Perniössä sijaitseva Somerikon perinnebiotooppi on asiantuntija Eija Hagelbergin mukaan erityisen opettavainen kohde.
– Tämänkaltaisista hoitamattomista ketoalueista on pidettävä parempaa huolta. Jos luonnon eliöstö supistuu, koituu siitä katastrofi, hän huokaisee.
Somerikko on etelän suuntaan viettävä hiekkapohjainen niitty. Sen alueella on runsaasti koivuvesakkoja sekä suuria mäntyjä ja männyn taimia. Alempana rinteessä männikkö varjostaa ketoa, mutta ylempänä on avointa ja paahteista. Somerikossa kasvaa muun muassa kissankelloja, keltamataraa sekä harvinaista kauniin sinertävää rohtorastia.
– Mäkitervakkokin täällä vielä viihtyy, vaikka se on alkukesän kasvi. Uutta kukkaa näyttää edelleen pukkaavan, Hagelberg huomaa.
Hän muistuttaa, että kasvillisuus on vain yksi luonnon monimuotoisuuteen vaikuttava seikka.
– Täällä kukkii esimerkiksi kangasajuruoho, joka on monille hyönteisille tärkeä ravintokasvi. Pölyttäjien kadosta on puhuttu paljon, ja nekin tarvitsevat kukkivia kasveja elääkseen.
Hagelberg huomaa kedolla myös ketoneilikkaa.
– Kyseessä on uhanalaisuusluokitukseltaan silmällä pidettävä laji, hän huomauttaa.
Hagelbergin huomion kiinnittää ylvään keltaisena kukkiva tummatulikukka.
– Tummatulikukka kertoo, että alueella on ollut asutusta jo rautakaudella, hän kertoo.
Muinaisista perniöläisistä viestii myös niityllä tavattava pölkkyruoho.
– Kuten ketomarunakin, Hagelberg lisää.
Edellä mainittujen lisäksi Somerikosta voi bongata muun muassa jänönapilaa ja nuokkukohokkia.
– Lajeja on runsaasti, mutta kanta uhkaa harventua, jos tästä ja muista perinnebiotoopeista ei pidetä huolta, Hagelberg sivaltaa.
Salon Seudun Sanomien Uhanalaisten jäljillä -juttusarjassa on tutustuttu Salon seudulta löytyviin perinnebiotooppeihin. Tämän päivän juttu on sarjan viides ja viimeinen.
Perinnebiotooppien valtakunnallinen pinta-ala on pudonnut 50 vuodessa jopa 90 prosentilla. Maatalouden kehittyessä myös teknologia on muuttunut, ja vanhoista tavoista on osittain luovuttu. Hoidon loppuminen tai perinteisistä hoitomenetelmistä luopuminen merkitsee perinnebiotoopeille luontotyypin oleellista muuttumista, lajiston köyhtymistä ja usein myös luontotyypin vähitellen tapahtuvaa häviämistä umpeenkasvun myötä.
Perinnebiotoopit ovat luontomme eliöstölle tärkeitä alueita. Kasvi- ja eläinlajistoltaan perinnebiotoopit ovat monipuolisimpia luontotyyppejämme, ja niiden taantuminen on siksi vakava ongelma luonnon monimuotoisuudelle.
Suomessa on määritelty yhteensä 40 erilaista perinnebiotooppityyppiä. Näistä 38 on äärimmäisen uhanalaisia ja 2 erittäin uhanalaisia.
Perinnebiotooppien hoito on pääasiassa ollut niittoa, laidunnusta ja raivausta. Eija Hagelberg on käynyt kaupungin omistamassa Somerikossa viimeksi yli vuosikymmen sitten, ja hän toteaa tilanteen olevan nykyisellään huolestuttava.
– Mäntyjä on harvennettu, mutta niitä pitäisi harventaa vielä lisää, koska ne happamoittavat maaperää.
Somerikko on määritelty maakunnallisesti arvokkaaksi perinnebiotoopiksi. Hagelberg sanoo, että vielä ei ole liian myöhäistä alueen pelastamiseksi, mutta toimiin on ryhdyttävä.
– Täällä on aikoinaan tehty niittoa, ja olen itsekin ollut mukana eräässä 2000-luvun alun maisemanhoitoprojektissa Somerikossa. Mikäli aluetta ei hoideta toistuvasti, se vesakoituu.
– Tänne voisi tuoda esimerkiksi lampaita laiduntamaan. Niittotalkoista olisi apua, ja männikköä raivaaville voisi tarjota polttopuita vaivanpalkaksi, Hagelberg ehdottaa.
Hän korostaa, että myös ammattimaisista maisemanhoitajista on huutavan kova pula.
Hagelberg kehottaa Suomea ottamaan mallia länsinaapuristamme Ruotsista ja etenkin sen eteläosista.
– Laitumia on valtavasti, vesakkoja taasen ei. Siellä kulttuurimaisemasta pidetään hyvää huolta kokonaisuutena.
– Meilläkin pellot kyllä pidetään kunnossa, koska niistä saadaan ravintoa. Muuten elämme kuitenkin pusikko-Suomessa, Hagelberg napauttaa.
Hän lisää, että perinnebiotoopeilla elää runsaasti tuhohyönteisten vihollisia, kuten loispistiäisiä.
– Ne varmistavat omalta osaltaan, ettei peltojen sato tuhoudu, Hagelberg tietää.
Lisäksi hän perää perinnebiotoopeille apualueita. Somerikon vieressä on rehevä hiekkapohjainen rinne, josta Hagelbergin mukaan saisi siistimällä oivan jatkeen itse perinnebiotoopille.
Myös voimalinjojen aluset ja tienpientareet voivat toimia korvaavina elinympäristöinä ja perinnebiotooppien apualueina.
Hagelbergin mukaan perinnebiotooppien tilanne ei ole muuttunut ainakaan parempaan suuntaan Suur-Salon perustamisen jälkeen.
– Tämän reilun kymmenen vuoden aikana Salon kaupungilla ei ole ollut kunnollisia ympäristönhoitoprojekteja. Toki resursseja ei ole koskaan liikaa, sen kanssa pitää elää.
Hän perää kaupungin ja asiantuntijoiden välistä yhteistyötä.
– Töitä ei välttämättä tarvitse tehdä kaupungin rahoilla, koska hankerahoitustakin jaetaan. Salolla on oivat mahdollisuudet lähteä tekemään kulttuurimaiseman kunnostusta, mutta siihen tarvitaan kaupungin myötävaikuttamista.
Hagelberg korostaa, että perinnebiotooppien hoitamisesta koituisi sekä välittömiä että välillisiä hyötyjä.
– Hyötyjä saavutettaisiin luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen lisäksi maisemalle, kulttuuriperinnölle, virkistyskäytölle ja turistivirralle, hän luettelee.
– Hoidettu maisema houkuttaa.
Hagelbergin arvion mukaan Suomessa on noin 60 000 hehtaaria perinnebiotooppeja, joista puolet on tällä hetkellä hoidon piirissä. Perinnebiotooppien viimeisin kattava inventointi on tehty 1990-luvulla, joten tiedot niiden elinvoimaisuudesta ovat monin paikoin vanhentuneita.
Uusi inventointi aloitettiin viime vuonna, ja se on alustavan arvion mukaan valmis ensi vuonna. Inventoinnissa kartoitetaan perinnebiotooppien nykytila koko maassa.
Hagelbergin mukaan myös maanomistajat ja tavalliset matti- ja maijameikäläiset voivat kantaa oman kortensa kekoon luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi.
– Ihmisiä tarvitaan talkoisiin, sillä työt eivät hoidu itsestään. Tulokset näkee heti, vaikka tekisi vain yhden päivän talkootyötä vuodessa.
Hagelberg puhuu puunhakkuiden puolesta perinnebiotoopeilla.
– Perinnebiotooppien pinta-ala on marginaalinen metsiin verrattuna. Peltojakin Suomessa on noin 2,2 miljoonaa hehtaaria, hän perustelee.
– Perinnebiotooppien ja joutomaiden metsittämistä hiilensidonnan nimissä pitäisi välttää, sillä luontoarvot ovat niissä niin kovaa luokkaa. Lisäksi hoidetut perinnebiotoopitkin sitovat hiiltä maaperään.
Hagelberg toivoo, että karjan ja hevosten omistajat antaisivat elikoidensa laiduntaa rauhassa ja runsaasti.
– Laidunnusta on saatava lisää, hän korostaa.
Esimerkiksi joutomaiden tai umpeen kasvaneiden jokivarsiplänttien omistajat voisivat antaa maitaan laidunnettavaksi. Jos perinnebiotooppi on pieni, voi laidunalaa kasvattaa ottamalla laidunkiertoon mukaan viereisiä peltolohkoja ja joutomaita.
– Lopputulos voisi olla silmiä hivelevä, Hagelberg uskoo.
Omalla pihallaan tontinomistaja voisi asiantuntijan vinkkaamana jättää pienen alueen nurmikosta niittämättä ja katsoa, mitä siihen kasvaa.
Lopuksi Hagelberg kiteyttää perinnebiotooppien nykytilanteen ja tummapilvisen tulevaisuuden.
– Hoitamattomina ne eivät selviä. Kun joku laji häviää, se todellakin häviää.
– Vahingollisinta on ajatella, että lajia on jossain muualla, joten ei se haittaa, jos se täältä häviää. Tällöin lajin elinalue kaventuu, ja seuraukset voivat tulevaisuudessa olla tuhoisat. Emme voi tietää, missä menee kriittinen raja.
Perinnebiotoopeista kertovassa juttusarjassa on toiminut oppaana Perinnemaisemayhdistyksen aktiivi sekä pitkään perinnemaisematyötä tehnyt salolainen Eija Hagelberg, joka on valinnut kohteet erilaisten luontoarvojensa, mutta osittain myös niiden saavutettavuuden perusteella. Edelliset osat ovat ilmestyneet 11.7., 18.7., 25.7. ja 1.8.
