Helsinkiläisen ohjaaja, käsikirjoittaja ja dokumentaristi Virpi Suutarin uusin elokuva Aalto esittelee arkkitehtuurin ja muotoilun ikonisen brändin sekä arkkitehdit sen takaa: Alvar Aallon (1898–1976), Aino Aallon (1894–1949) ja Elissa Aallon (1922–1994).

Suutari vaikuttui Aallon kädenjäljestä jo lapsuudessaan Rovaniemellä, jonka kaupunginkirjastossa hän vietti monet iltapäivät.

– Siellä tunsin olevani erityisessä tilassa. Aalto oli suunnitellut Lapin sodassa tuhoutuneeseen kotikaupunkiimme rakennuksia, joista oltiin ylpeitä. Hänestä puhuttiin paljon.

Suutari tarttui Aalto-aiheeseen nelisen vuotta sitten. Kaksi viime vuotta hän on tehnyt sen parissa pitkää päivää.

– Urani tässä vaiheessa koin olevani tarpeeksi aikuinen ja riittävän kokenut tekemään tätä elokuvaa varten tarvittavan tutkimuksen ja kokoamaan aineistosta oman näköiseni teoksen, hän kertoo.

– Ensin oli epämääräinen haave ja parin vuoden päästä röykkiöittäin materiaalia, jota piti alkaa lapioida kasaan.

Arkkitehtipariskunta Alvar ja Aino Aalto olivat yhtiökumppaneita, joilla oli monipuolinen ja tuottelias työura. He suunnittelivat satoja kohteita yksityistaloista julkisiin rakennuksiin ja asemakaavoista kaupunkikeskuksiin. Niiden ohella syntyi omaperäistä huonekalu- ja lasimuotoilua. Kuva: Aallon perhe

Dokumentti kuljettaa katsojan matkalle Aaltojen arkkitehtuuriin, muotoiluun, rakkaustarinaan ja ajatteluun teosten taustalla. Virpi Suutari halusi selvittää, kuka Alvar Aalto oli ihmisenä ja mikä rooli arkkitehtipuolisoilla oli hänen urallaan. Suutari ei halunnut tehdä akateemisen viileää arkkitehtuurielokuvaa, vaan humaanin, lämpimän ja leikkisän kuten Aaltojen työt.

Alvar Aallon tavoitteena oli uransa alusta lähtien tehdä ihmisenkokoista ja käyttäjäystävällistä arkkitehtuuria. Hän sairastui samoihin aikoihin, kun alkoi suunnitella Paimion parantolaa. Muutaman päivän sairaalahoidossa ollessaan Aalto totesi, että potilas katselee rakennusta aivan eri perspektiivistä kuin terve ihminen. Käyttäjäystävällisyydestä tuli johtoajatus kaikelle suunnittelulle.

Alvar Aalto voitti Viipurin kaupunginkirjaston suunnittelukilpailun vuonna 1927. Kuva: Euphoria Film

Vuonna 1933 valmistunutta Paimion tuberkuloosiparantolaa pidetään modernismin historiassa eniten keksintöjä sisältävänä rakennuksena. Alvar Aallon tavoitteena oli tehdä siitä kokonaistaideteos, ja se sai pariskunnan paneutumaan myös huonekalusuunnitteluun.

– Aallot loivat uuden kalustekielen, Suutari huomauttaa.

Paimio-tuoli kelpasi myös esimerkiksi vuoden 2036 kalusteista brittielokuvaan Tulevia aikoja, joka valmistui vuonna 1936.

Alvar Aalto ja Aino Marsio opiskelivat arkkitehdeiksi yhtä aikaa Helsingin teknillisessä korkeakoulussa. Marsio meni ensin Aallon toimistoon töihin ja pariskunta avioitui vuonna 1924.

Alvar Aalto mielsi kaupunkikulttuurin isänmaaksi Italian, ja sinne suuntautui myös häämatka. Aalto halusi ottaa oppia muinaisesta kulttuurista ja saada suomalaiset kaupungit käymään paremmin vuoropuhelua ympäristönsä kanssa. Aallot pyrkivät skandinaavisella otteella luomaan yhteyden tuhansia vuosia vanhaan klassisen arkkitehtuurin traditioon.

Ranskalainen taidekauppias Louis Carré halusi 1950-luvun lopulla Aallon suunnittelemaan kesähuvilansa vastakohdaksi Le Corbusierin piirtämälle kaupunkiasunnolleen. Carré tahtoi Aallon inhimillistä otetta ja lämpöä. Kuva: Euphoria Film

Aaltojen tyyli ylitti maantieteelliset makuerot.

– Maailmalla innostuttiin, kun kuvat esimerkiksi Turun Sanomien toimitalosta ja Paimion parantolasta 1930-luvulla levisivät. Ne eivät edustaneet enää geometristä modernismia, vaan jotain ihan uutta, Suutari sanoo.

Alvar Aalto halusi suunnitella mittasuhteiltaan inhimillistä kaupunkia ja mietti, miten saisi ihmiset kokemaan itsensä tervetulleeksi tilaan.

– Mittakaavana on aina ihminen, hän sanoo vanhassa filmiraidassa.

Alvar Aallolla oli intuitiivinen ymmärrys mittasuhteista ja hänen pelkät lyijykynällä tekemänsä luonnoksetkin olivat tarkkoja.

Elokuvan ensi-ilta on 4. syyskuuta. Kuva: Euphoria Film

Aino ja Alvar Aalto olivat osa kansainvälistä arkkitehtiyhteisöä. Pariskuntana he olivat harvinaisuus ja edelläkävijöitä. Arkkitehti ja muotoilija Aino Aalto oli modernin naisen perikuva, joka ei jättänyt työtään lasten synnyttyä: talouden hoitivat lastenhoitaja ja keittäjä.

– He olivat käsittämättömän kansainvälisiä jo 1920-luvulla. He hurmasivat työnsä lisäksi persoonina ja olivat taitavia verkostoitumaan, Suutari kertoo.

Aaltojen tuttavapiiriin kuului myös paljon heidän työtään ihailleita raharikkaita kuten yhdysvaltalainen liikemies Laurence Rockefeller.

Seitsemässä eri maassa kuvattu elokuva perustuu sekä arkistomateriaaliin että uuteen kuvamateriaaliin.

– Ensiarvoisen tärkeitä olivat Göran Schildtin Aallon elämäkertaa varten tekemät taustahaastattelut ihmisistä, jotka ovat jo edesmenneitä, Suutari painottaa.

Elokuvaa varten on haastateltu ihmisiä Aaltojen läheisistä kansainvälisiin tutkijoihin. Kertojaääniä on lukuisia, mutta katsoja ei aina tiedä, kuka puhuu. Suutari ei ole nimennyt suoraan elokuvaan niitä, jotka ”eivät ole ensikäden todistajia”. Näiden nimet listataan elokuvan lopussa.

Kotimaisten arkistojen lisäksi elokuvanteossa on hyödynnetty muun muassa YK:n ja Rockefellerin säätiön arkistoja. Arkistofilmien lisäksi on käytetty Aallon perheeltä saatuja kaitafilmejä, valokuvia, Alvar Aallon piirroksia sekä Ainon ja Alvarin kirjeenvaihtoa, jota tulkitsevat ääninäyttelijöinä Martti Suosalo ja Pirkko Hämäläinen.

Alvar Aalto suunnitteli bostonilaisen yliopiston opiskelija-asuntola Baker Housen opettaessaan Massachusetts Institute of Technologyssa vuonna 1946. Kuva: Euphoria Film

Työ vei arkkitehtiparia ympäri maailmaa. Yksin matkustaessaan he kirjoittivat toisilleen kirjeitä. Kirjeenvaihdossa käsiteltiin niin työtä kuin henkilökohtaistakin elämää. Kirjeistä välittyy kuva tasa-arvoisesta ja kunnioittavasta kollegiaalisesta suhteesta sekä vapaasta seksuaalisuudesta.

Suosalo sanoo oppineensa kirjeitä lukemalla paitsi Aalloista myös arkkitehtuurista.

– Katselen maailmaa nyt eri tavalla kuin ennen ja huomioin rakennuksia.

Virpi Suutari ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti. Martti Suosalo ääninäytteli ja tuotti. Kuva: SSS/Marko Mattila

Virpi Suutari etsi pitkään Aino Aallon ääninäyttelijää, koska tämän ääntä ei oltu taltioitu. Pirkko Hämäläisen matala ääni tuntui istuvan jykevärakenteiselle Ainolle parhaiten. Alvarin osa lankesi melkein luonnostaan Suutarin aviomiehelle.

– Ja säästettiinhän siinä yhden näyttelijän palkka, Suosalo nauraa.

Suutari paljastaa rakastuneensa jo seurusteluaikana Suosalon ääneen, kun tämä luki hänelle puhelimessa Seitsemästä veljeksestä Kalvean immen tarinaa.

Suosalon ja Hämäläisen äänet toimivat hyvin keskenään.

– Sellaista vanhakantaista puhetta ei kukaan nykyään käytä, mutta jos näyttelijä pystyy itse näkemään tulkitsemansa tekstin paikat ja tunnetilat, hän pystyy välittämään sen myös katsojalle, Suosalo huomauttaa.

