Karjalan evakkojen sulkeminen suomenruotsalaisilta alueilta on harhakäsitys, joka voi yhä hyvin: ”Sodan jälkeen kielikysymyksestä tuli kanava ärtymyksen purkamiselle”

10

Suomen sotavuosiin kuuluu paljon myyttisiä saavutuksia. Itsenäisyyden säilyttäminen taistelussa merkittävästi suurempaa Neuvostoliittoa vastaan on niistä keskeisin, mutta urotöitä riitti myös rintaman ulkopuolella.
Niistä vähäisin ei ollut uuden kodin löytäminen 400 000 asukkaalle, jotka piti evakuoida toisessa maailmansodassa uuden rajan taakse jäävästä Karjalasta. Ponnistus oli aikanaan vailla vertaansa, ja se piti toteuttaa kahdesti: ensin talvi- ja sitten jatkosodassa.
– Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa toteutettiin monia väestönsiirtoja, mutta talvisodan aikana tämä oli täysin uutta. Ei ollut edes ajatusta, että kokonaisen alueen väestöä voisi siirtää, sanoo historiantutkija Aapo Roselius.
Asian ratkaisemiseksi eduskunta sääti maanhankintalain, joka huomioi paitsi evakkojen myös kotiutettavien rintamamiesten tarpeet. Lain mukaan heille lunastettaisiin uudet pientilat olemassa olevilta viljelmiltä.
Laki herätti maanomistajissa ymmärrettävää vastahankaa mutta myös kokemuksen epätasapuolisuudesta. Lakiin kuului kielipykälä: ruotsinkielisten ja kaksikielisten seutujen pitäjien kielisuhteet saisivat muuttua enintään kaksi prosenttiyksikköä sotia edeltävästä ajasta.
– Yleiseen julkisuuteen levisi käsitys, että ruotsinkieliset pääsivät tämän kielipykälän takia helpommalla ja joidenkin mielestä jopa kokonaan vastuusta, historioitsija Tuomas Tepora sanoo.
Teporan mukaan väite elää ja voi edelleen hyvin. Hän kertoo törmäävänsä siihen yleisötilaisuuksissa ja julkisessa keskustelussa – näin siitä huolimatta, että väite ei pidä paikkaansa.

Myös Mannerheim vastusti luovutuksia

Tepora ja Roselius ovat selvittäneet evakkojen vastaanottoa tuoreessa teoksessaan Muukalaisten invaasio – Siirtoväki Suomen ruotsinkielisillä alueilla 1940-1950. Siinä he kirjoittavat, että Etelä-Suomen ruotsinkielisiin ja kaksikielisiin kuntiin asutettiin noin 10 000 suomenkielistä evakkoa.
He siteeraavat arvioita, jonka mukaan kielipykälän vuoksi asuttamatta olisi jäänyt korkeintaan 350 perhettä eli toistatuhatta ihmistä.
– Kyllä Uudellemaalle ja Turunmaalle tuli lähes yhtä paljon väkeä kuin olisi tullut ilman kielipykälää, Tepora sanoo.
Ruotsinkieliselle Pohjanmaalle siirtoväkeä asutettiin selvästi Etelä-Suomea vähemmän, mutta syynä ei ollut kielikysymys. Asutusvelvollisuus määräytyi ennen kaikkea tilakoon mukaan. Pohjanmaan tilat olivat niin pieniä, ettei siellä tahtonut riittää pilkottavaa edes omille rintamamiehille.
Tutkijat huomauttavat, että siirtoväki koki syrjintää koko Suomessa. Osa evakoista otettiin hyvin vastaan, mutta samalla moni maanomistaja pyrkivät suojelemaan omaisuuttaan kielestä riippumatta.
– Evakoita torjuttiin ryssittelemällä ja haukkumalla huutolaisiksi kaikkialla, mihin heitä tuli. Se ei ollut mikään kieliasia. Ruotsinkielisellä puolella heitä saatettiin haukkua myös finnjäveleiksi [pirun suomalaisiksi], mutta se on vain lisäys, Tepora sanoo.
Nihkeisiin maanluovuttajiin lukeutui ylipäälliköstä presidentiksi siirtynyt Carl Gustav Emil Mannerheim, joka huolestui Länsi-Uudeltamaalta hankkimansa Kirkniemen kartanon kohtalosta. Mannerheimin nimeä kantava säätiö sai kirjan mukaan alkunsa, kun Marski säätiöi varallisuutensa yrittääkseen lieventää luovutuksia.

