Virkakieltä vai värikkyyttä

0

”Tuo on aivan suoraan sanottuna paskapuhetta”. Lainaus opetusministeri Li Anderssonilta (vas.), joka kiivastui viime helmikuisessa A-studio-lähetyksessä perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon näkemyksistä, jotka koskivat hallituspuolueiden ilmastotavoitteiden vaikutuksia tietyillä alueilla asumisen kannattavuuteen.

Uudempi tapaus rumia puhuneesta poliitikosta oli perussuomalaisten kansanedustaja Mauri Peltokangas, joka nimitti hallitusministerejä ruoansulatusjärjestelmän loppuosaan viittaavalla termillä. Syynä se, että nämä eivät olleet esittäneet pahoitteluja puoluetoveri Pekka Katajaan kohdistuneesta murhan yrityksestä.

Paljastipa jopa heinäkuun Helsingin Sanomien Kuukausiliite sen, että nukenkasvoisella pääministerillämme on taipumus kiroilla paljonkin kulissien takana.

Anteeksiantamatonta törkyilyä luottamusvirassa toimivilta yhteisten asioiden päättäjiltä?

Yksittäisiin henkilöihin kohdistuvat loukkaukset tuomitaan oikeutetusti aina, mutta muuten olen sitä mieltä, että poliitikkojen on syytä sanoa asioita toisinaan jopa voimasanoilla maustettuna.

Kansanedustajat kansankielellä, loogista, eikö? Perustelen nyt tarkemmin miksi.

Vaalituloksia syvällisempi mielenkiintoni politiikkaa kohtaan alkoi hieman teinivuosieni päätöksen jälkeen, kun ikäni ensimmäinen numero vaihtui parilliseksi. Uskokaa tai älkää, parikymppistä Aleksia eivät kiinnostaneet budjettiriihet, täysistuntojen asialistat tai sote-uudistusta koskevat kiistakapulat.

Kohut, skandaalit ja ylilyönnit olivat niitä tapahtumia, jotka kiehtoivat. Ne johdattivat haluamaan ymmärtämään tapoja, joilla ylimmät päätöksenteon mekanismimme toimivat.

Kolumnin alun esimerkeistä huolimatta en toivo, että poliitikkojemme itseilmaisu muuttuisi vastaamaan retoriikkaa yläkoulun tupakkanurkalla. Yhtä kaikki, vastaava kielenkäyttö toisinaan käytettynä rikkoo tehokkaasti sen etäännyttävän ja ylikorrektin pikkutakki-imagon, joka poliitikkoihin usein liitetään.

On jollain tavalla lohdullista todeta, että usein varoen artikuloivat ja huoliteltuina kameroiden edessä esiintyvät päättäjätkin ovat myös ihmisiä. Samaistumispinta on mukava löytää, varsinkin, jos henkilön ammatillisena tittelinä on ”kansan” edustaja.

Mahdollisuus sen löytämiseen on kasvanut varsinkin nyt, sosiaalisen median aikakaudella. Poliittista uraa rakentavien on helppo tavoittaa sieltä potentiaalisia äänestäjiä, mutta myös lipsautella vähemmän harkittuja kommentteja.

Viime vuoden eduskuntavaalien äänestysprosentti oli 72 prosenttia, joka oli korkein osallistumislukema sitten vuoden 1991. Onko saavutukseen syynä se, että poliitikot ovat nykyään helpommin lähestyttäviä persoonia julkikuvaansa lisätyn kansantajuisuuden ansiosta? Ehkä, ehkä ei.

Selvemmäksi seikaksi voidaan todeta kuitenkin se, että karismansa välityksellä ymmärrettävästi puhuva poliitikko on vahvoilla nykyajan valtapelissä.

Tästä syystä Trump ottanee itselleen jatkokauden, tai jatko”diilin”.