Hän toteaa, että Aaltojen aikaan kirjeiden kirjoittamiseen paneuduttiin ja niiden sisältö kirjoitettiin jäsennellysti:

– Kirje kulki New Yorkista Helsinkiin parikin viikkoa, joten piti miettiä, mitä kirjoittaa, toisin kuin nykypäivän sähköposteissa ja tekstiviesteissä.

– Martti tavoitti hyvin kirjeissä esiintyneen leikkisyyden, Suutari kehuu.

Alvar Aallon rakennuksilla on merkittävin osa Jyväskylän yliopston Seminaarenmäen rakennuskokonaisuudessa, joka on suojeltu valtioneuvoston päätöksellä. Kuva: Euphoria Film

Aino Aalto kuoli syöpään vuonna 1949. Alvar Aallon työ jatkui, ja hän voitti samana vuonna muun muassa Otaniemen yliopistoalueen, Kansaneläkelaitoksen toimitilojen ja Säynätsalon kunnantalon suunnittelukilpailut.

Arkkitehti Elsa Mäkiniemi aloitti työt Aallon toimistolla vuonna 1950 ja meni työnantajansa kanssa naimisiin vuonna 1952. Hän oli 24 vuotta miestään nuorempi.

– Aino ja Alvar olivat varmasti tasavertaisempi pari: he olivat samanikäisiä, opiskelleet yhtä aikaa ja loivat yhteistä arkkitehtuurin kielioppia, Suutari arvioi.30 vuotta dokumentteja tehnyt Virpi Suutari sanoo, ettei mitään elokuvaa ole ollut yhtä helppo kaupata rahoittajille kuin Aaltoa.

– Tiesin, että pelkkä kotimainen tukirahoitus ei tule riittämään, vaan se piti saada kaupaksi myös ulkomaisille televisioyhtiöille. Aaltojen tarinalle on paljon kysyntää, ja elokuva on myyty jo kymmeneen maahan Japania ja Australiaa myöten.

Aalto-maljakko on Aaltojen lasitaiteen tunnetuin esine. Sen ensimmäinen versio voitti Karhulan-Iittalan suunnittelukilpailun vuonna 1936 nimellä Eskimonaisen nahkahousut. Kuva: TS-arkisto

Aiemmin Suutari oli saanut kuulla muun muassa Norjassa, että elämä on liian lyhyt suomalaisille dokumenteille.

– Suomalaisille Aalto on itsestäänselvyys, mutta ulkomailla huippukiinnostava.

Suutari sanoo leikkaajan roolin olleen elokuvanteossa poikkeuksellisen suuri. Toiseksi käsikirjoittajaksi onkin merkitty Jussi Rautaniemi, joka osaltaan rakensi elokuvan dramaturgiaa.

– Äänisuunnittelija Olli Huhtanen herätti eloon ja liimasi yhteen materiaalin, joka käsitteli edesmenneitä ihmisiä ja elottomia rakennuksia ja esineitä.

Äänimaailmaa on tehty muun muassa soittamalla jousella Aalto-maljakkoa ja hakkaamalla marmoripaloja yhteen.

Aalto-kohteita valmistui eri puolille maailmaa noin 300. Alvar Aalto koki yhden uransa suurimmista pettymyksistä 1970-luvulla, kun hänen Helsingin keskustasuunnitelmastaan toteutettiin kulttuurirakennusten ketjun sijaan vain Finlandia-talo.

Virpi Suutari ja Martti Suosalo kiersivät torstaina viidella ennakkoesityspaikkakunnalla kertomassa elokuvastaan. Salossa pysähdyspaikkana oli Bio-Salo. Kuva: SSS/Marko Mattila

ELOKUVA BRÄNDISTÄ JA SEN TEKIJÖISTÄ

Aalto

Genre: Dokumentti

Ohjaus: Virpi Suutari

Käsikirjoitus: Virpi Suutari ja Jussi Rautaniemi

Dokumentin pääosissa: Alvar Aalto, Aino Aalto ja Elissa Aalto

Leikkaus: Jussi Rautaniemi

Kuvaus: Heikki Färm, Jani Kumpulainen ja Tuomo Hutri

Äänisuunnittelu: Olli Huhtanen

Sävellys: Sanna Salmenkallio

Tuottaja: Timo Vierimaa

Vastaavat tuottajat: Virpi Suutari ja Martti Suosalo / Euphoria Film

Ensi-ilta: 4.9.2020

Pituus: 1 h 43 min

Jätä kommentti