Vanha kielikiista rikkoi talvisodan hengen

Käsitys suomenruotsalaisten nihkeydestä evakkojen auttamiseen ei ole suinkaan perusteeton. Esimerkiksi ruotsinkielinen lehdistö ja RKP ajoivat erivapautta hyvin näkyvästi.
Syy reaktiolle löytyy Roseliuksen mukaan maailmansotien väliseltä ajalta, jolle ajoittuvat Suomen itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet. Nuoressa tasavallassa aitosuomalaisiksi kutsutut poliitikot ja aktivistit olivat tavoitelleet yksikielistä valtiota.
– Sekä maalaisliitolla että kokoomuksella oli 1930-luvulla olemassa kirjaus yksikielisestä Suomesta. Aitosuomalaisuus ei ollut vain pienen porukan hanke, vaan suomenruotsalaisten parissa se oli uhkakuva, Roselius kertoo.
Vastareaktiona suomenruotsalaisten keskuuteen muodostui käsitys vähemmistön suojelemisesta yhtenäisellä asutusalueella. Evakkojen saapuminen ensin talvi- ja sitten jatkosodan myötä, ”suomenkielisten invaasio”, nähtiin uhaksi tälle tavoitteelle.
Vähemmistö ryhtyi puolustuskannalle, mikä suomenkielisessä julkisuudessa herätti närää. Vanha kiista kielikysymyksestä oli ensimmäisiä tekijöitä, joka rikkoi sotavuosiin liitetyn yhtenäisyyden.
Rauhan tultua vanhasta eripurasta tuli keino purkaa sotaväsymystä, jota monivuotinen sotaponnistus, sen vaatima yksimielisyyden eetos sekä katkera lopputulos olivat kerryttäneet.
– Heti sodan jälkeen kysymyksestä tuli yksi kanava stressin ja ärtymyksen purkamiselle, Roselius sanoo.
– Ruotsinkielisestä viljelijäväestöstä tuli syntipukki, ja sille oli tilausta, Tepora lisää.
Tutkijaparin teokseen ei sisälly tarkkaa selvitystä siitä, miten asutus eteni missäkin kunnassa, mutta aiheesta on tekeillä lisätutkimusta. Turun yliopistossa tutkijat Olli Kleemola ja Riku Kauhanen perehtyvät tahollaan aiheeseen. Kleemola arvioi, että tutkimus valmistuu vuodenvaihteessa 2021-2022.

Kielipykälä ei pysäyttänyt suomenkielistymistä

Evakkojen asuttamista koskevan kiistan tulos on osaltaan surullinen. Muukalaisten invaasio -kirjan viimeinen luku on nimeltään ”Kumpikaan ei voittanut”.
Suomenruotsalaisten näkökulmasta syy tälle on yksinkertainen: moni paikkakunta suomenkielistyi kielipykälästä huolimatta.
Yksi syy oli se, että maanhankintalaki kielipykälineen ei koskenut kaikkia evakkoja vaan pelkästään maata omistaneita. Esimerkiksi uutta kotia etsineet työläiset ja kaupunkilaiset keikauttivat kielisuhteita armotta.
Varsinkin Uudenmaan satama- ja tehdaspitäjiin muutti töiden perässä suomenkielistä väestöä. Kehitys oli alkanut jo ennen sotavuosia, joten yhden lain kielipykälä souti vastavirtaan.
– Suomenruotsalaisten keskuudessa kielipykälä on haluttu nähdä hienona poliittisena voittona, mutta kun katsoo Uudenmaan suomenkielistymistä, mitä väliä sillä lopulta oli? Roselius kysyy.
Myös siirtoväen saama hyvitys jäi lyhytaikaiseksi. Evakoille ja veteraaneille jaettiin pellot, joita jo seuraava sukupolvi alkoi laittaa pakettiin.
– Suomesta haluttiin tehdä pienviljelijävaltaisempi kuin se oli jo ennen sotia, mutta pienviljelyn aika oli ohi. Jo 1950-luvulla Suomessa tuotettiin ylijäämää, Tepora sanoo.

