Neljän saaren kierto – 79 hehtaaria Teijon kansallispuistosta sijaitsee merellä Salon sisäsaaristossa

Ennen lähtöä kellot tarkistetaan: kello on nyt 10.56. Köydet irti, kokka kompassisuuntaan noin sata eli vähän idästä etelään, Kokkilasta kohti Pikkusaaren, Luotsisaaren ja Angelansaaren välistä väylää. Sitten styyrpuuriin.
Ja kas, Papinsaari onkin jo edessä. Kello on 11.01, matkaan kului vajaa viisi minuuttia.

Löytöretkeilyä se on tämäkin, onhan visiitti kirjoittajalle ensimmäinen niin Papin- kuin Mänty- ja Kaisaareenkin.

Seikkailun tuntua lisää Papinsaaren kaislikkomuuri, jonka läpi tunkeutuminen vaatii ennakkoluulotonta motorointia ja lujaa uskoa Evinruden potkurin väkivahvuuteen.
Varsinaista laituriakaan ei Papinsaari tarjoa, vain vihertyneen puulaiturin yläosan, joka jää noin metrin veneen keulan yläpuolelle. Näillä mennään.

Melkein Papinsaaressa kiinni on linnamaisen korkea Mäntysaari, ja siitä taas etelään löytyy Kaisaari. Kaikki kolme ovat Teijon kansallispuiston uusia saaria, jotka Salon kaupunki myi Metsähallitukselle. Kauppa sai kaupunginhallituksen sinetin maaliskuun lopussa.
Kaupan myötä Salon saaristosta kansallispuiston jykevään suojaan suojeltavaksi ja virkistyskäyttöön siirtyi yhteensä noin 17 hehtaaria maata ja yli sata hehtaaria vesialueita.
Kun mukaan lasketaan vuonna 1999 silloiseen Teijon retkeilyalueeseen liitetty Isoholman 62 hehtaarin saari Teijon kylän edustalla, Teijon nykyisestä kansallispuistossa on meren sylissä 79 hehtaaria.

Löytöretken tarkoituksena on käydä katsomassa, millaisia helmiä alle 20 kilomerin päässä Salon torilta sijaitseekaan ja kysyä, mitä niiden varalle suunnitellaan.
Papinsaari on lähin kansallispuiston uusista saarista. Matkaa Salon torille on noin kymmenen kilometriä.
Saari on kooltaan noin viisi hehtaaria, ja uusista saarista ainoa, jossa on varsinaisia rakennuksia. Arkisto tietää kertoa, että varhain 1900-luvulla saaren vuokrasi valtiolta Vartsalan työväenyhdistys virkistyspaikaksi sahan työntekijöille. Salon kaupunki puolestaan osti Papinsaaren sekä viereisen Mäntysaaren vuonna 1962 veneilijöiden retkikohteeksi.
Salon kaupunki taas vuokrasi Papinsaaren Salon Urheilukalastajat ry:lle vuonna 1993, ja sopimus uusittiin viimeksi viideksi vuodeksi vuonna 2003.

Nyt Papinsaari on vaipunut horrokseen. Rantasauna, pää- ja piharakennukset ovat nähneet parempiakin päiviä. Portaikko on puolilaho ja kasvaa vihreää sammalta, saunaa käyttävät hiiret.
Vuoden 2010 Apu-lehti, naulakossa roikkuvat uikkarit ja nurkkapöydälle jääneet Rukka-pelastusliivit kertovat muinaisista kesistä, joina saarta saivat käyttää muutkin yhdistyksen virkistyskäyttöön ja leireilyihin. Toivoton tilanne ei ole, ainakin päärakennuksen katto on hyvässä kunnossa.

Mitä kiinteistöille tapahtuu jatkossa on kiinni uudesta omistajasta, Metsähallituksesta, ja vielä täsmentymättömistä uusista suunnitelmista.
Kallionyppylällä seisoo tarmokkaasti yhä lipputanko. Salon siluetti siintää pohjoishorisontissa. Päärakennuksen takana on alava niitty ja lehtomaiselta vaikuttavaa metsää.
– Olisi hienoa, jos Papinsaaren rantasauna kunnostettaisiin ja sinne saataisi kunnollinen rantautumispaikka, laiturikin. Miksei kota vuokrakäyttöön, tai laavu veneilijöiden ja melojien käyttöön, melonta- ja eräopas, Kirjakkalan Ruukkikylän yrittäjä Kai Schneider kysyttäessä pohtii.
– Ylipäätään on fantastista, että kolme uutta saarta on saatu osaksi kansallispuistoa. Luonnonsuojelun lisäksi Salon saaristoverkosto tarjoaa loistavia mahdollisuuksia luoda merellinen matkailureitistö ja palveluverkosto, joka on jo sinällään hyvä ja olemassa, Schneider lisää.

Metsähallitus ei ole vielä suunnitellut mitään, mutta aikoo kyllä. Uusi lisäys kansallispuistoon on niin uusi, ettei vielä suunnitelmia ole.
– Uudet saaret tarjoavat hienoja uusia mahdollisuuksia, mutta ensin meidän täytyy kartoittaa, mitä saarista löytyy ja sitten tehdä suunnitelma, miten niitä voidaan parhaiten hyödyntää luonnon ja virkistyskäytön suhteen, Metsähallituksen Rannikon luontopalveluiden aluejohtaja Henrik Jansson sanoo.
Inventointi tulee kattamaan niin rakennukset kuin saarten biodiversiteetinkin kartoituksen. Sen jälkeen on kartoitetaan potentiaalisten virkistyskäyttäjien määrä ja tarpeet.
– Tulos–panos-suhde ratkaisee, mitä muun muassa Papinsaarten kiinteistöille kannattaa tehdä, Jansson summaa.

Nyt kiinteistöt ovat sen laatuisessa kunnossa, että toistaiseksi ne suljetaan käytöltä.
– Alueella liikkuminen ei tällä hetkellä ole turvallista, ja rantautuminenkin on vähintään haasteellista tiheän kaislikon takia, lisää Teijon kansallispuiston puistomestari Petri Loikkanen.

Rappioromantiikka ja liki goottilaista kauhua henkivä autiotalo ovat tavallaan kiehtovia, mutta nyt on suunnattava eteenpäin. Kello: 11.53, pakitus kaislojen läpi Päällistönselän ruskeahkoille aalloille ja kohti Mäntysaarta.
Ja kas, siinähän se onkin. Kello on 11.58.
Rantautumispaikka löytyy läheltä saaren etelärantaa, sopivasti puuskaiselta tuulelta suojassa.

Mäntysaaren rannat ovat jyrkät ja kalliot jylhät. Noin seitsemän hehtaarin Mäntysaari on pitkälti luonnontilassa. Eteläkallioilta löytyy iso kalliolippaluola, jonka alla on sadesuojaa metrikaupalla. Pieni poluntapainen lähtee kohti sisäsaaren korkeinta kohtaa, mutta katoaa pian varvukkoon. Saari on omanlaisensa linnoitus, jota jylhät ja jyrkät kalliorannat suojelevat.
– Kallioinen luonnonkaunis saari. Siellä voisi olla polku, mutta muuten Mäntysaari kannattaisi säilyttää luonnontilaisena, Kai Schneider sanoo.
Metsähallituksen ajatukset käyvät yksiin luontoyrittäjän aatoksen kanssa.
– Erämainen, luonnontilassa. Mäntysaaren kohdalla fokus on luonnonsuojelualueessa, ei niinkään virkistyskäytössä, arvelee puistomestari Petri Loikkanen.

Ankaraa merimatkaa noin viisihehtaariseen Kaisaaren on liki kilometri. Aallot ovat jopa puolimetrisiä.
Rantautuminen kello 12.35 on tähän asti helpointa; saaren koilliskulmassa on pätkä hiekkarantaa, josta kulkee polku puiden suojassa olevalle laavulle. Laavun takana kohoaa rahkasammaleen peittämien kivenlohkareiden ja tuulenkaatojen täyttämä jyrkkä rinne.
Saaren huippu on noin 35 metrin korkeudessa, se on kuin vartiotorni meriväylää vahtimassa. Kuka tietää, vaikka olisi vartiotornina ollutkin, yli tuhat vuotta sitten, kun viikingit seilasivat Suomen rannikkoa pitkin kauppaa ja toisinaan vähän muutakin tekemässä?

Kaisaaren laavu on uudehko ja hyväkuntoinen, lähellä on vanha huussi. Myös saaren etelärannalla on nuotiopaikka. Saari on retkiveneilijöiden suosiossa, eikä ihme, luonto kiviröykkiöineen ja korkeuseroineen on vaikuttavaa.
Salon keskusta on vajaan 13 kilometrin päässä, mutta täällä siitä eikä muusta ihmiskuhinasta ei lokakuun lopulla aisti jälkeäkään.
– Laavu tarvitsisi puuhuollon, ettei ruvettaisi metsää polttamaan. Olin laavua tekemässä ja konsultoimassa Salon kaupungin liikuntatoimen kanssa kymmenisen vuotta sitten, muistelee Kai Schneider.
Puistomestari Loikkanen arvelee, että jatkossakin saarella pysyy joitakin virkistyspalveluita.
– Siellähän on jo ollut retkeilyä ja muun muassa melojia. Kaisaari on mahtava paikka, luonto on siellä jylhää, Loikkanen luonnehtii saarta.

Vesille taasen. Kellotarkistus: 13.30. Kohti etelää ja kansallispuiston saariston suurinta eli Isoholmaa. Vene kolahtaa pohjoiskärjen rantakivikkoon noin kymmenen minuuttia myöhemmin. Niemenkärki on komea, kallioinen ja näkymät joka suuntaan avarat. Kalliolla on laavu, hyvä nuotiopaikka, huusseja peräti kaksi ja tyhjä puuvaja.
Isoholma jatkuu etelään, jonka niemenkärjen nuotiopaikka on linnuntietä noin 1,5 kilometrin päässä. Lähellä pohjoista niemenkärkeä on tasainen ja suojainen metsäniitty, kuin tehty telttapaikaksi.
Saarta kiertää luontopolku, joka tosin on osittain umpeutumassa. Valkotäplät puissa pitävät patikoijan oikealla tiellä. Eksyminen vaatisi lahjoja, rantoja seuraamalla se on liki mahdotonta.
– Isoholman kunnossapito on vähän kimurantti juttu. Se on viimeisten 7–8 vuoden aikana vähän ränsistynyt ja polku umpeutunut. Saari on kyllä ollut aktiivisessa käytössä ja on kieltämättä hieno. Huoltoon pitäisi löytää ratkaisu, puistomestari Petri Loikkanen sanoo.

Onneksi laavusta löytyy pari koivuklapia, sillä on lounasaika. On hyvä syödä jotain ennen päivän vaativinta merellistä legiä takaisin Kokkilaan. Onhan sinne lähes kymmenen kilometriä suojaista sunttia seilattavaa, vieläpä myötätuuleen.

Tulipaikat ilman polttopuita ovat ongelma

Metsähallitus ei toistaiseksi toimita puita Isoholman saaren laavulle ja nuotiopaikalle. Kaisaarelle ei Metsähallitus ole niitä koskaan toimittanutkaan, sillä saari tuli vasta keväällä Metsähallituksen omistukseen.
Jos polttopuita ei tulipaikoilla ole, retkeilijöillä on taipumus löytää jostain poltettavaa makkaroiden tai muiden eväiden lämmittämistä varten.
Selvää on sekin, ettei kansallispuiston puita saisi nuotiotarpeiksi käyttää.
Kokonaisuudessaan saarten polttopuu- ja muu huolto selkeytyy ennen ensi kesää, kerrotaan Metsähallituksesta.

– Teijon kävijämäärät ovat kasvaneet etenkin nyt korona-aika paljon ja tällä hetkellä meillä ei ole välineistöä eikä resursseja toimittaa puita merikohteisiin, kertoo Metsähallituksen puistomestari Petri Loikkanen.
Kyse on rahasta ja resursseista. Huoltopäätöksen myötä on ylipäätään päätettävä saarten tulevaisuudesta.
– Meille on ok, jos ihmiset tuovat saariin omat halkonsa, pitävät koirat kiinni ja vievät roskat mukanaan. Mutta jos aletaan polttaa kansallispuiston puita tai jopa rakenteita, vaihtoehtona on rakenteiden purkaminen, mikä olisi todella sääli.
– On meidänkin intresseissämme, että ihmiset saavat nauttia luontokokemuksista ja oivaltavat, kuinka monimuotoinen kansallispuiston luonto on: saaria, lehtoja, järviä, avokallioita, erämetsää… Loikkanen sanoo.

Metsähallituksen Rannikon luontopalveluiden aluejohtaja Henrik Jansson tietää tuskallisen hyvin polttopuudilemman: niiden vieminen syö resursseja ja rahaa, viemättä jättäminen todennäköisesti tekee hallaa kansallispuiston luonnolle ja kävijäkokemuksille.
– Lähtökohta on, ettei saaren puita saa käyttää. Voisi kokeilla, josko ihmiset tottuisivat tuomaan omat puunsa? Toki tilanne on sikäli muuttunut, että nyt saaria on useita, joten niistä muodostuu oma kokonaisuutensa. Uusien saarten tulo kansallispuistoon vaatii nyt huollon ja virkistyskäytön kokonaisuuden pohdintaa uudestaan, Jansson sanoo.