Toivo uudesta elämästä hautautuu lumisateeseen – Tommi Aition elokuva-arvostelu

0
Eero Melasniemi ja Shabnam Ghorbani näyttelevät suomalais-iranilaisen Hamy Ramezanin ensimmäisessä täyspitkässä fiktioelokuvassa Ensilumessa.

ENSILUMI (Suomi 2020). Ohjaus: Hamy Ramezan. Käsikirjoitus: Antti Rautava ja Hamy Ramezan. Kuvaus: Arsen Sarkisiants. Leikkaus: Joona Louhivuori. Musiikki: Tuomas Nikkinen. Pääosissa: Shahab Hosseini, Aran-Sina Keshvari, Shabnam Ghorbani, Kimiya Eskandari, Vilho Rönkkönen, Eero Melasniemi, Kristiina Halkola, Laura Birn, Muhammed Cangore.

Onpa miellyttävää nähdä Eero Melasniemen ja Kristiina Halkolan kaltaiset 1960-luvun ikoniset näyttelijät pitkästä aikaa valkokankaalla.
Ensilumi kertoo epäilemättä jostain ihan muusta kuin kahdesta kotimaisen elokuvan kumpujen yöstä kaivetusta legendasta, mutta hiukankin historiatietoinen katsoja ei voi sivuuttaa olankohautuksella Käpy selän alla -elokuvan (1966) nuorisotähtien comebackia tyystin toisenlaisessa kontekstissa.
Melasniemi on viimeksi nähty valkokankaalla vuosituhannen alussa, Halkolakin melkein kymmenen vuotta sitten. Oli jo korkea aikakin heidän paluulleen isolle kankaalle.
Ensilumessa he esittävän ikääntynyttä pariskuntaa, joka on ottanut pakolaisperheen suojatikseen. Heidän kesämökillään uudet eksoottiset ystävät rakentavat laituria ja keräävät kasviota ja perehtyvät suomalaiseen elämänmenoon, joka esittäytyy heille jonkinlaisena el doradona.
Kunnes unelma kiskaistaan juuri nenän alta pois. Vastaanottokeskuksen naapurihuoneessa asuva afrikkalaisperhe saa myönteisen turvapaikkapäätöksen, mutta Bahmanin (Shahab Hosseini) ja Mahtabin (Shabnam Ghorbani) perheen hakemus hylätään. Kaukaisessa Suomessa nopeasti uudelleenrakennettu elämä vaihtuu epätoivoon, mutta uuden alun symboliksi ohjaaja Hamy Ramezan tarjoaa kalteroitujen ikkunaruutujen takaa näkyvää lumisadetta.
Se näyttäytyy kaukaisille matkalaisille taianomaisena elämyksenä, josta ei voi seurata mitään muuta kuin hyvää.
Ensilumi jättää avoimeksi sen, mitä Bahmanin ja Mahtabin sekä heidän kahden lapsensa elämälle tämän jälkeen tapahtuu. Valinta ei ole pelkästään dramaturginen vaan myös poliittinen – tarkoitus on herättää katsojissa epäluuloa suomalaista byrokratiaa kohtaan, joka sallii yhden jäävän tänne ja karkottaa toisen pois.
Muilta osin Ramezan keskittyy tekemään elokuvaa eikä politiikkaa. Se onkin ollut viisasta, sillä Ensilumesta kasvaa oikein kaunis kuvaus nuoren pojan lyhyestä matkasta myöhäislapsuudesta orastavaan aikuisuuteen. Ensilumen tärkein henkilöhahmo tosiaan on Bahmanin ja Mahtabin 13-vuotias poika Ramin (Aran-Sina Keshvari), jonka kautta koko draama tulkitaan ja joka itsekin toimii tulkkina perheen alkuperäisen kulttuurin ja uuden, suomalaisen viitekehyksen välillä.
Ensilumen loppunäkymä Raminista tanssittamassa ihastustaan häätöhommissa toimivan virkavallan katsellessa vierestä saattaa tuntua hiukan tendenssimäiseltä ja sitä se myös on, mutta niin ikään se on hyvin viehättävä näkymä teinipojasta, joka on juuri rohjennut ottaa siihenastisen elämänsä suurimman askeleen ja lähestyä rakastamaansa tyttöä.
Ensilumen tähtinäyttelijä on perheen isää esittävä Shahab Hossein, mutta elokuvan valloittavin ilmestys on silti Aran-Sina Keshvari. Hänen näyttelemisensä hehkuu silkkaa primitiivistä alkuvoimaa, jossa ei ole mitään opittua tai ulkokohtaista vaan taiteentekemisen vaistonvaraista riemua.

Jätä kommentti