Suomalaisen urheilun käännekohtia 10/10: Esisudet kolikkosateessa

0
Jugoslavian pelaajat keräävät yleisön kentälle heittämiä kolikoita vuoden 1967 EM-kisoissa Helsingin jäähallissa. Kolikkosade alkoi, kun ottelun erotuomari ajoi Suomen Olavi Ahosen (taustalla) kentältä. (Kuva: Lehtikuva)

Suomalaisen huippu-urheilun yksi suurimmista murroksista on ollut joukkuelajien selkävoitto yksilölajeista.

Murros alkoi hiljalleen sotien jälkeen, kun vanha tuttu jalkapallo ja uusi nousukas jääkiekko ottivat suuren roolin niin sanottujen suurten ikäluokkien (1945–1950 syntyneet) urheilukasvatuksessa.

Myös monella muulla joukkuelajilla oli oma momentuminsa nousta vahvan talouskasvun ja nopean kaupungistumisen keskellä uudistuvan yhteiskunnan suosikkilajiksi.

Yksi lajeista oli koripallo.

Koripallon alkuaskeleet Suomessa olivat kivikkoiset. Riitaisa järjestökenttä ja vahvat ennakkoluulot jarruttivat lajin juurtumista. Kun Koripalloliitto saatiin perustettua 2. helmikuuta 1939, syttyi yhdeksän kuukauden kuluttua talvisota.

Pitkien sotavuosien jälkeen koripallo joutui käytännössä aloittamaan alusta. Merkittävä sysäys saatiin vuonna 1947, kun Helsinkiin myönnettiin kesäolympialaiset, ja Suomi pääsi kisaisäntänä osallistumaan ensimmäistä kertaa olympialaisten koripalloturnaukseen (Suomi hävisi kaikki kolme otteluaan).

Suomi oli 1950-luvulla EM-kisojen vakiokävijä, mutta menestys antoi vielä odottaa. Se oli ymmärrettävää, saatiinhan Suomen ensimmäiset viralliset koritelineet vasta vuonna 1937 ja vuonna 1941 SM-sarjassa kiellettiin jostain syystä yli 190-senttiset pelaajat!

Lajikulttuuri kuitenkin kehittyi hiljalleen vuonna 1959 Suomeen palanneen mormonisaarnaaja Robert Petersenin johdolla. Suomalaiset pelaajat ja valmentajat lähtivät hakemaan oppia Yhdysvaltain yliopistomaailmasta, seurat osallistuivat ensimmäistä kertaa eurocupeihin ja miesten maajoukkueeseen tuli nuoria ja riittävän pitkiä pelaajia.

Maajoukkueen päävalmentaja Kalevi Tuomisen sitkeyden ansiosta Suomi lähetti joukkueen Sveitsin Geneveen, jossa ratkottiin joukkueet vuoden 1964 Tokion olympialaisten koripalloturnaukseen.

Olympiakomitea suhtautui nihkeästi matkaan, sillä alla oli heikosti sujuneet vuoden 1963 EM-kisat. Tuominen sai sorvattua sopimuksen, jossa Olympiakomitea maksaa karsintaturnauksen matkakulut vain siinä tapauksessa, jos Suomi selviää olympialaisiin.

Uhkapeli kannatti. Suomi voitti olympiapaikan ratkaisseessa ottelussa Bulgarian, kiitos Tuomisen Yhdysvaltojen opintomatkalta mukaan tarttuneen paikkaprässin ansiosta.

– Opin niillä reissulla koko kentän paikkapuolustuksen, joka on nykymuotoisen trap-puolustamisen esimuoto. Lisäksi opin varioimaan paikkapuolustusta ja prässäävää miesvartiointia, ja tämä tuli karsinnoissa monelle joukkueelle yllätyksenä, vuosi sitten menehtynyt Tuominen kertoi vuonna 2014.

Tokion olympialaisissa Suomi voitti seitsemästä ottelustaan neljä ja sijoittui 11:nneksi. Vuoden 1964 jälkeen Suomi ei ole kertaakaan selvinnyt olympialaisten palloiluturnaukseen karsintojen kautta.

Pian olympialaisten jälkeen Suomi päätti hakea vuoden 1967 EM-kisojen isännyyttä. Kisat pelattiin Suomen ensimmäisissä jäähalleissa Tampereen Hakametsässä ja Helsingin Nordenskiöldin­kadulla.

Samaan aikaan maajoukkueen harjoitusmäärät olivat nousseet 900 tuntiin vuodessa, ja harjoitusotteluiden tulokset olivat lupaavia. Kotikisoista oli perusteltua odottaa menestystä, vaikka suomalainen urheilumedia suhtautuikin kriittisesti joukkueen mahdollisuuksiin.

– Mikäli menestystä ei tule, on varmaa, että koripalloilu vaipuu vuosiksi maan alle, josta ei helpolla nousta takaisin, HS:n toimittaja Heikki Kymäläinen paalutti.

Suomi aloitti kisat voittamalla Hollannin ja Romanian. Avausottelua seurasi vain 3 000 katsojaa, toista jo 5 000. Suomi hävisi kolmannen ottelun Puolalle, mutta voitti seuraavissa otteluissa Tshekkoslovakian ja Espanjan, ja varmisti paikkansa kahdeksan parhaan joukossa.

Espanja-ottelussa Helsingin jäähalli oli jo loppuunmyyty. Virallinen yleisömäärä oli 7 743, mutta aikalaisten arvion mukaan väkeä oli hallissa jopa 10 000.

4. lokakuuta 1967 Suomi kohtasi taas loppuunmyydyssä Helsingin jäähallissa Jugoslavian (virallinen yleisömäärä 9 867). Ottelu jää suomalaiseen urheiluhistoriaan siihen asti vakavimpana yleisömellakkana.

Jugoslavia johti ottelua 61–53, kun peliaikaa oli jäljellä 1.45. Suomi ryhtyi rikkomaan peliä ja Olavi Ahonen ajettiin kentältä. Vaikka unkarilais-itäsaksalainen erotuomaripari toimi sääntökirjan mukaan, lajin erityispiirteistä tietämätön suomalaisyleisö meni täysin sekaisin. Kentälle lensi, kolikoita, avaimia ja jopa nakkeja. Yksi esineistä osui Jugoslavian pelaajan päähän.

Joukkueet poistuivat pukusuojaan ja yleisöä jouduttiin rauhoittelemaan pitkään. Kenttäkuuluttaja varoitti, että jos ottelu päätetään siihen, Suomi voidaan sulkea koko kisoista.

– Suomalaisyleisö oli kerrankin villiintynyt etelämaiseen tapaan, eikä sitä mitkään voimat voineet hillitä, Helsingin Sanomat kuvaili vihellys- ja kolikkokonserttia.

– Toisaalta toivoimme, että he jatkaisivat (kolikkojen) heittelyä, koska se oli ensimmäinen kerta, kun saimme pelaamisesta hiukan rahapalkkiota, Suomen pelaaja Pertti Laanti muisteli 48 vuotta myöhemmin samassa lehdessä.

Ottelu saatiin lopulta pelattua loppuun ja Jugoslavia voitti 68–59. Skandaaliottelu nousi maan ykkösuutiseksi. Erotuomarit saivat suomalaismedialta täyslaidallisen ja varsinkin unkarilaistuomari Ervin Kassaita pidettiin useassa mediassa ”epäurheilijamaisena”. Sitäkin ihmeteltiin, miksi erotuomarit olivat itäblokista. Yleisön käyttäytymistä paheksuttiin vain sivulauseissa.

Jugoslavia-tappio tiesi sitä, että Suomi lähti Tampereelle pelaamaan sijoista 5–8, vaikka joukkue voittikin alkulohkossa vielä Belgian. Sijoitusotteluissa Suomi voitti Israelin ja hävisi Romanialle. Kuudes sija on edelleen Suomen koripallohistorian paras sijoitus aikuisten arvokisoissa.

Kari Liimosta tuli pelaajauransa jälkeen valmentaja. Liimo toimi päävalmentajana peräti 26 pääsarjakauden ajan

Suomen edelle ylsivät vain Varsovan liiton viisikko Neuvostoliitto, Tshekkoslovakia, Puola, Bulgaria ja Romania. Kari Liimon kanssa joukkuetta kannatellut Jorma Pilkevaara valittiin kisojen tähdistöviisikkoon. Ville Vainio voitti kisojen levypallokuninkuuden (ka. 11).

Ennen kaikkea Suomen koripallomaajoukkue oli synnyttänyt ensimmäistä kertaa itsenäisen Suomen historiassa todellisen palloilubuumin.

Mutta kuten kaikki buumit, myös 1960-luvun koripallobuumi kesti vain ohikiitävän hetken ja koripallo menetti oman etsikkoaikansa tulla aidosti merkittäväksi lajiksi ja liikuttajaksi kaupungistuvassa Suomessa.

Maajoukkueen menestyssukupolvi kuihtui ja paikka Meksikon olympialaisissa 1968 jäi ottamatta. Seuraavaa EM-lopputurnausta saatiin odottaa kymmenen vuotta ja sitä seuraavaa peräti 18 vuotta.

Suomeen ei noussut 1970-luvulla juurikaan palloiluhalleja. Infrastuktuuri oli koripallon harjoitteluun riittävä, mutta suurten yleisömassojen kosiskeluun puolapuiden verhoamat ja eri lajien rajaviivoilla päällystetyt jumppasalit eivät sopineet – tilanne ei ole juurikaan muuttunut 50 vuodessa.

Kotimaan pääsarja jatkui seuraavat vuosikymmenet puhtaana amatöörisarjana, johon kaivattua väriä ja räiskettä toivat amerikkalaispelaajat. Katukoriskulttuuria nyt ei voinut kuvitellakaan syntyvän näin routaiseen ja pimeään maahan.

Myös Pilkevaaran ja Liimon hetki suurten ikäluokkien urheilutähtinä jäi lyhyeksi, kun framille nousivat suomalaisen yleisurheilun kultakauden tähdet Viren, Vasala ja Väätäinen sekä ennen kaikkea Leijonat, jotka ottivat nopeasti oman paikkansa Suomen rakastetuimpana maajoukkueena.

Seuraavan kerran koripallo nousi hetkeksi maan seuratuimmaksi lajiksi 50 vuotta myöhemmin, kun Helsingissä järjestettiin toista kertaa EM-kotikisat, jotka nekin rikkoivat lajin yleisöennätyksiä.

Susijengin 2010-luvun menestystarina muistuttaakin paljon 1960-luvun esi-susien tarinaa – myös uuden sukupolven susien eväät näyttävät ehtyvän vuosikymmenen vaihtuessa.

Koripallo on mennyt lajina hurjasti eteenpäin ja Suomi on onnistunut pysymään jotenkuten kehityksessä mukana. Niin sanottu iso kuva ei ole kuitenkaan radikaalisti muuttunut.

Lisenssipelaajien määrä näyttää jämähtäneen noin 20 000 pelaajaan. Yli puolet lisenssipelaajista löytyy pääkaupunkiseudulta, eikä koripallo ole selkeä ykköslaji kuin yhdessä yli 50 000 asukkaan suomalaiskaupungissa. Tuo kaupunki on Salo, jossa riittää niin massaa, infraa kuin kulttuuria.

Suomesta ei tule koskaan uutta Liettuaa, mutta onhan meillä sentään edes Salo.

Lähteet: Koripalloliitto, Helsingin Sanomien ja Salon Seudun Sanomien arkistot.

Suomi EM-kisoissa 1967

Alkulohko:
Suomi–Hollanti 83–70
Suomi–Romania 67–51
Suomi–Puola 68–80
Suomi–Tshekkoslovakia 54–49
Suomi–Espanja 76–69
Suomi–Jugoslavia 59–68
Suomi–Belgia 82–62

Sijoitusottelut:
Suomi–Israel 73–60
Suomi–Romania 64–71

Suomen loppusijoitus oli kuudes, joka on edelleen kaikkien aikojen paras sijoitus aikuisten arvoturnauksissa.

Suomen kokoonpano:
Ville Vainio, Kari Lahti, Uolevi Manninen, Kari Liimo, Pertti Laanti, Martti Liimo, Lars Karell, Kari Rönnholm, Jorma Pilkevaara, Olavi Ahonen, Teijo Finneman, Jyrki Immonen.

Suomen koripallon olympiajoukkue vuosimallia 1964 kokoontui kesällä 2006 Uolevi Mannisen kesämökille. Eturivissä Jorma Pilkevaara (vas.), Teijo Finneman, Raimo Vartia, päävalmentaja Kalevi Tuominen ja karsinnoissa joukkueenjohtajana mutta kisoissa tuomarina toiminut Jussi Salmenkylä. Takarivissä Juha Harjula, Pertti Laanti, Risto Kala, Kari Liimo, Uolevi Manninen, Kauko Kauppinen ja Raimo Lindholm.
Juttusarjan aiemmat osat: