Toistojen määrä ja pätevät kiekot tekevät frisbeegolfaajan. Aina ei kuitenkaan suju: ”Ärräpäät lentävät välillä metsässä”.

2
Aleksi Peltolan, Vesa Savolaisen ja Santeri Löfin heittoreissuilla on nähty jo hole-in-one, eli väylän avausheitolla suoraan koriin päätyvä suoritus. Salon seudun frisbeegolfradat ovat heille jo hyvin tuttuja. Kuvassa Löf mallia näyttämässä. Kuvat: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Salon Seudun Sanomat jalkautui lauantai-iltapäivällä paikallisille frisbeegolfkentille, tarkoituksena kartoittaa lähiseudun harrastajien näkemyksiä ja vihjeitä lajiin liittyen.

Märynummen, Tupurin ja Pahkavuoren radat olivat aurinkoisesta päivästä huolimatta melko autioita. Ehkä hellerajaan asti noussut lämpötila oli jo liian kuuma ratojen korien välillä kävelemiseen. Muutamia seurueita radoilta kuitenkin löytyi.

Märynummen frisbeegolfradalle päivän keskinäistä paremmuuttaan olivat saapuneet selvittämään salolaiset Vesa Savolainen, Aleksi Peltola ja Santeri Löf. Kolmikko käy heittämässä pääosin ”kasuaalisti kaveriporukalla”, mutta sunnuntaisin järjestettävä viikkokisa on tullut jo yhdelle heistä tutuksi kahden osallistumisen verran.

– Taitotason ja välineiden merkitys on tässä melko ”fifty-fifty”. Jos ei ole tietoinen tyyleistä, niin välineilläkään ei ole merkitystä. Kun ymmärtää mitä mikäkin kiekko tekee, on välineilläkin väliä. Toisaalta, jos taitoa löytyy paljon, niin voi heittää millä kiekolla vain, nuoret miehet pohtivat.

Kokemusta lajista heiltä löytyy 1–4 vuoden vaihteluvälin verran. Ratojen läpipelaamisen lisäksi he harjoittelevat toisinaan myös yksittäisiä ominaisuuksia, kuten pituusheittoja aukealla kentällä.

– Radalla käyminen on silti se mieluisin osuus. Ennen kierroksen aloittamista tulee usein heitettyä myös muutama puttiheitto lämmittelyksi, miehet toteavat.

Savolainen, Peltola ja Löf eivät saapuneet Märynummen radalle sattumalta, sillä heidän mielestään se on todennäköisesti Salon paras.

– Tupurin rata on melko haastava, väylät siellä ovat todella tiukkoja. Someron frisbeegolfrata on ihan hieno, mutta väylät ovat liian lyhyitä. Kuusjoen rata on aivan tasainen; jokaisen korin näkee, kun siellä seisoo, kolmikko luettelee.

Märynummessa frisbeegolfia pelataan metsäradalla, jossa korit sijaitsevat mäntyjen keskellä. Tämä ei Savolaista, Peltolaa ja Löfiä häiritse, päinvastoin.

– Tykkään siitä, että oppii heittämään tarkempia heittoja. Huonona päivänä voi kolahdella kuitenkin jokaiseen puuhun. Tupurin radalla puita on turhan paljon, täällä on aika väljää ja anteeksiantavaa.

Tapana heillä on heittää tulosta, eli laskea kierrokseen kuluvien heittojen määrä. Se onnistuu helposti puhelimiin ladattavien frisbeegolfsovellusten avulla.

Märynummen mäntyjä olivat kiekoillaan väistelemässä myös muusikkoveljekset Roope ja Riku Pelo. Heille frisbeegolf on melko uusi juttu.

– Aloitin heittämisen toukokuussa, kun alkoi uskaltamaan olemaan muiden kanssa yhdessä. Koko bändimme innostui sitten frisbeegolfista. Olemme kiertäneet Salon radat ja pelivälineetkin ovat päivittyneet ensimmäisestä setistä, joka oli halvin, 15 euroa maksava, Roope kertaa.

– Olen käynyt aiemmin parit kerrat lasten kanssa ja nyt Roope riuhtaisi minut tänne. Frisbeegolf luonnonhelmassa on mukavaa vastapainoa musiikin tekemiselle. Lisäksi tämä opettaa nöyryyttä; musiikissakaan ei pääse koskaan täydellisyyteen asti, Riku lisää.

Käytännön heittämisen lisäksi Pelot ovat perehtyneet oikean heittotekniikan löytämiseen opetusvideoiden kautta. Roope on löytänyt jo tavan heittää kämmenpuolella, joka tuo heittoon lisäpituutta.

– Koukuttavuus tässä on varmaan siinä, että kyseessä on tekniikkalaji. Aina voi kehittyä jossain, Roope kiteyttää.

Pelon veljekset Riku ja Roope näyttivät Märynummen radalla puttiheiton tuplasuorituksena.

Myös perheensä kanssa harrastava Roope pitää frisbeegolfissa varsinkin siitä, että jokainen voi haastaa oman tasonsa mukaisesti vain itse itsensä, mutta samalla on mahdollista harjoittaa leikkimielistä kisaa.

– Täällä on niin eritasoista maastoa, että hien saa pintaan. Huomaa kyllä, että kunto on noussut, Roope jatkaa.

Hyviin puoliin hän lisää sen, että laji on halpa harrastaa, ellei osta heti kaikkia laukkuja ja kiekkoja. Yhdelläkin frisbeellä pääsee hyvin alkuun.

– Frisbeegolf ei kasvata luonnetta, vaan tuo sen esiin. Ärräpäät lentävät välillä metsässä, veljekset toteavat kuin yhdestä suusta.

Vaikka lauluyhtye Virtuososta tunnetut Pelot ovat vielä aloittelijoita, ovat he ehtineet käydä heittämässä jo ulkomailla asti.

– Olimme reissussa Pärnussa, jossa kiersimme frisbeekenttiä. Salon kentät ovat kyllä luksusluokkaa, vaikka Virossakin oli ihan hienoja, Roope kehuu.

Eniten hän pitää Salossa Märynummen radasta. Savolaisen, Peltolan ja Löfin tavoin hän tunnustaa Tupurin radan selvästi korkeamman haastavuustason.

– Mennessäni ensimmäistä kertaa heittämään Tupuriin naapurini sanoi vaimolle, että ei kannata odottaa Roopea hetkeen kotiin. Puut kolisevat, Roope summaa.

Haastavaksi todettua Tupurin frisbeegolfrataa oli lauantain ratoksi lähtenyt kesyttämään joukko nuoria miehiä, joista Juuso Johansson, Joni Sirén, Oskari Rinne ja Elias Leppänen vaihtoivat muutaman sanan ennen kierroksen alkua.

– Käymme heittämässä pääsääntöisesti kavereiden kanssa. Joskus myös yksin. Olemme heittäneet suurin piirtein parin kesän ajan, Johansson taustoittaa.

Toisinaan he ovat hakeneet kierroksiin lisäpanosta voittajalle myönnettävillä palkinnoilla.

– Kävimme Helsingin Powergripissa (frisbeegolfliike, toim. huom.) ja pyysimme työntekijää ottamaan meille jonkun satunnaisen kiekon. Yksilökisamme voittaja sai sen sitten yllätykseksi, Johansson toteaa.

– Kauimmillaan olemme käyneet heittämässä Porissa. Sitten on tietty Helsinki ja Turku, jos vähän kauemmaksi haluaa. Lähempänä on sitten pienempiä paikkoja, kuten Marttilan, Vihdin, Sammatin ja Kosken radat, nuorukaiset kertovat.

Kysyttäessä Salon miellyttävintä rataa ei mielipide ole miesten keskuudessa aivan yksimielinen. Märynummi saa kiitosta leppoisuudestaan, mutta niin myös Tupuri radan muodon suunnittelun osalta.

Huomionarvoista on se, että kehittyminen lajissa vaatii harrastamista vaativammissa olosuhteissa.

– Pidän metsäradoista. Jos on ihan aukeaa, niin huonommallakin heitolla voi pärjätä. Täällä pitää heittää tarkemmin, Johansson osoittaa.

Hän vahvistaa Märynummen radalla annetut kommentit siitä, että hyvien kiekkojen omistamisen lisäksi osaavan frisbeegolfaajan tulee osata heittotekniikka. Johansson lisää kuitenkin, että erilaiset kiekot sopivat vaihtelevasti eri heittäjille.

Pahkavuoren frisbeegolfradalla toisistaan mittaa ottivat Arttu ja Tommi Satola. Kyseessä oli jo toinen koitos saman päivän aikana, koska aiemmin he olivat heittämässä Märynummessa.

– Käyn heittämässä yleensä vähän milloin sattuu, mutta poika käy varmaan joka toinen päivä, Tommi toteaa.

Salon Seudun Sanomien kanssa tehdyn juttutuokion aikaan lauantain kierrosurakka näytti siltä, että Arttu Satolan nuoruuden nälkä vie parempaan tulokseen isäänsä Tommia vastaan. Lajiin uppoutuneella Artulla riittää kiekkojen suhteen valikoimaa, kuten kuvasta näkyy.

Satolat ovat harrastaneet frisbeegolfia noin vuoden. Kipinän lajiin sytytti Tupuriin elokuussa 2018 auennut frisbeegolfrata.

– Asumme Tupurin lähellä, joten siellä on helppo käydä. Käymme silti muuallakin, Tommi lisää.

Ahkera harjoittelu on vienyt Artun heittotuntuman jo sille tasolle, että ensimmäiset kisansa hän on jo nähnyt.

– Olen käynyt kolmessa kilpailussa, mutta alan käymään nyt vähän aktiivisemmin. Aika huonosti olen toistaiseksi sijoittunut, koska aikuiset ovat sen verran parempia.

Tommin osalta frisbeegolfin tavoitteet ovat sidoksissa kertoihin, jolloin hän on poikaansa parempi. Samaan hengenvetoon hän myöntää, että niitä kertoja ei ole ollut montaa.

marjastaja

Suomessa on kova pula marjanpoimijoista. Eikö noiden frisbee-kiekkojen kerääminen koreihin ole jotenkin turhapäiväistä? Kun vapaalla on saskeita kotimaisia näppäräsormisia nuoria, niin eikö voisi kisailla marjonen heittämisessä koreihin. Tuntuu oudolta, että poimijoita pitää lennättää tänne toiselta puolen maapalloa.

Keijo K.

Siinä on pieni, mutta järkeenkäypä syy. Jos poiminnan voisi suorittaa kännykkää näpyttelemällä, niin nuoriso voisi sen tehdä, mutta kun joutuisi raahautumaan vielä metsäänkin.