Poikkeusaikojen juhlava yhteishenki rapisee ennen pitkää

Tutkijoina Tepora ja Roselius ovat perehtyneet laajasti Suomen menneisiin sotiin ja niihin liittyviin poikkeusoloihin.
Helsingin yliopistossa yliopistonlehtorina toimiva Tepora on laatinut teoksen muun muassa talvisodan hengestä, ja tällä hetkellä hän perehtyy Mannerheim-myyttiin. Vapaana tutkijana toimiva Roselius on kirjoittanut teoksia muun muassa Suomen sisällissodasta ja heimosodista.
Nyt koronapandemia on ajanut Suomen suurimpiin poikkeusoloihin sitten sotavuosien. Millaisia yhtymäkohtia sota-ajan ja pandemia-ajan ilmapiiristä löytyy?
Tepora ei halua suoraan vertailla sotaa ja tautitilannetta, koska kuolemanvaarasta huolimatta ne eivät ole tilanteina rinnastettavissa. Niiden ympärille muodostuneista poikkeusoloista sen sijaan löytää yhteisiä tekijöitä.
– Aluksi lähdetään liikkeelle auttamishalun noususta ja mennään kohti hengen huippua. Jossain kohtaa poikkeustila muuttuu arjeksi, eikä siinä ole enää mitään juhlavaa. Silloin aletaan pikemminkin etsiä syntipukkeja ja sääntöjen rikkojia, Tepora pohtii.

Ilkka Hemmilä

STT

10
Jätä kommentti

6 Comment threads
4 Thread replies
0 Followers
 
Most reacted comment
Hottest comment thread
8 Comment authors
Jaakko Köykkä

Viipurinlahden kalastaja sai saaria Merenkurkusta. Vanhoilla päivillään myi mökkitontin silloin tällöin, ja oli varaa juoda konjakkia ja pelata biljardia Suomalaisella Klubilla talvet. Hyvin oli tyytyväinen eläkepäiviinsä.

K70-luvulla veneet eivät enää puksuttaneet 12 hevosvoiman Olympialla tai Wikströmillä. Saaret muuttivat lähemmäs.

Maija

Isoisä oli Metsäpirtissä. Kalastaja. Asutettiin Kristiinankaupungin tuntumaan. Ehti rakentaa nykyiselle 8-tielle näkyvän ladon, ja sitten asutus siellä peruttiin. Piti muuttaa taas. Nyt Uuteenkaupunkiin.
Vielä viime aikoina lapsenlapsen lapselle on muistutettu, että tila on sitten pakolla otettu erään suvun tilasta.
Kunpa se joskus loppuisi

Maria

Eiköhän esimerkiksi täysin ruotsinkielinen Lapinjärvi, Lappträsk Itäisellä Uuudellamaalla muuttunut aika suomenkieliseksi juuri sodan jälkeen. Maata jouduttiin siellä luovuttamaan.

Hemmo

Itse asiassa ruotsinkielisille alueille ei todellakaan sijoitettu karjalaisia siinä määrin kuin muualle, vain erityisen hienovaraisesti piti evakoita asuttaa ruotsinkielisten läheisyyteen. Suomella ei ollut varaa hermostuttaa jo tuolloin etuoikeutettua kielivähemmistöä. Näin ajatteli nimenomaan maanjohto ulkopoliittisista syistä. Syksyllä 44 välirauhan tullessa oli koko Eurooppa vielä sodassa, ja sitä se oli seuraavaan kesään saakka. Lapin sotakin loppui vasta keväällä 45. Suomi oli sumpussa ja ainoa maa, josta voimme saada hankittua elintarvikkeita ja muuta tarvitsemaamme, oli Ruotsi, joka oli välttynyt sodalta, ja jossa kaikkea tarvittavaa oli myös Suomeen saatavissa. Paasikivi varoi ärsyttämästä ruotsinkielisiä, koska vanha emämaamme olisi reagoinut varmuudella, mikäli olisi kiirinyt uutisia ruotsinkielisten… Lue lisää »

Pertti

Kyllä se pitää paikkansa, ettei ruotsinkielisille alueille samalla tavalla tuotu karjalasta muuttavia kuin suomenkielisele alueelle.

Toisena perusteena oli myös, että jos on erikosviljelyä, ei tarvinnut luovuttaa alueita.

Paukkula

Kun menee läntiselle Uuudellemaalle ruotsinkieliselle alueelle, huomaa maisemassa tietyn eron. Alueella ei ole rintamamiestaloja.

Evakkoperheen lapsi

Tänä syksynä on 81 vuotta Molotof-Ribbentropp-sopimuksesta ja talvisodan syttymisestä. Neuvostoliitto yritti vallata natsi-Saksan takaamana koko Suomen, minkä seurauksena karjalaisten vainioista tuli tappotanteria. Lähes puoli miljoonaa suomalaista joutui jättämään kotinsa ja jatkamaan elämää muualla.

Karjalaiset eivät jääneet sulkeutuneeksi ryhmäksi, vaan nuoret löysivät useimmiten puolison uusien kotiseutujensa asukkaista. Tämän seurauksena suurella osalla nykyisistä suomalaisista on joku isovanhemmista tai isoisovanhemmista evakkotaustainen. Evakkotarinoista on tullut osa koko Suomen historiaa.

Toisin kuin rintamamiesten sotakoettelemuksista, ei evakkoteiden tai jälleenrakennusvuosien kokemuksista ole vaiettu. Karjalaisten jälkeläiset ovat nykyisin ylpeitä sukunsa historiasta, evakkoreissuista kerrotaan yhä sukutapaamisissa.

Kansakouluakin käynyt

Keskeistä tuossa artikkelissa on minusta nuo maininnat siitä, että suomenruotsalaisten nihkeys evakkojen auttamiseen ei ole suinkaan perusteeton. Mainitaan myös, että esimerkiksi ruotsinkielinen lehdistö ja RKP ajoivat erivapautta hyvin näkyvästi.

Näitä tuolloisia lehtikirjoituksia koskien Karjalan evakkojen asuttamista em. alueille olen löytänyt myös netistä.
Artikkelissa mainitaan, että nuoressa tasavallassa aitosuomalaiset poliitikot ja aktivistit olivat tavoitelleet yksikielistä tasavaltaa. Saan artikkelista sen käsityksen, että kielikiista olisi syntynyt maailmansotien välisenä aikana reaktiona em. aitosuomaalaisten ym. pyrkimyksistä yksikieliseen tasavaltaan.
Olisi mielestäni ollut kielikiistan osalta hyvä raottaa historiaa myös 1800-luvun loppupuolelle, jolloin kielikiistoja oli hyvinkin voimakkaasti ja voimakkain sanakääntein esillä mm. suomenkielisiä kohtaan.

pertti

Kyllä kielikysymys on ollut Suomessa pitkään. Silloin kun Ruotsi valloitti Suomen, Ruotsi yritti käännyttää kaikki ruotsinkielisiksi.
Kun Venäjä vallloitti Suomen ruotsalaisilta, oli vielä Turun yliopstossa jonkun aikaa Ruotsin kieli.
Venäjän annettua Suomelle itsemääräämisoikeuden ja sen jälkeen itsenäisyyden Suomen kieli nousi parenpaan asemaan. Vieläkin puhutaan oikein suomenruotsalaisista, sellaisia ei ole. On kylläkin ruotsinkielisiä suomalaisia.

Maija

Kielireskripti vuodelta 1863.
Kannattaa tutustua.