Kirkkaista valoista pimeimpään helvettiin – kriitikko Tommi Aitio kuvailee Karalahti-elokuvan olevan äärimmäisen huolellista työtä

0

Tommi Aitio

KARALAHTI (Suomi 2021). Ohjaus: Juuso Syrjä. Käsikirjoitus: Mika Karttunen ja Joona Louhivuori. Kuvaus: Matti Eerikäinen. Leikkaus: Joona Louhivuori.

Todettakoon heti kärkeen, että Juuso Syrjän dokumenttielokuva jääkiekkoilija Jere Karalahden elämästä on äärimmäisen huolellista työtä.

On taidokkaasti kokoonpantuja dramatisoituja kohtauksia ja löytyy henkilökuvaa laajentavia silminnäkijälausuntoja, eikä elokuva sivuuta edes runsasta arkistomateriaalia kohdehenkilönsä elämänvaiheista vuosien varrella. Saumakohtia ei ole, vaan keskenään kenties ristiriitainenkin materiaali pelaa samaan päätyyn ja saavuttaa yhteisen tavoitteen: kokonaisvaltaisen todistuksen suomalaisen urheiluhistorian yhdestä eriskummallisimmista henkilötarinoista.

Syrjän elokuvasta käy äkkiä selväksi, että Jere Karalahtea pidetään asiantuntijapiireissä laajalti yhtenä kaikkien aikojen kovimmista suomalaiskiekkoilijoista. Hän oli paras NHL:n ulkopuolella pelannut pakki ja ”Änäriin” saapuessaan hän otti välittömästi paikkansa maailman parhaimpien keskellä.

Selväksi käy myös, että Jere Karalahti itse arvosti aina enemmän henkilökohtaista tilaansa ja vapauttaan kuin miljoonia. Siksi hän vaihtoi, ehkä vastentahtoisesti mutta asiaa suuresti itse edesauttaneena, NHL:n kirkkaat valot pienempiin ympyröihin ja lopulta pimeimpään helvettiin.

Karalahden katsoja kysyy itseltään, miten tämä on mahdollista, eikä ymmärrä päähenkilön perusteluja, kun tämä makaa haimatulehduksen kourissa koomassa, kuoleman rajamailla. On juotu kuukausikaupalla ”Tapulivettä” eli Tapulikaupungin nimikkococktailia, jossa 80-prosenttiseen pirtuun kaadetaan kraanavettä päälle ja nautitaan Jeren tapaan kukkaruukusta.

Ymmärrys saavutetaan vasta, kun potilas on toipunut, palannut jääkiekkoilijan ammattiinsa, ollut kuivilla pitkään ja antanut jälleen itselleen luvan heittäytyä pienesti viihteelle. Silloin Karalahden katsoja tajuaa, että miljoonia tärkeämpää tai päihderiippuvuuden voimaakin suurempi tekijä Jere Karalahden elämässä on ollut hänen kaveripiirinsä: Suomen kansa kenties odottaa häneltä sankaritekoja jääkiekon MM-kisoissa mutta siinäpähän odottaa, sillä Karalahti itse haluaa vain hengailla lapsuudenkavereidensa kanssa.

Mitään moraalista positiota ohjaaja Syrjä ei aiheeseensa ota. Se on paitsi viisasta myös kovin harvinaista viimeaikaisten suomalaisten teatterilevitykseen päätyneiden täyspitkien dokumenttielokuvien kontekstissa. Juuso Syrjä ei hyväksy tai tuomitse, hän vain tekee elokuvaa, jota katsoo vuoroin myötäeläen, hämmästyen ja inhoten.

Karalahti-dokumentti on tyystin toista maata kuin JP Siilin mielistelevä Sel8änne (2013) tai edes Arto Koskisen pönöttävä Kuningas Litmanen (2012). Pikemminkin Karalahti vertautuu viimeaikaisiin suuriin urheilijamuotokuviin, ennen kaikkea Asif Kapadian mestariteoksiin Diego Maradonasta (2019) ja Ayrton Sennasta (2010).

Aivan kuten Kapadia myös Juuso Syrjä esittää meille kokonaisen ihmisen eikä pelkkää pelikenttien sankaria. Ja Kapadian tavoin myös Syrjä on ilmiselvästi lahjakas tarinankertoja, joka pystyy rakentamaan moneen suuntaan vetävästä aineistostaan täyden, koherentin henkilökuvan.

0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments