen kotiuduttuaan. Sieltä ei vastattu ja suunnittelin soittavani sinne uudestaan vapun jälkeen. En koskaan soittanut sitä puhelua, sillä tyttäreni menehtyi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä.

Kuolemansyyntutkimuksen valmistuttua Riikka sai kuulla, että tyttären kuolemaa ryhdytään tutkimaan henkirikoksena.

– Kyllä siinä hetkessä tunsin vahvaa epäuskon tunnetta siitä, onko näin voinut todella tapahtua.

Tyttären kuolinsyyksi selvisi yliannostus propofoli-nukutuslääkettä, jota hänelle ei tiettävästi ollut annettu hoitojakson aikana.

Noin kolme viikkoa ennen kuolemaansa tytär sai äkillisen hengityksenpysähdyksen. Perhe onnistui elvyttämään hänet.

Tytär toimitettiin hoitoon Turun yliopistollisen sairaalaan, jossa häntä hoidettiin vajaat kaksi viikkoa.

Sieltä hänet siirrettiin Salon sairaalan sisätautiosastolle, jossa hän vietti kymmenen päivää ennen kuolemaansa.

Koska Riikan tytär oli monisairas, hän oli joutunut viettämään lapsuudessaan ja nuoruudessaan paljon aikaa sairaaloissa.

– Tyttäreni oli juuri maaliskuussa täyttänyt 18 vuotta, minkä vuoksi hän joutui aikuisten osastolle. Aina ennen häntä oli hoidettu lastenosastolla, jossa potilaita valvotaan tarkemmin.

Riikka kertoo, että lauantain ja sunnuntain välisenä yönä hänen tyttärensä vointi oli käyty tarkistamassa kahdelta. Seuraava tarkistus oli tehty neljältä, jolloin tytär oli jo kuollut.

– Puoli viideltä lääkäri soitti minulle ja kertoi, että tyttäreni on menehtynyt.

Riikan tytär oli syvästi kehitysvammainen. Hän ei kyennyt puhumaan tai syömään itsenäisesti, eikä hän pysynyt istuma-asennossa ilman tukea.

– Hän kommunikoi kanssamme hymyllä ja itkulla. Välillä, jos häntä harmitti, hän saattoi kääntää päänsä pois.

Vaikka tytär oli vaikeasti vammainen, Riikka halusi hoitaa häntä kotona mahdollisimman pitkään.

– Hän oli todella rakas koko perheelle ja kaikille isovanhemmille. Hänen perheenjäsenensä ikävöivät häntä päivittäin. Kyllä hän oli kaikkien lempisisko.

Tavallisesti tytär makoili patjalla perheen kodin lattialla. Riikka kertoo, että tytär oli erityisen rakas hänen anopilleen.

Riikan anoppi kuoli keväällä eikä ehtinyt kuulemaan henkirikostutkimuksen uusimpia käänteitä.

– Meille ei ole kerrottu mitään tutkimuksen etenemisestä. Eilen sain lukea lehdestä paljon aivan uutta tietoa.

Riikka kertoo, että hän on säännöllisin väliajoin yrittänyt tavoittaa tutkinnanjohtajaa saadakseen tietoja tapauksesta.

– Jossain kohtaa minulla oli aivan toivoton olo, ja ajattelin, ettei ketään saada tästä syytteeseen.

Tähän asti Riikkaa on kielletty puhumasta tyttärensä kuolemasta julkisuuteen.

– Viimeksi pari viikkoa sitten tutkinnanjohtaja kävi kyselemässä minulta tietoja. En tiedä, miten tapaus päätyi uutisiin. Toinen tyttäreni laittoi perheen Whatsapp-ryhmään, että asiasta on uutisoitu Helsingin Sanomissa.

Riikka kertoo toivoneensa, että hänellä olisi ollut mahdollisuus informoida läheisiään tapauksesta ennen kuin se tuodaan julkisuuteen.

Tällä hetkellä Riikalla on toiveikas olo siitä, että tapaus tulee ratkeamaan ja hänen tyttärensä murhaaja joutuu oikeuden eteen.

– Hänen kuolemastaan on kulunut jo kolme vuotta, mikä on todella pitkä aika. Tuntuu, että tapauksen tutkimisessa on kestänyt kauan.

Riikka oli etukäteen miettinyt, mitä hän haluaa kertoa tyttärensä kuolemasta. Tässä on hänen lausuntonsa kokonaisuudessaan:

”Vaikea ajatella tytärtäni mediassa kuvattuna nuorena naishenkilönä. Hän oli lapseni, vaikkakin jo 18 vuotta täyttänyt, silti lapsi sekä mieleltään että motoriikaltaan. Halusimme hoitaa häntä kotona niin kauan kuin jaksamme. Hänellä oli rakastava perhe ja turvallinen koti.

Hän oli syvästi kehitysvammainen, tarvitsi kaikessa apua. Minulla ei ole terveydenalan koulutusta, mutta niin vain sain pidettyä hänet hengissä kaikki ne vuodet.

Kun tyttäreni joutui sairaalaan ja jouduin ’luovuttamaan hänet’ muiden hoidettavaksi, lopputulos oli se, mikä se oli. Heillä oli kaikki se taito hoitaa, mutta heillä ei ollut halua.

Tyttäreni sai kotona hengityspysähdyksen, elvytimme häntä ja hän oli Tyksin teholla kymmenen päivää hengityskoneessa.

Toivuttuaan hän siirtyi Saloon valvontaan ja sieltä osastolle. Valvonnassa saimme kuulla, että Tyks ei enää ota häntä tehohoitoon, vaikka hänen tilansa menisi taas huonommaksi. Me emme olleet suostuneet elvytyskieltoon, tekivät yksipuolisen hoidonrajauksen.

Niin tai näin, hoidonrajaus ei silti anna tappaa ketään tahallisesti.”