Menneiden aikojen menopelejä Wiurilassa – Vaunuilla kuljetettu postia ja kuninkaita

0
Wiurilan kartanon omistaja Anne Marie Aminoff esittelee kuomurekeä. Ikkunat suojasivat matkaajia viimalta, mutta he kykenivät silti ihailemaan vaihtuvia maisemia. Kuva: SSS/Jukka Vaso.

Halikossa, tarkemmin ottaen Wiurilan kartanossa, sijaitsee Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen hevosvaunumuseo.

700-neliöisellä heinävintillä on 19 hevosvaunua ja seitsemän rekeä. Vanhimmat menopelit ovat 1700-luvun lopulta, ja uudempia on käytetty vielä edellisen vuosisadan aikana.

Historiaa henkivä vaunumuseo on rakennettu Wiurilan kartanon talousrakennuksen yhteyteen. Samoissa tiloissa sijaitsevat myös kartanon kotimuseo sekä replikaatio seppä Väinö Saarisen pajasta.

Hevosvaunumuseoon kuljetaan entisen satulakammarin kautta. Vintillä odottava näky on vaikuttava.

Toinen toistaan hienommat entisajan kulkuneuvot seisovat kahdessa rivissä. Joukossa on niin arkisempaan kuin muodollisempaankin käyttöön tarkoitettuja kärryjä.

– Ei ole mikään itsestäänselvyys, että nämä kärryt ovat täällä. Aikoinaan vaunut nimittäin lahjoitettiin Halikon kunnalle, koska kartano oli niin hirvittävässä kunnossa, Wiurilan kartanon omistaja Anne Marie Aminoff paljastaa.

– Äitini kuitenkin halusi saada vaunut näytille, ja lopulta toive toteutui. Vaunumuseo avattiin vuonna 1997, Aminoff kertoo.

Wiurilan oman esineistön lisäksi museossa on näytteillä vaunuja muun muassa Pettilän ja Tammenpään historiallisista kartanoista. Oman kortensa kekoon on kantanut myös liikemies Björn Wahlroos.

Vaunumuseosta löytyy niin arkisia kuin prameampiakin kärryjä. Kuva: SSS/Jukka Vaso.

Varhaisimmat merkinnät Wiurilan kartanosta ovat peräisin 1400-luvulta. Kartano periytyi äidiltä tyttärille 300 vuoden ajan, kunnes vuonna 1787 kenraalimajuri Magnus Wilhelm Armfelt osti tilukset itselleen. Siitä lähtien kartano on ollut Armfeltien ja heidän perillistensä omistuksessa.

Wiurila eli kukoistustaan August Armfeltin (1826–1894) aikana. Tuolloin kartanoon kuului miltei 50 000 hehtaaria maata. Wiurilassa toimi 1800-luvulla esimerkiksi saha, panimo sekä viinatehdas.

– Kun tuohon aikaan matkustettiin Salosta Turkuun, kuljettiin käytännössä täysin Wiurilan maita pitkin, Aminoff toteaa.

Wiurilan viimeinen kreivi Carl Gustaf Armfelt kuoli vuonna 1942. Hänen hautajaistensa yhteydessä kartanon hevoskärryjä käytettiin viimeisen kerran.

– Se oli silloin erään aikakauden loppu, Aminoff huokaisee.

Kärryille on kuitenkin ollut tarvetta kreivin hautajaisten jälkeenkin.

– Eräs aviopari on vihitty yhdessä vaunussamme. He polvistuivat vaunun istuimen päällä, Aminoff muistaa.

Kun Carl Gustaf Armfelt aikoinaan peri Wiurilan, hän antoi viidelle siskolleen luvan viedä kartanosta mitä tahansa.

– Hevosvaunuvarasto pieneni aika tavalla, Aminoff naurahtaa.

”Kun tuohon aikaan matkustettiin Salosta Turkuun, kuljettiin käytännössä täysin Wiurilan maita pitkin.”

Heinävintin 26:sta vaunusta ja reestä on moneksi. Useimmiten vetojuhtana on ollut nimenomaan hevonen, mutta pienempiä lasten leikkikäyttöön tarkoitettuja kärryjä on voitu vetää myös kottikärryjen tapaisesti.

Prameampiakin tapauksia Wiurilan kokoelmasta löytyy. Mahtipontinen Landå-vaunu on kuljettanut muun muassa Ruotsin kuninkaallisia.

– Olemme saaneet Landån Ruotsista. Wiurilalla oli samanlainen, mutta sen olinpaikasta ei ole tietoa, Aminoff kertoo.

– Tällä kyseisellä Landålla ovat matkustaneet Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa sekä hänen vaimonsa kuningatar Silvia. Myös edellinen Ruotsin hallitsija, kuningas Kustaa VI Aadolf on matkannut Landån kyydissä.

Huomiota herättävä on myös massiivinen metsästysvaunu, jonka kuljettamiseen on tarvittu 4–6 hevosta.

– Kyseinen vaunu on ollut aikaansa nähden moderni. Siinä on veivijarru, ikkunaverhot ja runsaasti säilytystilaa takaluukussa. Takaluukkuun on laitettu pääasiallisesti aseita, mutta kuulemani mukaan siellä on kuljetettu myös pieniä koiria, Aminoff sanoo.

– Metsästysvaunun astinlaudan saa ylös, siinä on soittokello ja sisätilat on pehmustettu matkantaiton mukavuuden lisäämiseksi, Aminoff luettelee.

Kosioreki. Kuva: SSS/Jukka Vaso.

Vintiltä löytyy 1700-luvulta peräisin oleva rokokooreki. Aminoff kertoo, että rekeä oli tapana sanoa ”kosioreeksi”.

– Neito istui reessä ja hänen kavaljeerinsa reen takana olevassa erillisessä penkissä. Matkan aikana kavaljeeri kuiski neidon korvaan kaikkea hempeää ja saattoi jopa kosia, Aminoff valottaa.

– Vaikka monesti ihmetellään, että miksi kavaljeerin on täytynyt istua naisen takana ja oikeastaan vielä reen ulkopuolella, on tilanne todellisuudessa ollut suuri kunnianosoitus. Entisaikoina ei todellakaan ollut itsestään selvää, että kavaljeeri sai oleskella neidon kanssa kaksin, Aminoff tietää.

Kun kuljetaan ajassa 100–200 vuotta taaksepäin, postin noutaminen ei ollut yhtä yksinkertaista kuin nykyään.

– Paikallinen postiasema sijaitsi Halikon rautatieasemalla. Silloin ei karautettu Toyotalla parkkipaikalle, vaan otettiin hevonen ja postikärry alle, Aminoff toteaa.

Wiurilan kokoelmasta löytyy uniikki kuomureki, jonka suunnittelija on ajatellut Suomen epävakaisia sääolosuhteita.

– Kuomu toimi suojana, jos keli oli huono, ja hyvällä ilmalla sen sai taitettua pois. Lisäksi reessä on kaksi ikkunaa, joissa on ollut aitoa ikkunalasia, Aminoff valistaa.

Kuomureessä on muitakin ominaisuuksia, jotka omalta osaltaan ehkäisivät ikäviä onnettomuuksia.

– Reen rungossa on ”formulasiivekkeet”, jotka työnsivät menopelin takaisin tielle, jos se valui lumipenkkaan. Siivekkeet varmistivat myös sen, ettei reki kellahtanut.

Angelniemen VPK tarjosi vaunumuseolle antiikkista palokärryä. Vaikka kärry ei ole Armfeltin aikainen, Aminoff ei voinut olla ottamatta sitä museon kokoelmiin.

– VPK:n oli tyhjennettävä tilojaan remontin vuoksi. En voinut jättää kärryä oman onnensa nojaan, sillä olisi ollut vääryys antaa sen tärveltyä.

Postireki ei ole yhtä koristeltu kuin muut kavalkadin ajokit. Kuva: SSS/Jukka Vaso.

Suomalainen yhteiskuntaluokkajärjestelmä lakkautettiin 1900-luvun alussa, joten esimerkiksi aatelisia, torppareita ja porvareita ei enää sellaisenaan ole olemassa. Suomen Ritarihuone julkaisee kuitenkin edelleen Aateliskalenteria, johon listataan elossa olevat suomalaiset aateliset.

Anne Marie Aminoffin mukaan kyse on nykyään vain nimellisestä tittelistä, jolla ei ole juurikaan merkitystä.

– Mutta tietysti aatelissukuja on edelleen. Jotkut elävät vahvoina, toiset ovat tavalla tai toisella hiipuneet.

– Suomen niin sanottu aatelisto on maallistunut. Ulkomailla voi olla vielä suurikin merkitys, jos omaa paronin tai kreivin arvon, Aminoff tuumii.

Wiurilan kartanon pyörittäminen on ollut Aminoffin harteilla vuodesta 2000, mutta käytännössä hän on hoitanut tiluksia jo paljon pidempään.

– Aloitin museokierrosten pitämisen parikymmentä vuotta sitten. Ihmiset hämmästelivät aluksi, että miksi minä itse olen oppaana, Aminoff kertoo.

– Kun pidin talousrakennuksessa joulupuotia, sinne tulemista arasteltiin. Vierailijat ajattelivat, että kyseessä on yksityisalue, jota on kartettava.

”Suomen niin sanottu aatelisto on maallistunut. Ulkomailla voi olla vielä suurikin merkitys, jos omaa paronin tai kreivin arvon.”

Museoissa esillä olevat tavarat kertovat, millaista elämä oli sata tai useita satoja vuosia sitten. Mutta mitä sellaista on vuoden 2020 Suomessa, jota voisi esitellä tuleville sukupolville seuraavilla vuosisadoilla?

– Esimerkiksi maatalouspuolelta voisi löytyä sellaista esineistöä, joka ihmetyttää tulevaisuudessa, Aminoff miettii ja mainitsee traktorit sekä työkoneet ylipäänsä.

– Ja kyllähän muoti muuttuu jatkuvasti. Meidän museossamme on esillä tuoleja ja vaatteita, joten miksei olisi tulevaisuudessakin?