Mihin tarvitaan laitosteatteria kun meillä on maan parhaat harrastajat?

2
Salon Teatteri esitti Minna Canthin Sylvin vuonna 1986. Esityksessä olivat mukana Jalmari Kandolin (vas.) ja Heikki Saarinen.

Tommi Aitio

Veli-Matti Henttonen: Jalmarin jalanjäljissä – Salon Teatterin kuusi ensimmäistä vuosikymmentä. Salon Teatteri ry. 278 sivua.

Jalmarin jalanjäljissä tiivistää syvällisimmän viestinsä alaotsikkoonsa: ”Salon Teatterin kuusi ensimmäistä vuosikymmentä” vihjaa, että nyt on nähty vasta alku ja jatkoa on luvassa.

Näin elinvoimaista teatteriyhteisöä ei yksi koronaepidemia tai muutkaan vastoinkäymiset pysäytä. Salon Teatteri on läpikäynyt omat ”vaaran vuotensa”, kuten Veli-Matti Henttosen kokoamasta historiikista käy vähintäänkin rivien välistä selväksi ja onnistunut jatkuvasti kehittämään toimintaansa yhä ammattimaisemmaksi.

Selina Pietilä ja Peter Nyberg näyttelivät Jekyll ja Hyde -esityksessä, joka kuuluu Salon Teatteriin menestyksekkäimpiin. Kuva: SSS-arkisto/Veli-Matti Henttonen

Pelkästä harrastajateatterista puhuminen ei teekään täyttä oikeutta Salon Teatterille, sillä sen tärkeimmistä produktioista harrastelijamaisuutta joutuu etsimään laboratoriovälineillä ja toiminnan ulkoiset puitteetkin ovat vähintään kelvolliset.

Henttosen kirjan jännittävimpiä tuokioita ovatkin kuvaukset teatterilaisten kamppailusta päästä oman katon alle sekä silloin tällöin kaupungilla esiin pulpahtelevista suunnitelmista rakennuttaa Saloon ihan oikea teatterin ja taiteen monitoimirakennus.

Ensin mainitussa pyrkimyksessä onnistuttiin jo melkein 40 vuotta sitten, jälkimmäisen tavoitteen realisoituminen joutuu tulevinakin vuosikymmeninä kilpailemaan harrastelijapoliitikkojen armosta siltarumpujen ja lehmänkauppojen kanssa.

Selina Pietilä ja Peter Nyberg näyttelivät Jekyll ja Hyde -esityksessä, joka kuuluu Salon Teatteriin menestyksekkäimpiin. Kuva: SSS-arkisto/Veli-Matti Henttonen

Salon Teatterin historian alkuhämärissä toimintaa johti sotilasmestari evp Jalmari Kandolin . Hän paitsi organisoi teatterin päivittäistä toimintaa ja toi ryhtiä sekä näyttämölle että vallankin esiripun taakse, takoi myös salolaispoliitikkojen päähän tolkkua teatteritalon tarpeesta.

Sellainen järjestyikin, kun pitkän väännön ja yhden talonvaltaustempauksen jälkeen kaupunki osoitti vanhan Rukoushuoneen Salon Teatterin käyttöön.

Kuvaavaa tietysti on, että kilpailevana vaihtoehtona oli postikorttimaisen kauniin rakennuksen purkaminen maan tasalle.

Anne Sarlin ja Jouko Kivirinta Justiina ja Pekka Puupäänä kesällä 1998 Vuohensaaressa. Kuva: Salon Teatteri

Niin ikään Salon Teatteri on joutunut taistelemaan olemassaolostaan kamppaillessaan Salon Näyttämöä vastaan. Poliittisen tasavertaisuuden nimissä pieniä julkisen tuen rahoja on jaettu enemmän ideologiaperusteisesti kuin teatterin toimintaa tai taiteellista merkitystä vasten tarkasteltuna. Toinen on saanut tarpeeseensa nähden liian vähän ja toinen jopa yli tarpeidensa, kuten asiasta joskus muinoin Turun Sanomissa uutisoitiin.

Henttosen kirjasta käy kiinnostavasti ilmi, että teattereiden yhdistämistäkin on Salossa muutamaan kertaan yritetty. Välillä Salon Teatteri on puoltanut hanketta ja joskus ei, mutta viimeistään se on kaatunut työväennäyttämön ideologiseen vastustukseen.

Alla Bergenin ohjaamassa Adalmiinan helmessä nähtiin Mikko Söderholm ja Saara Ruokonen syksyllä 1997.

Porvariteatteriksi leimatun Salon Teatterin toimintaa koitettiin myös kampittaa ennen kaikkea oman teatteritalon ensi vaiheessa. Kohteliaana miehenä Henttonen jättää nimeämättä syylliset ja toteaa vain, että kyse oli poliittisista kiemuroista.

Avajaisnäytelmä Rukoushuoneen talossa sai kuitenkin nimismieheltä luvan vain kahteen näytökseen ja ensi-ilta rajattiin pelkästään kutsuvieraille kuin konsanaan korona-aikaan. Oli puutteita katsomorakenteiden lujuuslaskelmissa ja esirippukin näyttämöltä puuttui.

Jälkikäteen luettuna kaikki tämä vaikuttaa yksiselitteisen naurettavalta, mutta ilmeisesti tuon aikaiset salolaiset poliitikot ja virkamiehet olivat liikkeellä tosissaan eivätkä slapstick-komedian hengessä.

Historiateoksen lukija jää tietysti kaipaamaan tunarien nimiä, joista Henttonen hellämielisesti vaikenee.

Bussipysäkki-näytelmää esitettiin vuonna 1966 salolaisessa Munkin baarissa.

Jalmarin jalanjäljissä käy läpi Salon Teatterin toimintaa kronologisesti kaikki esitykset ja niitä sivuavat ulkoteatterilliset seikat mainiten. Kuuliaisen kronikoinnin etuna on asioiden ja yksittäisten esitysten vaivaton löytyminen ison kirjan syövereistä, mutta samalla kokonaiskuva teatterin merkityksestä jää hahmottumatta kun kaikki tapahtumat näyttäytyvät ikään kuin samanarvoisina.

Kiinnostavaa on, että Henttonen on kaivanut esille yksittäisten esitysten katsojamääriä. Hitit ja hutilyönnit löytyvät, samoin menestyksekkäät toimintavuodet ja orastavat ahdingon ajat.

60 vuoden aikana on ehditty pyörittää monenmoista esitystä kepeimmästä toilailuista vähän sisällyksekkäämmän draaman kautta suorastaan kokeelliseen teatterin tekemiseen.

Jos produktion taiteellista kunnianhimoa peilaa myytyjen lippujen määrään, kehdannee salolaista teatteriyleisöä kuvailla sangen konservatiiviseksi. Avantgarde puree heikosti, mutta musiikkinäytelmät saavat Rukoushuoneen ja etenkin Vuohensaaren kesäteatterin lippukassan laulamaan.

Salon Teatteri saavutti Pauliina Saloniuksen kaudella useita menestysensi-iltoja. Kuva: SSS-arkisto/Kirsi-Maarit Venetpalo

Kronikointiaan Veli-Matti Henttonen rytmittää fiksusti teatterilaisten haastatteluilla. Ääneen pääsevät Salon Teatterin veteraanit ja iskurityöläiset parhaassa Kansa taisteli – miehet kertovat -hengessä.

Tosin sillä erotuksella, että äänessä ovat suurelta osin naiset, jotka ovat pitäneet Salon Teatterin elinvoimaisena kulttuurilaitoksena. Heitä on riittänyt läpi teatterin historian ja heidän merkityksensä niin näyttämöllä kuin sen takanakin on ollut Salon Teatterin kehitykselle aivan kriittinen.

Vuoden harrastajateatteriksi Suomessa salolaisteatteri on valittu kahdesti. Vuoden 2019 palkitsemisperusteissa sen kuvailtiin haluavan olla kokoaan suurempi, vaikuttavampi, näyttävämpi ja ammattitaitoisempi.

Näin koviin kehuihin tarvitaan vahvoja mimmejä, kovia jätkiä ja innokkaita lapsia – tunnetaanhan Salon Teatteri nimenomaan talona, joka on tehnyt laadukasta lastenteatteria määrätietoisesti läpi historiansa.

Tai niin kuin teatterin edellinen taiteellinen johtaja Pauliina Salonius asian Henttosen haastattelussa muotoilee: ”Salon Teatteri on tätä nykyä isompi toimija kuin moni samankokoinen ammattiteatteri.”

Tästä tosiseikasta vaativana miehenä tunnettu Jalmarikin olisi tavattoman ylpeä.

2 Comments
Inline Feedbacks
View all comments
Laitosneuvos
3 kuukautta sitten

Ei mihinkään, kun kansalle kelpaa harrastajiakin huonompi Salatut elämät yms.

Kysyjä
3 kuukautta sitten

Niin, mihinkä ammattilaisia nyt yleensäkään missään tarvitaan? Mihin tarvitaan sanomalehtiä tai Yleä, kun netti on täynnä ”uutisia”.