Nukkumatti – satuolento ja kylmän sodan propagandan levittäjä

0
Sakari Silvola kulki vuoden Berliinissä Nukkumatin jäljillä. Tuloksena syntyi radio-ohjelmia ja kirja.

Nukkumatti, Nukkumatti lasten, illoin kulkee, heittää unihiekkaa.

Alkoiko päässä soida TV:stä tuttu melodia? Todennäköisesti, eikä mikään ihme, sillä Nukkumatti-nukkeanimaatiota esitettiin Yleisradiossa yhtä soittoa kolmisenkymmentä vuotta 2000-luvun puolelle asti.

Hahmosta ehti tulla oleellinen osa monen suomalaisen lapsuutta.

Yle aloitti 1970-luvun alussa TV2:lla Iltasatu-nimisen ohjelman. Satuja kehystivät lyhyet Nukkumatti-episodit. Pari vuotta myöhemmin Iltasatu ja Nukkumatti siirtyivät osaksi edelleen ohjelmistossa olevaa Pikkukakkosta.

Ennen Suomea Nukkumattia esitettiin jo esimerkiksi Ruotsissa.

Ylellä viimeinen Nukkumatti nähtiin uudenvuoden aattona 2003.

Suomeen tullessaan Nukkumatti oli jo toisella kymmenellä. