Unohdetut runonlaulajat nousevat merestä – Särkisalon kirkkomaan kivilaatta kertoo poikkeuksellisesta kolmikosta

0
Runonlaulajien kasvot on hahmoteltu Petun saaresta kerätyille kiville. Tasainen tausta kuvastaa tyyntä meren pintaa.

Särkisalon kirkkomaalla, kuusen juurella lepää harmaa kivilaatta, josta kohoavat kolmet kasvot. Ne kuuluvat Matilda Trobergille, Wilhelmina Uppmanille ja August Lindströmille, Petun saaren unohdetuille runonlaulajille.

Kolmikko vaikutti saarella 1800-luvun loppuvuosina ja 1900-luvun alussa. Heistä jokainen oli musiikin taitaja. Tuotteliain oli balladeihin erikoistunut Troberg (1860–1933), jonka laulamia runoja on taltioituna yli sata.

Trobergin sukulainen, Mina Uppman (1843–1909) lauloi kehto- ja paimenlauluja ja kirjoitti runoja itsekin. Kalkkilaivurina tunnettu Lindström (1833–1919 ) tunnettiin merimieslauluistaan sekä loitsusta, jonka hän esitti aina viikatetta teroittaessaan.

– Ilman loitsua ei viikatteesta tullut terävä, sanoo runonlaulajien tarinaan perehtynyt pettulainen kotiseutuaktiivi Heikki Liede.

Runonlaulajista tuli hetkeksi tunnettuja 1910-luvulla. Kansanrunouteen kuuluvaa balladintutkimusta Helsingissä opiskellut Thyra Forsström, Särkisalon mahtisuvun jälkeläinen, sai houkuteltua professori Otto Anderssonin saarelle keräämään aineistoa.

– Runonlaulajat oli tuotu Petun kartanoon esiintymään Anderssonille. Hän innostui ja huomasi, että heissä on jotain hyvin poikkeuksellista.

Andersson on arvioinut, että vanha runonlauluperinne säilyi elävänä Petun saarella sen eristyneen aseman vuoksi. Andersson julkaisi etenkin Trobergin tuotantoa kokoelmissa ja sovitti Trobergin kappaleita sekakuorolle.

Silti vuosikymmenien saatossa runonlaulajat pääsivät unohtumaan – jopa niin hyvin, ettei heistä mainita 1969 ilmestyneessä Särkisalon historiikissa sanaakaan.

1970-luvun lopussa runonlaulajista innostui silloinen kotiseutuyhdistys Meripirtin kerhon puheenjohtaja Boris Saarmaa. Hän kirjoitti kolmikosta moniosaisen juttusarjan Perniönseudun lehteen ja teki yhdistykselle aloitteen muistomerkin perustamisesta runonlaulajille.

– Saarmaa piti runonlaulajia merkittävinä ei vain Petun vaan koko Särkisalon kannalta. Muistomerkkiä varten järjestettiin keräys, ja se oli niin tuottoisa, että rahaa jäi ylikin, Heikki Liede kertoo.

Muistomerkin sijoituspaikaksi valikoitui hautausmaa, koska näin Saarmaa oli aloitteessaan esittänyt. Tekijäksi puolestaan valikoitui kultaseppänä tunnettu Pekka Piekäinen, jolla oli sukujuuria Perniössä.

– Piekäinen on tehnyt Särkisaloon paljon muistolaattoja, ja hän teki työn talkoilla, Liede sanoo.

Piekäisen suunnittelemassa muistomerkissä tasainen pohja kuvastaa tyyntä merta, josta runonlaulajien kasvot nousevat. Kasvot on muotoiltu kiviin, jotka Piekäiselle kerättiin Petun rannoilta. Tämä oli Piekäisen nimenomainen toivomus.

Muistomerkki paljastettiin vuonna 1989, ja juhlatilaisuudessa kuultiin runonlaulajien balladeja. Nykyisin muistomerkin kunnostuksesta ja puhtaanapysymisestä huolehtii Meripirtin kerho.

Jos koronavirus ei olisi sotkenut suunnitelmia, runonlaulajien tuotantoa olisi kuultu kuluneena kesänä jälleen Särkisalossa. Heikki Liedellä oli suunnitteilla yhteisprojekti dokumentaristi Anna Rosendahlin kanssa, jolla on työn alla dokumentti Mina Uppmanista.

Suunnitelmat ovat nyt siirtyneet ensi kesään, ja tähtäimessä on lauluesityksiä runonlaulajien tuotannosta Petun kartanossa. Kartanossa on jo nyt luettavissa Lieden kokoama tietopaketti runonlaulajista.

Heikki Liede toivoo, että ruotsinkielisiä runoja saataisiin käännettyä suomeksi ammattitaitoisin voimin. Syrjässä muusta maailmasta olleella saarella on käytetty sanamuotoja, jotka eivät välttämättä nykyistä ruotsia taitavalle enää avaudu.

– Niiden kieli on erikoista, ja sitä voi olla vaikea ymmärtää. Vaikka sanat vielä ymmärtäisikin, se ei auta, kun pitäisi pystyä kääntämään runon koko idea. Se vaatisi ammattimaisen kääntäjän, Liede sanoo.

Särkisalon hautausmaalla sijaitsevan muistomerkin on suunnitellut Pekka Piekäinen.

Näin Salon Seudun Sanomat kertoi Petun runonlaulajista 19.5.2005:

Petun runonlaulajia on verrattu jopa Vienan Arhippaan

SSS–Jarkko Turpeinen

Särkisalossa Petun saarella on vaikuttanut ruotsinkielisiä runonlaulajia, joista jälkipolvi oli hyvin pitkään tietämätön.

Viimeiset tunnetut pettulaiset runonlaulajat olivat Matilda Troberg (1860–1933), Wilhelmina Uppman (1844–1909) ja August Lindström (1833–1919). Heistä huomattavin oli Matilda Troberg.

Petun runonlauluperinne tuli laajempaan tietoisuuteen ensimmäisen kerran 1900-luvun alussa, jolloin balladitutkimusta opiskellut Thyra Forsström sai professori Otto Anderssonin kiinnostumaan siitä.

Andersson tuli käymään Petussa vuonna 1909 ja alkoi kerätä talteen laulujen sanoja ja sävelmiä. Keräyksen tuloksena muistiin on merkitty 170 runoa, joista yli sata on Matilda Trobergin laulamia. Laulujen pituus vaihtelee.

Ilmeisesti myös Uppmanilla olisi ollut tiedossaan useampia lauluja, mutta hän ehti kuolla vuonna 1909 ennen kuin Otto Andersson sai kerättyä niitä enempää.

Matilda Troberg lauloi etupäässä balladeja. Uppman oli erikoistunut kehto- ja paimenlauluihin ja oli myös itse runoilija. Lindström ei ollut yhtä ”tuottelias” kuin edellä mainitut. Hänellä oli etupäässä merimieslauluja ja -balladeja, valsseja ja loitsuja.

Yksi keskeinen laulujen välittäjä sekä Matilda Trobergille että Wilhelmina Uppmanille on ollut Maja Greta Uppman , joka oli Matilda Trobergin isoäiti. Troberg ja Wilhelmina Uppman olivat sukulaisia sitä kautta, että Matilda oli Wilhelminan serkun tytär.

Saarella vieraillut Otto Andersson intoutui ottamaan pettulaisten laulut kohteekseen tutkielmassa ”Tre finlandssvenska vissångerskor”, joka julkaistiin Tukholmassa. Hän myös muun muassa sovitti sekakuorolle ja soololle Matilda Trobergin laulaman Konung Magnuksen, jonka sanotaan periytyvän 1 300-luvulta asti. Andersson antoi tämän laulun Bragen suureen laulukirjaan, samoin kuin eräitä muita Trobergin lauluja.

Särkisalossa vaikuttanut kirjailija Ernst Lampén oli Anderssonin tavoin lumoutunut laulajien taidoista. Vuonna 1914 kirjoittamassaan artikkelissa hän vertasi Matilda Trobergia Vienan-Karjalan Arhippaan, joka oli lähteenä monille Kalevalan runoille.

Runonlauluperinne jäi vuosikymmeniksi hämärään sen jälkeen, kun Andersson oli käynyt paikan päällä Petussa. Esimerkiksi vuonna 1969 ilmestyneessä Särkisalon pitäjän historia -teoksessa ei mainita asiasta mitään.

Perinteen uusi löytyminen tapahtuikin vasta vuonna 1978. Silloinen – nyt jo menehtynyt – Meripirtin kerhon puheenjohtaja Boris Saarmaa löysi Anderssonin tutkielman. Hän nosti asian yleiseen tietoisuuteen kirjoittamalla runonlaulajista artikkeleita ja myös suomentamalla joitakin heidän runojaan.

Kun Boris Saarmaa vuonna 1978 löysi pettulaisista runonlaulajista kertovan Otto Anderssonin tutkielman, hän lähetti sen heti myös Eva Salmiselle Särkisaloon. Kotiseutuaktiivit Eva ja Risto Salminen ovatkin hyvin perillä kotikuntansa kadoksissa olleesta kulttuuriaarteesta.

Risto Salminen toteaa, että balladiperinne säilyi Petussa pitkälti saaren eristyneisyyden vuoksi.

– Otto Andersson kirjoittaa, että esimerkiksi Tildan laulamat laulut esiintyvät muuallakin ruotsinkielisillä paikkakunnilla, mutta Petussa vanhemmassa muodossa, Eva Salminen sanoo.

Salmiset tietävät, että laulaminen tapahtui usein työn ohessa. Aihepiiri liittyi monesti jokapäiväiseen elämään, jolloin laulut periytyivät sitä kautta.

– Tosin nämä balladit ovat sellaisia, että niissä on juoni ja ne ovat aika pitkiäkin, Risto Salminen kuvailee.

Salmiset huomauttavat, että Petun runonlaulajia on osattu arvostaa ruotsinkielisen kulttuurin puolella. Eva Salminen kertoo soittaneensa kerran professori Hummelstedtille Åbo Akademiin jossakin muussa asiassa, jolloin myös runonlaulajat tulivat puheeksi.

– Hän oli heti tietoinen näistä.

Meripirtin kerho pystytti runonlaulajille muistomerkin Särkisalon kirkkomaalle vuonna 1989. Sen suunnitteli taiteilija Pekka Piekäinen.

Runonlaulajia muistettiin myös silloin, kun kunta uudisti alueensa tiennimistöä. Kaksi Petussa olevaa tietä nimettiin Meripirtin kerhon aloitteesta Tilda Trobergin tieksi ja Mina Uppmanin tieksi.

Lähteet: Boris Saarmaa, Unohdetut runonlaulajat. Vuosina 1983 ja -84 Perniönseudun lehdessä julkaistu artikkelisarja.

Otto Andersson, En åboländsk vissångerska. Artikkeli. Tukholma 1944.

Otto Andersson, Tre finlandssvenska vissångerskor. Turku 1963 (eripainos)

0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments