Kun se oikea löytyi Rikalan tanssilattialta – Rikala Night Clubin tarina päättyi, mutta legendaarinen menopaikka elää muistoissa

0
Kalevi ja Maarit Salon yhteinen tarina alkoi Rikalan yökerhosta vuonna 1995. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Hiihtohousut ja iso vihreä neule.

Ne yllään salolainen Maarit Salo muistaa menneensä kavereidensa kanssa Rikala Night Clubiin ikimuistoisena iltana vuonna 1995. Hiihtohousut eli hiihtarit olivat silloin ykkösmuotia. Niin kuin olivat myös bleiserit ja liivit.

– Tultiin silloin kavereiden kanssa leffasta, enkä ehtinyt vaihtaa välillä vaatteita, hän muistelee.

Asun muistaa tarkasti myös Kalevi Salo, joka kohtasi tuona iltana elämänsä naisen Rikalan tanssilattian reunalla.

– Pyysin häntä tanssimaan, ja siitä se lähti. En muista, mikä kappale soi, olin niin keskittynyt häneen, hän kertoo.

– Maarit mietti ensin lähteekö, koska häntä arvelutti jättää juomaansa pöydälle. Hän kuitenkin jätti, ja kun tulimme takaisin, se oli tosiaan poissa. Minä tarjosin sitten uuden.

1990-luku oli aikaa, jolloin Rikalan yökerho oli perjantai- ja lauantai-iltaisin tupaten täynnä. Ihmiset vaelsivat ravintolan päästä päähän. Tungosta oli myös baaritiskillä ja tanssilattialla, jonka laidalla DJ soitti levyjä.

– Siellä sai puikkelehtia ihmismassan joukossa, Maarit Salo kuvailee.

– Ja siihen aikaan asiaan kuului myös tupakansavu, koska joka paikassa sai polttaa. Vaatteet haisivat aina baari-illan jälkeen, Kalevi Salo toteaa.

Maarit ja Kalevi Salo tutulla seinustalla Salon Asemakadulla. Tästä ovat lukemattomat kengänkorot kopisseet kohti Rikalan yökerhoa. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Tunkua ei ollut pelkästään yökerhon sisäpuolella, vaan myös ulkopuolella. Rikalan jono oli tunnetusti pitkä, mutta siellä jaksettiin kuitenkin seistä sitkeästi, säällä kuin säällä. Siihen aikaan jonotus tosin tapahtui osittain katon alla, sillä yökerhon sisäänkäynti oli ravintolarakennuksen halkovassa tunnelikäytävässä, joka sittemmin on rakennettu umpeen.

– Yhdeksän paikkeilla piti tulla jo jonoon, jos ei halunnut kauheasti jonottaa, Maarit Salo muistelee.

– Ja silloin portsaritkin olivat enemmän valtiaita, Kalevi Salo lisää.

Kalevi ja Maarit Salo olivat tavatessaan 30-vuotiaita. Molemmat olivat kotoisin Salosta, mutta Kalevi Salo oli jo vuosia asunut Turussa. Silti hän tuli viikonloppuisin entisen kotikaupungin yökerhoon – Rikala vain oli niin hyvä paikka ja Salossa asuivat myös kaverit. Myös Rikala Night Clubin musiikki sopi Salojen pirtaan.

– Me emme olleet minkään tanssimusiikin, vaan discon ja rockin ystäviä.

Rikalassa tapaamisen jälkeen pariskunta alkoi treffailla viikonloppuisin, ja kolmen vuoden kuluttua he menivät naimisiin. Hääpäivänä he kävivät hääseurueensa kanssa syömässä Rikalan Hoffi-ravintolassa.

– Myöhemmin tuli käytyä paljon Rikalassa katsomassa bändejä ja muita artisteja, kuten Kotiteollisuutta, Irinaa, Paula Koivuniemeä, Olavi Uusivirtaa ja Cheekiä. Vanhoja koulukavereita sai tavata K-35-tapahtumissa, Maarit Salo kertoo.

