Perinnebiotooppien suruajasta herätty

4
Perinnemaisemista läheisin Eija Hagelbergille on hänen kotinsa vieressä sijaitseva Kotiniitty. Siellä kasvustoa pitävät kurissa naudat, jotka kuvan ottohetkellä laidunsivat vielä aluetta. Nyt ne on jo siirretty toiselle lohkolle ja perinnemaisemaan pääsee tutustumaan. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Kivikauden ihmiset ovat jo aikoinaan kulkeneet Halikon Märynummella sijaitsevan Kotiniityn alueella. Maisema ja luonto tosin olivat tuolloin erilaisia.

– Tässä on ollut silloin merenranta, lähellä asuva Eija Hagelberg näyttää niityn reunalla olevaan suuntaan.

Tuhansia vuosia sitten hän olisi voinut kävellä hiekkarannalle, jota huuhtoi merivesi. Tänä päivänä merenranta on kaukana ja vain mielikuvitus voi muovata päässä kuvan muinaisesta maisemasta.

Nyt Hagelberg kävelee hoidetulla niityllä, jota laiduntavat naudat. Niityllä näkee vanhan asutuksen muistoina kivijalkoja ja hyöty- sekä koristekasveja.

– Tämä on vanha kylätontti, hän kertoo.

Märynummen koulun lähellä sijaitseva niittyalue on yhdenlainen esimerkki perinnebiotoopeista, joita esitellään tänään alkavassa juttusarjassa. Perinnemaisemiin perehtynyt Hagelberg toimii oppaana kohteissa, jotka hän on tähän sarjaan valinnut Salosta.

Perinnebiotoopit ovat syntyneet aikana, jolloin kotieläimiä laidunnettiin monenlaisilla niityillä, kedoilla ja hakamailla. Niiltä on voitu kerätä myös talviruokaa, vaikkapa lampaille lehtikerppuja.

Salo ja Varsinais-Suomi ovat alueita, joilla perinnebiotooppeja löytyy eniten. Esimerkiksi Salon seudulla hyödynnettiin ennen vaikeakulkuisia jokinotkoja laitumina.

Kun laidunnus vähitellen loppui kotieläintilojen vähetessä, alueet alkoivat kasvaa umpeen.

– 1990-luku oli perinnemaiseman suruaikaa. Näytti, että ne kasvoivat umpeen, Hagelberg kuvailee tilannetta.

Hän muistaa itsekin olleensa mukana vanhan jokinotkon niittytalkoissa Sampaan alueella 1990-luvun lopulla. Tuolloin työtä tehtiin viikatteella, mutta nykyisin apuna ovat usein eläimet tai niittokoneet.

Perinnebiotooppien pelastaminen on tärkeää työtä. Ne ovat nimittäin uhanalaisia kohteita, joilla elää uhanalaisia lajeja.

Suomen perinnebiotooppien 40 luontotyypistä 38 on arvioitu koko maassa äärimmäisen uhanalaisek­si ja kaksi erittäin uhanalaiseksi. Parhaillaan on menossa uusi perinnebiotooppien inventointi, sillä hoidon piiriin haetaan lisää alueita.

Märynummella sijaitseva Kotiniityksi nimetty Perinnemaisemayhdistyksen vuokraama 1,7 hehtaarin alue osoittaa, että hoitotyön avulla moni laji hyötyy elinympäristöstä.

Esimerkiksi hietalemmikkiä havaittiin alueella. Hagelberg ilahtui myös huomatessaan kottaraisen alueella. Se hyötyy kotieläinten laidunnuksesta, sillä eläinten jätösten alla elää kottaraisille tärkeitä selkärangattomia eläimiä.

Kotiniitty on tärkeä Hagelbergille. Lienee niityn onni, että Hagelberg muutti viereiseen taloon ja näki umpeenkasvaneen maiseman sisälle.

– Kun muutimme tähän 2006, huomasin pölkkyruohoa, hän kertaa.

Maantiedettä ja kasvitiedettä opiskellut Hagelberg tiesi, että pölkkyruoho kertoo muinaisesta asutuksesta. Niin tässäkin tapauksessa.

– Rautakaudella reilut tuhat vuotta sitten tässä on ollut asutusta ja siitä asti ihmiset ovat asuneet tällä alueella, hän kertoo.

Niittyä alettiin raivata valloilleen päässeistä kasveista. Perinnemaisemayhdistyksen nimissä toimiva hoitotyö on tuottanut tulosta 15 vuodessa.

Ensin alueella laidunsivat lampaat ja vähän aikaa niiden kanssa myös hevonen. Eläimet tekivät hoitotyötä eri tavoin.

Hagelberg huomasi, että lampaat valikoivat.

– Rehevät alueet jäivät hoitamatta, Hagelberg kertoo.

Hevonen tosin hiukan ”paikkasi” lampaiden työtä. Hagelberg sanoo, että hevoselle kelpasi esimerkiksi koiranheinä, jota lampaat eivät syöneet.

Nyt perinnemaisemaa ovat hoitaneet naudat, jotka ovat tehokkaita alueella. Ne siirtyvätkin muille niittylohkoille jo lyhyen hoitotyön jälkeen.

Ensin naudat syövät kasvustoa sydänkesällä. Toisen kerran eläimet tulevat Kotiniitylle laidunkauden lopussa. Silloin niitylle eivät ulkopuoliset voi mennä, mutta Hagelberg käy toki tarkastamassa emolehmien ja vasikoiden kunnon. Hän huolehtii myös juomavedestä.

Tehtävä on hänelle mieluinen.

– Tykkään lehmistä ihan valtavasti, ne ovat niin rauhallisia, hän sanoo.

Kotiniityllä kävellessä voi havaita, että naudat ovat avartaneet näkymää. Siellä kasvaa kuitenkin monia ihmisen mukanaan tuomia kasveja, esimerkiksi valtava happomarjapensas.

Ihmisten asutuksesta kertovat kasvit saavat kasvaa, sillä ne kuuluvat alueen monivaiheiseen historiaan.

Perinnebiotoopeista tai -maisemista puhuminen ärsyttää kuitenkin Hagelbergia, jonka mielestä sanat antavat ihmisille väärän mielikuvan, sillä päämääränä ei ole palata menneeseen aikakauteen riukuaitoineen. Alueita hoidetaan nykyaikaisin menetelmin tai kuten tässä juttusarjassa selviää laiduntavien eläinten avulla. Tällöin tehokas aita on sähköpaimenaita.

Perinnebiotoopeista kertovassa juttusarjassa tutustutaan erilaisiin kohteisiin Salossa. Oppaana toimii Perinnemaisemayhdistyksen aktiivi sekä pitkään perinnemaisematyötä tehnyt salolainen Eija Hagelberg, joka on valinnut kohteet erilaisten luontoarvojensa, mutta osittain myös niiden saavutettavuuden perusteella.

Innostus luontoon syttyi nuorena

Perinnemaisemayhdistyksessä sen perustamisesta asti toiminut Eija Hagelberg on tehnyt paljon töitä Salon seudun perinnemaisemien parissa, muun muassa erilaisten projektien kautta ja talkoolaisena. Harrastus ja työ ovat kulkeneet vähän lomittain.

Nytkin Hagelberg työskentelee kestävän maatalouden projektijohtajana Baltic Sea Action Groupilla.

Luontokipinän hän sai jo lapsuudessa isoäitinsä luona Iilikessä.

– Kasveja kerättiin ja kuivattiin.

– Muistan, kun näin kevätesikkoja, hän huokaa vieläkin.

Hänestä lapsille kannattaisikin tarjota luontoelämyksiä, sillä luontosuhde muodostuu jo nuorena.

Varsinainen innostus perinnemaisemiin syttyi kuitenkin Helsingin yliopistossa opiskellessa, jolloin hän perehtyi kulttuurimaisemien kasvillisuuteen.

Nyt Hagelberg tietää, että perinnemaisemat tai -biotoopit ovat paljon muutakin. Ne tarjoavat elinympäristön monille uhanalaisille eliöille kasvien ohella.

Perinnebiotooppeja ehtii vielä pelastaa, mutta aika käy vähiin

Vielä ei ole liian myöhäistä pelastaa perinnebiotooppien arvokkaita elinympäristöjä. Ryhmäpäällikkö Anne Raunio Suomen ympäristökeskuksesta perustelee näkemystään sillä, että lajistoa on vielä jäljellä ja kasvit reagoivat hoitoon.

– Perinnebiotooppilajeja on myös siirtynyt alueille, jotka eivät ole niin luonnollisia, esimerkiksi teiden varsille, hän sanoo.

Lisäksi kasveilla voi olla siemenpankkeja maassa, josta ne voivat herätä jopa vuosikymmenien jälkeen, kun alue muuttuu jälleen suotuisaksi esimerkiksi laidunnuksen avulla.

Perinnebiotooppien hoitoon on panostettu joillakin alueilla jo pitkään ja esimerkiksi Metsähallitus on hoitanut kohteita suojelualueilla. Myös maataloudessa asiasta on innostuttu tuen avittamana.

Salossa perinnebiotooppeja inventoinut Eriika Lundström on myös huomannut, että lajistoa löytyy, mutta hän on huolissaan jatkosta.

– Nyt on viime hetket pelastaa umpeenkasvaneita perinnebiotooppeja, hän sanoo.

Vasta kartoituksen alkuvaiheessa oleva Lundström on toki huomannut, että osaa kohteista hoidetaan, mutta hoidon ulkopuolella olevat uhkaavat hukkua umpeenkasvun alle.

– Joissakin kohteissa näyttää, että hoitotyö pitäisi aloittaa pian, hän arvioi.

Lundströmin mielestä aika olisi nyt suotuisa perinnebiotooppien hoitotyön aloittamiselle.

– Perinnebiotoopeista puhutaan ja myös pölyttäjien ongelmista puhutaan, hän muistuttaa.

Lisäksi nyt on uusi kanava saada tukea hoitotyöhön. Maan hallitus on huomioinut perinnebiotoopit äskettäin lisätalousarviossaan, jossa se on osoittanut luonnonsuojeluun 100 miljoonaa euroa vuodelle 2020. Tästä on ohjattu 42 miljoonaa euroa Helmi-elinympäristöohjelmaan, jossa yhtenä elinympäristökohteena ovat perinnebiotoopit.

Helmi-ohjelman kautta tavoitteena on hoitaa 15 000 hehtaaria perinnebiotooppeja. Suomessa on nykyisin laidunnuksen ja muun hoidon piirissä noin 30 000 hehtaaria perinnebiotooppeja.

4
Jätä kommentti

2 Comment threads
2 Thread replies
0 Followers
 
Most reacted comment
Hottest comment thread
2 Comment authors
Urpo

Koskaan en ole ymmärtänyt perinnebiotoopin merkitystä luonnon monimuotoisuudelle. Kun alue alkaa laiduntamisen loputtua kasvaa umpeen eli kehittyä kohti luontaista tilaa, miten se voi luontoarvojen kannalta olla huono juttu?

Biologi

Jos alue kasvaa umpeen, niin osa kasveista jää heinän alle, ja näin eivät pääse leviämään. Esim. pikkuapollon toukka syö pystykiurunkannusta, ja tämä kasvi on aika matala. Joten kasvi ja pikkuapollo molemmat hyötyvät laiduntamisesta. Pikkuapollo kun on huono lentämään, ei levittäydy laajalle. Näille laidunalueille kehittyi aikoinaan ihan oma faunansa ja sitä nyt ollaan pelastamassa. Onhan muualla sitä täyteenkasvanutta, luontaista tilaa, mut nää laidunalueet ovat ihan omansa.

Urpo

Ymmärrän kyllä, että näillä alueilla on omanlaisensa lajisto. Sitä en ymmärrä, miksi hävitetyn metsän tilalle muodostunut lajisto on arvokkaampi kuin luontaisesti kehittyneen ympäristön lajisto.

Ehkä jonain päivänä aletaan arvostaa myös rehevöityneen järven, ojitetun suoympäristön tai talousmetsän lajistoa. Toistaiseksi ojitettuja soita on haluttu ennallistaa, kuten kymmenien tuhansien hehtaarien urakka ojien lapioimisessa umpeen osoittaa.

Ällöttää nykyään asua Märyssä, harkitsen muuttoa

Tien toiselle puolelle tulee uusi asuinalue, pilataan hieno metsä ja kallioalue. Myös sairaalan vanha miljöö kärsii uusista ökytaloista. Yök, onko kaikkeen vapaaseen tilaan pakko rakentaa? Siinäpä sitten kuuntelette Vaskiontien rekkoja (kuuluu muuten Märyntielle aika pitkälle, kun rekat vaihtaa pienempään), tuulimyllyjä ja moottoritietä, onnea uuteen kotiin!