Koukussa koko ajan – kun Seija Laaksonen virkkaa, kaikki muu jää

0
Kaikki muu jää, kun Seija Laaksonen keskittyy virkkaamiseen. Korona-aikana on valmistunut tosi monta mekkoa. Kuvat: SSS/Minna Määttänen

Ketjusilmukat, puolipylväät ja langankierrot pitävät otteessaan salolaisen Seija Laaksosen. Virkkaamisesta on tullut korona-aikana henkireikä, himo ja huuma. Virkatessa voi mennä koko päivä, mutta vähintään muutama tunti.

Koronaepidemian aikana käsitöiden tekeminen on noussut huikeaan liitoon. Harrastamaan yhdessä ei pääse, mutta kotona voi harrastaa mielin määrin.

– Olen onnellinen, että käsitöiden tekeminen on muuttunut. Myös vanhoja tekniikoita on palautettu nykypäivään viritettynä, Laaksonen toteaa.

Virkkaaminen, toisin kuin neulominen, on ollut hänen lajinsa aina. Hän naurahtaa virkanneensa niin paljon verhokappoja, parisängynpeitteitä ja isoäidinneliöitä, että äiti olisi voinut vuorata niillä kodin.

– Taannoin löysin kansakoulun käsityötunnilla valkoisesta ja fuksianpunaisesta langasta virkkaamani kassin, jossa yksi asia ihmetyttää: Kuka on ommellut siihen vuorin?

Hän on vakuuttunut, ettei ole tehnyt sitä itse. Ompelukone ei ole häntä varten. Kun hän alkaa ommella, ala- ja ylälanka menevät kummallisesti sekaisin ja suorasta ompeleesta tulee vino.

Mandalan muoro on pyöreä, mutta pinta on kolmiulotteinen.

Laaksosen virkkaukset lähtivät uusille kierroksille, kun hän näki ensimmäisen kerran netissä mandaloita. Pyöreät, moniväriset ja upeat virkkaukset veivät mennessään.

– Ne värit ja kolmiulotteisuus olivat ihan uutta, hervottoman kauniita. Olin luullut, että osaan virkata, mutta kun näin mandaloita, tajusin, että en osaakaan. Oli pakko kokeilla.

Mandala on sanskriitin kieltä. Sana tarkoittaa ympyrää, keskusta ja yhteyttä. Se liitetään mietiskelyyn, meditaatioon ja uskontoihin, mutta Laaksoselle se on tapa virkata, ei muuta.

– Yllätyin tekemisestä. Välillä mennään nurjalle puolelle, tehdään koukkauksia ja vaikka vaikuttaa, että työ on yksi krymppäkasa, näyttää se siltä miltä pitikin. Kaikki muu jää, kun keskityn.

Pari vuotta sitten valmistui ensimmäinen, villalangoista virkattu mandala. Väreiksi hän valikoi luumunpunaisen, puolukkapuuron punaisen ja valkoisen. Myöhemmin hän muokkasi siitä viittamaisen, pitkän takin.

Toinen isokokoinen mandala on raikkaan vihreä. Se kulkee kotona sohvalta sängylle, sängyltä keinutuoliin. Aina sinne, missä on tarve kietoutua lämpimään.

Seija Laaksonen muotoili virkkaamastaan mandalasta upean viitan. Kuvat: SSS/Minna Määttänen

Mandaloiden monimutkaiset virkkaustyylit vaativat tarkkuutta. Toisaalta erikoissilmukoiden opettelu ja oivaltaminen antaa suurta tyydytystä. Valmis virkkaus on kolmiulotteinen ja kerroksellinen, siksi myös elävä ja yllätyksellinen.

Koska kotia ei voi täyttää sisustustekstiileillä, Laaksosen on ruvennut virkkaamaan itselleen vaatteita. Kirkkaan punaisia ja sinisiä, hillitympiä harmaita ja beigejä. Mekkoja, hameita, puseroita, takkeja ja toppeja. Niitä on kertynyt enemmän kuin hän tällä hetkellä ehtii käyttää.

Virkkaaminen antaa monenlaista.

– Epävarmuuden sietokyky kasvaa. Ei tiedä, tuleeko työ valmiiksi ja milloin. Myös ongelmien ratkaisukyky kasvaa, sillä täytyy ajatella itse.

Virkkausohjeet löytyvät netistä. Käsityömalleista osa on maksullisia, mutta edelleen on paljon ilmaisia malleja, joissa neuvotaan silmukka silmukalta.

– Jos osaa virkkauksen perusteet, ohjeiden ja videoiden kautta pääsee jyvälle.

Laaksonen seuraa muun muassa Helen Shrimptonin CAL (Crochet-A-Long) yhteisvirkkausryhmää, joka pitää otteessa kuin jännittävin rikossarja. Hän laskee päiviä, jolloin työ pääsee etenemään.

– Kerran tai kaksi viikossa julkaistaan uusi palanen ohjetta. Se on koukuttavaa.

Seuraavaksi hän perehtyy irlantilaiseen virkkaustekniikkaan. Ohuesta langasta virkataan pieniä kuvioita, kuten kukkia ja lehtiä, jotka yhdistetään kokonaisuudeksi. Koetilkkujen perusteella voi jo nyt sanoa, että tekniikka on hidas ja tekemistä on paljon.

Kotona oleminen ja korona ovat Seija Laaksosen mittapuun mukaan syvältä.

– Et voi mennä ja hengailla kuten haluat. Jos voisi, kävisin tanssimassa monta kertaa viikossa.

Virkkaamisen lisäksi työtä vailla oleva Laaksonen soittaa mielellään.

– Kun ahdistaa, soitan haitaria. Maailma on silloin vähän parempi.

Hän opetteli haitarin soiton aikuisena, vaikka on haaveillut soittamisesta pikkutytöstä asti.

– Päätin opetella, kun se vielä oli mahdollista. En osannut nuotteja, mutta ostin haitarin ja otin tunteja lietolaiselta Keijo Lounalta. Hän on ihan loistava opettaja, ja soittaminen on helkutin hyvää aivotyötä.

Hiiren jyrsimä reikä jää piiloon neulotun paikan alle.

Vuoden käsityötekniikka: Parsi ja paikkaa

Ennen vaatteet yritettiin parsia niin hienosti, että köyhyys ei olisi paistanut. Nyt parsinta ja paikkaus saa näkyä: mitä värikkäämpi jälki, sitä muodikkaampi.

Parsiminen ja paikkaaminen on nimetty Käsi- ja taideteollisuusliitto Taito ry:n tämän vuoden käsityötekniikaksi.

Taito Varsinais-Suomen toiminnanjohtaja Tiina Aalto sanoo, että parsimisen ja paikkaamisen nousu ja arvostus on ollut ilmassa jo jonkin aikaa.

– Näen, että tämä on kertakäyttökulttuurin vastustamista. Eletty elämä saa näkyä ja sitä voi korostaa. Suomessa on vielä ainutlaatuista osaamista, sillä meillä on kytkös mummoihin, täteihin ja äiteihin, jotka osaavat parsia ja paikata.

– Parsinta saa näkyä, ohjaaja Hannele Ruponen esittelee.

Taitojärjestöllä on Helsingissä teemaan liittyvä näyttely ja Parsi-klubeja järjestetään Taitokeskuksissa. Salossa ohjaajana toimii Hannele Ruponen.

– Klubissa on aikaa istahtaa ja tehdä. Kun kotona on sukkia, etkä saa aikaiseksi parsia niitä, porukassa se tulee tehtyä. Siellä on tarvikkeet ja voit saada uusia ideoita, hän vinkkaa.

Ruposella on työn alla villasukka, jonka varteen hiiri on jyrsinyt melkoisen aukon. Sen voisi paikata perinteisesti pujottelemalla, mutta koska reikä on suuri, hän poimii reunasta silmukat puikolle ja kutoo paikan reiän peitoksi.

Ennen kuin kulunut kantapää on puhki, se kannattaa vahvistaa parsimalla. Kaunista jälkeä syntyy erilaisilla pistoilla, kuten ketjupistoilla. Paikka voi olla perinteisen kulmikas, mutta myös pyöreä, soikea, sydämen muotoinen tai kukkasen mallinen lankojen väreissä säästämättä.

Pistoilla voi piristää yhtä lailla farkkuja, neuletakkeja, pipoja ja kintaita. Urheilusukkiakaan ei tarvitse heittää reiän takia pois, vaan niiden parsiminen onnistuu villasukkien lailla.

Parsimista varten on olemassa myös oma työkalu, parsinsieni. Se on puinen värkki, jonka päälle reikäkohta pingotetaan kevyesti.

Parsi-klubi Salon Taitokeskuksessa 12.3. klo 17.

Taitoliiton Parsittu ja paikattu 2021 -näyttely 24.2. asti CraftCornerissa Helsingissä.