– Paula Koivuniemen keikka jäi erityisesti mieleen. Miten nuoret miehet lauloivat lavan edessä Aikuista naista, Kalevi Salo naurahtaa.

Ympyrä on sulkeutunut, sillä perheessä on neljä aikuista lasta, jotka ehtivät myös käydä Rikala Night Clubissa, ennen kuin se sulki ovensa.

– Ja heillä on omat muistonsa, Maarit Salo hymyilee.

 

Osuusravintolasta Rikala Night Clubiin
Tanssivan Rikalan tärkeät vuodet


1936
Salon Seudun Osuuskauppa perusti Saloon Osuusravintolan. Siinä oli juhlavampi yläsali, jossa oli iltaisin elävää musiikkia, sekä arkisempi alasali.

1960 Osuusravintolan nimi vaihtui Ravintola Rikalaksi. Halikon Rikalasta tehdyt muinaislöydöt olivat nostaneet Rikalan nimen tapetille.

1966 Rikalan alasali uusittiin, ja se sai oikeuden tynnyrioluen myyntiin. Sen nimeksi tuli Tuoppi.

1971 Ravintola Rikala ja Tuoppi muuttivat Kansallis-Osake-Pankin rakennuttamaan taloon Turuntien toiselle puolelle, missä Rikala nytkin toimii.

1985 Edellisen viereen valmistui Hotelli Rikalan rakennus. Hotellitoiminta alkoi ja edellytti myös Rikalan ravintoloiden uudistamista.

1987 Rikalan ravintolatiloihin avattiin venäläinen ruokaravintola Aleksi ja baari Ritari Bar. Entisestä Rikalan salista tehtiin Rose Room ja Rose Bar.

1989 Jokirannan puolelle tuli katettu kesäravintola Terraza Jokipuisto.

1991 Rikalan ruokaravintolaksi tuli Hoffi ja sen rinnalle tuli tanssiravintola Rikala Night Club. Suuri kokouskabinetti oli nimeltään Klubimestari.

1996 Entisten ravintoloiden rinnalle, vanhoihin KOP:n pankkitiloihin, avattiin uusi suuri tanssiravintola Areena.

2003 Rikalan ruokaravintolaksi tuli Fransmanni ja Rikala Night Club siirtyi katutasosta kellariin. Seurusteluravintola oli Public Corner ja Rikala-salit palvelivat tanssiravintolana ja tilaisuuksien pitopaikkana. Rikalan ”porttikongi” rakennettiin umpeen.

2012 Rikala Night Club siirtyi takaisin katutasoon ja sen oheen tuli karaokebaari. Ruokaravintolaksi tuli Rikala Bar&Grill. Näiden välillä oli vapaa kulku.

2019 Rikala Night Club remontoitiin ja eriytettiin Asemakadun laitaan omaksi tilakseen, josta ei ollut kulkua ruokaravintolaan.

2020 Rikala Night Club sulki keväällä ovensa toistaiseksi koronapandemian vuoksi.

2021 Rikala Night Club lopetti toimintansa.

Rikala Bar&Grillin vuoropäällikkö Timo Kuitunen ja ravintolapäällikkö Piia Aaltonen ehtivät työskennellä Rikala Night Clubissa vuosikausia. Siitä on heillä hauskoja muistoja. Tässä he esiintyvät ilman maskeja, mutta normaalisti he käyttävät tällä hetkellä työssään maskeja. Kuva: SSS/Minna Määttänen

Yökerhon tiskin takana riitti vauhtia

Rikala-ravintoloilla on Salossa pitkät perinteet, jotka ulottuvat aina 1930-luvulle asti, jolloin Salon Seudun Osuuskauppa avasi Saloon Osuusravintolan. Tänä vuonna Rikalan yökerho Rikala Night Club sulki lopullisesti ovensa. Samalla jäi historiaan koko tanssiva Rikala, sillä SSO:n ravintolatoiminta on nykyään keskittynyt ruokaravintoloihin.

Vuonna 1991 perustettu Rikalan yökerho jäi monen salolaisen muistoihin legendaarisena biletyspaikkana ja myös ikimuistoisena työpaikkana.

– Sieltä on ihan hauskoja muistoja. Vuoden kovimpia iltoja olivat Salo Volleyn ilta ja joulupäivä. Kun ennen ihmiset tulivat tapaninpäivänä tanssimaan, 1990-luvulla menopäiväksi vaihtui joulupäivä, sillä tapaninpäivän jälkeen ihmiset joutuivat yleensä töihin, mutta joulupäivän jälkeen oli vapaapäivä, naurahtaa Rikala Bar&Grillin vuoropäällikkö Timo Kuitunen.

– Myös Nokian kesäjuhlapäivä oli tosi kova. Menimme Asemakadulle kuuntelemaan, milloin musiikki lakkasi kuulumasta Meriniitystä. Kun ensimmäiset muutaman hengen ryhmät ilmestyivät kadulle, menimme kaikki valmiiksi tiskien taakse. Silloin tiesimme, että kohta mennään, muistelee Rikala Bar&Grillin ravintolapäällikkö Piia Aaltonen.

– Minun mielestäni yökerhossa oli hauska tehdä töitä. Tykkäsin siitä kiireestä ja vauhdista, hän jatkaa.

Timo Kuitunen tuli tarjoilijaksi Ravintola Rikalaan ja sen ohessa toimineeseen Tuoppi-pubiin vuonna 1984. Silloin Rikala oli yhdistetty tanssi- ja ruokaravintola, jossa oli elävää musiikkia kuutena iltana viikossa. Vuonna 1991 ruokailu ja tanssiminen eriytyivät eri ravintoloihin.

Kuitunen työskenteli yökerhon puolella juuri 1990-luvulla. Juomakulttuuri oli hänen mukaan silloin hyvin perinteistä.

– Eniten juotiin hanaolutta, lonkeroa ja kossu- tai rommikolaa. Ja silloin oli vielä sinisiä enkeleitä. Hyllyssä oli paljon pulloja, vaikka hyvin pienellä valikoimalla olisi pärjännyt.

Piia Aaltonen taas aloitti uransa Rikalassa vuonna 2003. Silloin Rikala Night Club oli juuri siirtynyt katutasosta kellariin. Paikka alettiin tuntea nuorten suussa ”Rikalan monttuna”.

– Siellä oli silloin vielä ruletti- ja blackjack-pöydät ja baaritiskejä oli kaksi. Niiden keskellä oli tanssilattia, joka oli alempana. Asiakkaita oli niin paljon, että tehtiin vielä kolmaskin tiski.

Aaltonen muistelee, että tila oli matala ja väritykseltään lähes kokonaan musta.

– Olen miettinyt, että mikä siinä oli niin hienoa. Se ei välttämättä ollut kovin näyttävä, mutta sen juttu oli se tunnelma.

Rikala oli tuohon aikaan Salon suosituin menopaikka, jossa riitti väkeä sekä keskiviikkona, perjantaina että lauantaina. Enimmillään anniskelupaikkoja oli yli 900.

– Sitten tuli Onnela ja ihmiset menivät välillä sinne, mutta tulivat taas takaisin, Aaltonen muistelee.

Meno alkoi Aaltosen mukaan muuttua Nokian loppumisen myötä.

– Se vaikutti koko Saloon, eivätkä ihmiset enää liikkuneet samalla tavalla.

Piia Aaltonen miettii, että koko yökerhokulttuuri oli 20 vuotta sitten erilainen.

– Silloin yökerhoon lähdettiin tapaamaan kavereita, ja sinne lähdettiin myös ajoissa. Saa nähdä, tuleeko sellaista yökerhojen kulta-aikaa enää koskaan. Kulttuuri on jo nyt muuttunut, eikä kukaan tiedä, miten se koronan myötä tulee muuttumaan.

Timo Kuitunen muistelee, että hänen uransa aikana on muuttunut paljon muun muassa pukeutumiskulttuuri. Kuitusen uran alussa 1980-luvulla Rikalassa oli vielä viikonloppuisin kravattipakko. Vuosien kuluessa ravintolapukeutuminen alkoi vapautua, ja huippuunsa se eteni Kuitusen arvion mukaan 2000-luvulla.

– Välillä ei ollut mitään väliä, millaisissa vaatteissa ravintolaan mentiin. Nyt on taas menty takaisinpäin, ja nostan oikein hattua, miten hyvin nuoret osaavat pukeutua.

Rikala Night Club ehti toimia vuodesta 1991 koronakevääseen 2020. Lopullisesti se on sulkenut ovensa 2021. Kuva: SSS-arkisto/Marko Mattila

Näin SSS:n lukijat muistelevat Rikalan yökerhoa

Kesä 1997 oli kuuma intiaanikesä. Ilta alkoi kaverin luona saunomalla, eteni Salon kaduille auton kyydissä. Meininki oli kova alusta lähtien. Olo oli suorastaan kuolematon.

Rikalaan tultiin sisään terassin kautta, suoraan tanssilattialle. Ikimuistoinen kesähitti Bailando soi, ja meininki oli katossa. Tanssilattialta käveltiin suoraan baarin kauniimpien naisten pöytään ja tehtiin tuttavuutta. Ilta kului yhdessä naisseurueen kanssa, ja meidän porukoista tuli pariksi vuodeksi baarituttuja, kunnes aikanaan kukin lähti maailmalle opiskelemaan.

Kimble

1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun opiskelijoille Rikalan 40 markan pääsymaksu oli melkoisen kova. Silloisen Hoffin ovesta sisään mennessä pääsylipun sai käyttää ravintolan ruokaan. Neljälläkympillä irtosi listalta tikkuperunat majoneesilla, leipä kuului hintaan. Oli enemmän sääntö kuin poikkeus käyttää tätä ovea. Usein paikalle mentiin myös vasta kello kolmen jälkeen, kun pääsymaksua ei enää tarvinnut maksaa. Monia huimia muistoja mahtuu nuoruuteen ja Rikun baariin.

Syntynyt 1980

Omia 18-vuotissynttäreitä lähdettiin juhlimaan tietysti Rikalaan!

Pikkuope

Olin Salon iltatorilla kuuntelemassa Meiju Suvasta noin neljä vuotta sitten. Suvas veti huikean 1,5 h kestäneen shown, jonka aikana hän mainitsi kolme kertaa Salon Rikala Night Clubin: kuinka hyvä yleisö siellä olikaan, kuinka miellyttävä paikka se oli esiintyä, ja kuinka varman leivän se toi pöytään sekä Suvakselle itselleen että muille Suomen nimekkäille keikka-artisteille. Niin kuin olemme huomanneet, Suvaksen artistiura jatkuu vahvana, kuten Salon Rikala Night Clubkin pysyy meidän kaikkien sen aikaisten yleisössä olleiden mielissä.

Ylioppilasmerkonomi

1990-luvulla meni portsareillakin ilmeisesti hyvin, koska kun olin lähdössä pois ravintolasta ja kaivelin kolikoita taskustani, niin portsari tokaisi ”pidä pennis”.

Pennitön Onassis

Jos osti Rikalan ravintolasta päivän pihvin 45 markalla, pääsi ilmaiseksi yökerhoon. Silloisen poikaystäväni, nykyisen puolisoni kanssa oli usein tapana siis syödä tukevasti ennen tanssintäyteistä discoiltaa. Pelkkä sisäänpääsy klo 22 jälkeen maksoi tuolloin 40 markkaa.

Hoffi​

Muutimme Saloon Nokian perässä vuosituhannen vaihteessa. Ystäväpariskunta tuli käymään. Alkuilta meni kämpillä, mutta pian lähdimme tutustumaan paikkakunnan ilta- ja yöelämään. Olutkuppiloiden jälkeen menojalkaa vipatti vielä ja ei muuta kuin Rikalaan! Olinhan siitä kuullut ja menomestaa oli kehuttu.

Meillä oli talvitamineet päällä ja juutuimme narikkaan kahden portsarin seuraksi. Olin jo tarjoamassa takkiani naulakkoon, kun portsari kertoi, että ”täällä on nuorisoa, tää on diskoilta”. Niin, entä sitten, olimme vetreitä kolmi-nelikymppisiä eikä tarkoitus ollutkaan tulla teinejä kyttäämään. Portsarit jatkoivat varoittelujaan ja vakuuttelivat, ettemme viihtyisi paikassa. Hetken jahkailtuamme päätimme, että ei sitten, lähdetään pois nuorison tieltä. Ulkona kadulla jo naureskelimme, että tähän sitä on vanhana totuttava, ei muuta kun bingoon vaan.

Ikäloppu

Viitisen vuotta sitten minä ja 210-senttinen entinen urheilijalupaus -ystäväni (nykyinen yrityskauppakonsultti) olimme viettämässä kesäiltaa Turun jokilaivoilla. En ymmärtänyt silloin, että mikä niissä laivoissa niin viehättää ja kaipasinkin kovasti kotikentälleni: Salon Rikalaan. Ehdotin edellä mainitsemalleni ystävälle, että jos minä maksan taksin, niin lähdetäänkös Rikalaan. Ystäväni hieman yllättäen suostui ehdotukseeni, ja pikaisen taksimatkan jälkeen olimme saapuneet Rikalaan.

Olin noihin aikoihin jokseenkin huono ja ujo naisten lähestymisessä. Ystäväni oli paljon harjaantuneempi. Siispä hän päätti opettaa minulle pari niksiä. ”Naisille pitää olla hieman tyly, niin he kiinnostuvat”, hän sanoi ja minä vain kuuntelin ja imin oppia mestarilta.

Juomat virtasivat ja odotimme sopivaa saalista. Sieltä hän saapui. Nainen oli upea, saamiemme tietojen mukaan voittanut juuri jonkin perintöprinsessatittelin Salon missikilpailuista. ”Katso ja opi”, mestari sanoi minulle ja asetteli kauluksensa kuntoon. Lähestyimme tätä kaunotarta ja hän huomasi meidät. Mestari lausui sanat, joita en tule kuunaan päivänä unohtamaan: ”Ai sä muka olet joku ****n missi?”

Koko 22-vuotias elimistöni heitti voltin sisälläni ja pohdin, että eihän tuo voi toimia koskaan. Hämmästyksekseni hieman hämillään oleva nainen kuitenkin lopulta jutteli mestarin kanssa lähes tunnin, ja minä vain litkin valkovenäläistäni ja tein muistiinpanoja. ”Hämmästyttävää”, muistan miettineeni.

Mestari kyllästyi lopulta ja jatkoi valitsemallaan tiellä koko loppuillan. Lopulta astuimme kuitenkin myös harhaan. Lepertelimme etelähelsinkiläiselle naiselle, josta tämän mies ja hänen hyvin lyhyt kaverinsa eivät pitäneet. Pilkun jälkeen sovittelimme hetken tanssikenkiä jalkaan pihalla, mutta minä, rauhan suurlähettiläs päätin lopettaa hulluuden. Menin miesten väliin ennen kuin pedoksi luokittelemani ystäväni raatelisi poloiset virolaismiehet kappaleiksi. Ainoa, joka sai nyrkistä silmään, olin luonnollisesti minä, joskin lyönti tuli siltä pienemmältä mieheltä, ja se lähinnä nauratti.

Ilta oli hyvin opettavainen, ja siitä oli suurta apua tulevaisuuden saavutuksissani. Siitä suuri kiitos sekä Rikalalle että mestarille. Joskin nykyään olen oppinut sen, että naisille tulee olla kohtelias joka käänteessä.

Oppipoika

 

Rikala Night Clubiin oli suurimman suosion päivinä tunnetusti pitkä jono. Arkistokuva on vuodelta 2002. Kuva: SSS-arkisto/Minna Passi

Myös vanhempi Rikala elää muistoissa

1970-luvulla oli kravatteja lainaksi portsarilla. Ja mainospaita päällä ei päässyt sisälle, mutta kun käänsi paidan nurinpäin saumat näkyviin, ei haitannut vaan pääsi sisälle.

KR.

Ekat muistot Rikalasta tuli 70-luvun lopussa, kun Pulpukasta lähdettiin valomerkin jälkeen (0.30) kovaa vauhtia Rikalaan, joka oli vielä tunnin auki. Rikala tuntui silloin vähän liiankin hienolta paikalta parikymppiselle discoilijalle, mutta mukavat muistot siinäkin mielessä, että siellä oli monen ikäistä juhlijaa. Jos halusi siirtyä pöydästä toiseen, piti pyytää tarjoilijaa siirtämään drinkki sinne. Vasta muutama vuosi myöhemmin voi vapaasti liikkua lasi kädessä.

Vuosien saatossa siellä tuli usein käytyä ja viimeisimpänä 2000-luvulla ns. Papparock-tapahtumissa. Rikalaan kuului myös jossain vaiheessa käytävän toisella puolella ollut Areena, missä oli usein hyviä bändejä. Usein ilta aloitettiin ensin syömällä ravintolan puolella, ja sieltä sitten yökerhon puolelle. Usein oli kova jono yökerhoon, mutta muutaman tutun avustuksella pääsi hotellin kautta jonon ohi sisään 🙂

Nakke

Kun muuttaa parikymppisenä uuteen kaupunkiin, pitää hahmottaa baarien ominaispiirteet, jotta löytää oman paikkansa.

Muuttaessani Saloon 1986 löysin nopeasti salolaisen yöelämän ”Bermudan kolmio”. Flamingo-disko oli kauppaopiston väelle. Pulpukassa juhlivat hämyisemmät ja mielenkiintoisemmat tyypit. Rikala oli tanssimusiikin harrastajille.

Silläkin uhalla, että Rikalassa oli ns. vanhoja ihmisiä, päädyin sinne halutessani tanssia kunnolla eli perinteisiä paritansseja. Jonot kaikkiin em. paikkoihin olivat viikonloppuisin uuvuttavat, joten useimmiten paikan joutui valitsemaan jo alkuillasta.

Ihmisiä luonnollisesti luokiteltiin kantapaikkojensa mukaan. Muuttajakin tajusi sen nopeasti. Koska en halunnut vaikuttaa konservatiiviselta enkä maalaiselta, en Rikalassa tanssimistani juuri mainostanut.

Rikalasta parhaiten mieleen jäivät ehkä portsarit, jotka olivat tanssiravintolan tyyliin naisille kohteliaita ja ystävällisiä. Ja tietenkin legendaarinen keittiöpäällikkö Risto Hämäläinen! Aikana ennen ketjuravintoloita hän lanseerasi monenlaisia jänniä konsepteja pikkukaupunkiin.

Rikalassa pidettiin salolaisten ne ”paremmat juhlat” – ja tietenkin työpaikan pikkujoulut. Omalla kohdallani eräät erityisen merkitykselliset pikkujoulut johtivat ravintolakäyntien radikaaliin harvenemiseen: avioliittoon. Ravintolan hämyssä uskaltaa ujompikin ajatella ja sanoa ihan erilaisia asioita kuin työpaikan loisteputkien alla.

Ulpu

Kyllä silloin ennen vanhaan, kun oli valkoiset pöytäliinat jne., Rikala oli tosi tunnelmallinen paikka. Siellä sai aikaan kaikista parhaan fiiliksen ja jatkot. Sitten kun sitä alettiin kaikin tavoin uudistamaan, tunnelma ja fiilikset katosivat mielestäni kokonaan.

Gamla Gubbe