– Siellä on jotain sähköpylväitä.
Näin kuvaili havaintoaan merenpohjasta salolaisen sukellusseura Simppujen jäsen Risto Tuomi. Elettiin vuoden 1980 heinäkuuta, ja simput olivat sukeltamassa tutussa paikassa, höyrylaiva Helsingforsin hylyn lähellä Hiittisten vesillä.
Yksi simpuista oli kuitenkin jatkanut hylyltä kauemmaksi ja tehnyt löydön. Nyt sukeltajat olivat koolla Claus-veneen kannella ja pähkäilivät, mitä tehdä.
– Menimme alas porukalla. Ihmetys oli suuri. Pohjassa oli hirveät määrät tavaraa: valurautaisia kanuunoita, ruosteisia kiväärejä, kertoo Mauri Hirvonen, sukellusryhmän jäsen.
Sähkötolppa paljastui jättimäisen ankkurin puiseksi tukiksi, joka törrötti pohjassa pystyssä. Ankkurin metalliset kauhat olivat osittain soran ja saven peitossa, osittain näkyvissä.
Simput löysivät alueelta toisenkin ankkurin, mutta hylystä ei näkynyt merkkejä etsinnöistä huolimatta.
Raumalaislähtöinen Mauri Hirvonen (s. 1933) kasvoi meren äärellä ja oppi liikkumaan vesillä jo pikkupoikana, sotavuosina. Rannat olivat täynnä ”puoliksi hylättyjä kalapaatteja”, kuten Hirvonen kuvailee.
Saloon Hirvosen toi työ tuotekehitystehtävissä aluksi Salorassa, sittemmin Mobirassa ja Nokiassa. Sukeltamaan hän opiskeli Salon-vuosinaan, ensiksi yksityisopettajan avulla ja myöhemmin kursseilla.
Hirvonen kuului sukellusseura Simppuihin. Sukellusreissuille simput lähtivät matkaan Clausilla, Hirvonen puolestaan Isabella-purjeveneellään.
– Sovimme aina, missä tavataan, ja minä purjehdin sinne.
Hirvonen oli jäsenenä myös suuressa Merikarhut-pursiseurassa, joka omistaa lukuisia tukikohtia Suomen saarissa. Löydön aikoihin Hirvonen oli valittu uuden, Örön lähettyvillä sijaitsevan Lilla Ådskärin saaren tukikohdan isännäksi.
Tukikohdan avajaisjuhlissa Hirvonen jutteli ankkureista vierustoverilleen, Merikarhujen kommodorille. Tämä innostui kuulemastaan ja päätti, että yksi ankkuri olisi saatava ylös merestä ja näytille Lilla Ådskärin rantaan.
– Merikarhut on mahtava pursiseura, jonka jäsenillä on paljon suhteita. Merikarhujen avulla saimme lupahakemukset vireille.
Lupa yhden ankkurin nostoon heltisi Museovirastolta, ja toukokuussa 1982 alkoi sukellusseura Simppujen mittava nosto- ja siirto-operaatio. Urakkaa suunniteltiin talven ajan.
Jotta ankkuri saataisiin pohjasta ylös, tarvittiin kalustoa, jollaista salolaisseuralla ei ollut. Lainaksi saatiin nostopussi sukellustarvikkeita valmistavalta Rukka-yritykseltä.
– Nostopussi vietiin pohjaan ja sinne pumpattiin ilmaa, jolloin se nosti ankkurin ylös, Hirvonen kuvailee.
Ongelmitta nosto ei kuitenkaan sujunut. Pussi repesi, ja ankkuri hujahti 30 metrin syvyyteen.
– Jos troolarin perässä ollut hinausvahti ei olisi saanut vaijeria poikki, ankkuri olisi voinut viedä troolarin mukanaan, Hirvonen sanoo.
Simput kirjasivat uppoamispaikan koordinaatit ylös ja löysivät karkulaisen uudestaan. Kun korjattu pussi saatiin takaisin käyttöön, operaatio jatkui loppukesästä. Tällä kertaa ankkuri saatiin yllätyksittä Ådskärin rantaveteen.
Rannassa oli edessä uudentyyppinen urakka: kallio nousi rannasta noin 40 asteen kulmassa kohti tasaista paikkaa, jonne ankkuri oli määrä saada pysyvästi esille. Miesvoimin ankkuria ei saataisi liikahtamaankaan.
Hirvonen oli hyödyntänyt kontaktejaan ja saanut lainaksi kaksi vinssiä. Niiden ohjaamista varten hän teetätti halikkolaisella metallisepällä rautatappeja, joille porattiin reiät kallioon.
Talkoolaisia tuli mukaan niin Simpuista kuin Saloraltakin. Hirvonen seurasi operaatiota vedestä käsin.
– Tein oman sukellusennätykseni sinä päivänä, menin monta kertaa ylös ja alas.
Aina kun ankkuri eteni kalliolla metrin verran ylöspäin, talkoolaisten joukossa kiersi anisviinapullo, josta jokainen otti huikan. Loppupäivästä työvoimaa saatiin lisää, kun Örön linnakkeen päällikkö Pekka Paatero, Simppujen jäsen hänkin, toi avuksi varusmiehiä.
– Aivan viimeisillä voimilla ankkuri saatiin paikalleen, Hirvonen muistelee.
Muutamaa vuotta myöhemmin Simpuissa heräsi haave toisen ankkurin saamisesta esille Salon Horninpuistoon. Hirvosen mukaan urakassa pystyttiin hyödyntämään Ådskärin operaation aikana syntyneitä suhteita ja taitoja.
– Ajattelimme, että ankkurista tulisi hieno nähtävyys. Kaupunginarkkitehti Lauri Hollmén innostui ehdotuksesta, kun hänen kanssaan juttelimme, Pertti Vuorinen kertoo.
Vuorinen toimi 1980-luvulla Simppujen puheenjohtajana, ja hänet myös kirjattiin yhdistyksen yhteisellä päätöksellä ankkureiden viralliseksi löytäjäksi asiakirjoihin.
Horninpuiston ankkuri nousi pohjasta nostopussin avulla keväällä 1985. Nostoon osallistui kymmenkunta Simppujen sukeltajaa. Ankkuri vietiin laivalla Kasnäsiin ja sieltä kuljetusautolla Saloon.
Ankkuri paljastettiin yleisölle 18. toukokuuta 1986 VPK:n soittokunnan säestyksellä.
– Simput ovat nostaneet vastaavankokoisen ankkurin jo kerran aiemmin. Niinpä sukeltajat kehuivatkin, että toinen nosto kävi jo rutiinilla, Salon Seudun Sanomat uutisoi.
Horninpuiston ankkuri sai kesällä 1990 seuraa samalta merialueelta löytyneistä tykeistä, jotka antoivat puistolle sen kansan suussa kulkevan nimen, Tykkipuiston.
Simppujen nostamia tykkejä hehkutettiin sadan tunnin ajan 800-asteisessa uunissa silloisella Rautaruukin tehtaalla Halikossa, ja ne saivat pintaansa epoksikäsittelyn vahvistukseksi.
– Ilman pelkistystä tykit eivät kestäisi maan pinnalla, vaan hapertuisivat ja pahimmassa tapauksessa murtuisivat olemattomiin, SSS kertoi.
Tykit lepäävät Museoviraston antaman mallin mukaan tehdyillä laveteilla. Tykeistä tiedetään, että ne on valmistettu vuonna 1808, Suomen sodan aikoihin, Aleksandrovitsin tehtaalla Venäjällä. Niiden suuta nykyisin koristava punainen risti valkoisella pohjalla on Pyhän Andreaksen risti, joka oli 1800-luvun alkupuolella Venäjän sotalipun teemana.
Mutta miksi tykit ja ankkurit olivat meren pohjassa? Mauri Hirvonen pääsi 1980-luvulla tarinan jäljille. Åbo Akademin arkistosta löytyi tallenne kahden hiittisläisen miehen kertomuksesta vanhasta haaksirikosta, jonka vuodesta ei kuitenkaan ole säilynyt tietoa.
Hiittisläisen Erik Isakssonin kertoman mukaan suuri venäläisalus oli jäänyt kiinni matalikolle Rosalan saaristossa. Laiva oli keventänyt lastiaan, ja ankkurit ja kanuunat oli heitetty yli laidan. Lopulta mereen oli päätynyt myös aluksen riki eli mastot köysineen.
Saarelaiset olivat menneet ”avuksi”, mikä tosin aluksi tarkoitti rahanarvoisen omaisuuden haalimista parempaan talteen.
– Tilanne rauhoittui kaikesta huolimatta kun alkoi puhaltaa ja laiva irtosi karilta. Venäläiset tulivat kyliin pyytämään hinausapua. Väki tuli kaikilla vehkeillä mitä heillä oli vesillä. Yli sata venettä hinasi laivaa, siteerataan Isakssonia Simppujen 20-vuotisjuhlajulkaisussa.
Aikalaiskertomuksen mukaan laiva hinattiin ensin Kuggsäkriin ja sieltä Busöhön. Todisteeksi tapahtumista jäi Busön kallioon tehty piirros, joka esittää mastotonta sotalaivaa. Laivan perän lipussa liehuu piirroksessa Pyhän Andreaksen risti.
Olisiko tässä syy, miksi Horninpuiston ja Lilla Ådskärin ankkurit päätyivät mereen?
Vuonna 1844 merihätään joutui L’Iviza-niminen alus Jungfrusundissa. Se päätyi korjattavaksi turkulaiselle telakalle ja sitä myöten uutiseksi Åbo Underrättelser -lehteen.
L’Iviza, suomeksi Leijonatar, oli turkkilaista alkuperää oleva sotalaiva. Venäjä oli saanut sen sotasaaliikseen ja tuonut Itämerelle.
Uutiseen tarttui Allan Gustafsson kirjoittamassaan Gynnande Wind II -teoksessa. Gustafsson pohtii, että ÅU:ssa kerrottu tapahtumapaikka olisi epätarkka, ja todellisuudessa L’Iviza olisikin keventänyt lastiaan Rosalan vesillä. Hän jättää avoimeksi kysymyksen, olisivatko L’Iviza ja Busön piirroksen laiva olleet sama alus – vai olisiko kyseessä ollut kuitenkin joku toinen, suurempi venäläislaiva?
Mauri Hirvonen puolestaan vertaili Busön kallion piirroksen ja Horninpuiston tykkien mittasuhteita. Hän uskoo, että L’Iviza ja Busön alus ovat yksi ja sama. Hän päätyi arviossaan siihen, että laiva olisi ollut noin 46 metriä pitkä kolmimastoinen fregatti ja siinä olisi ollut 30 tykkiä kummallakin laidalla.
Laivan ankkurit ovat joka tapauksessa olleet venäläistä tekoa. Siitä kertoo Salon historiallisen museon intendentti Mia Juvan löytämä käännös venäjänkielisestä kirjeestä. Kirjeen on lähettänyt 1980-luvulla silloisen Neuvostoliiton Keskussotamuseo, kuten laitoksen nimi on kirjeessä suomennettu, vastauksena Horninpuiston ankkuria koskeviin tietoihin.
– Leimasta – – ilmenee, että ankkuri on valmistettu ennen 1810 Izhorskin tehtaalla Pietarin esikaupungissa. Ankkurin valoivat valumestarit Pietari ja Jakob Naumov.
Mauri Hirvonen jatkoi sukellusharrastusta, mutta ankkureiden kaltaista erikoisuutta ei hänelle tullut koskaan veden alla vastaan.
Omalaatuisimpiin Hirvosen kohtaamiin näkyihin kuuluu Vänön lähettyvillä sijaitseva Schiller-nimisen hollantilaisaluksen hylky. Laivan lastina oli tahkonkiviä.
– Meren pohjassa on valtavasti tahkoja, isoja ja pieniä, Hirvonen kertoo.
Hirvosen sukellukset loppuivat kuitenkin kertaheitolla, kun hän kaatui saaristossa liukkaalla kalliolla ja loukkasi olkapäänsä. Leikattu olkapää ei enää taipunut siten, että hän olisi pystynyt pukeutumaan sukellusvarusteisiinsa.
Purjehdusharrastustaan Hirvonen ei ole jättänyt.
– Pari viime vuotta olen purjehtinut yksin, kun vaimo ei halua lähteä mukaan, 87-vuotias kippari toteaa.
Lähteet:
Salon Seudun Sanomat 19.5.1986 ja 28.3.1988.
Salon historiallisen museon kokoelmat
Pertti Vuorisen artikkeli Hakastarolainen-lehden numerossa 20 vuodelta 1986
Allan Gustafsson: Gynnande Wind II (Uudenkaupungin kirjapaino 1974).
Salo-lehti 9.5.1990
Sukellusseura Simpun 10- ja 20-vuotisjuhlajulkaisut, 1984 ja 1994
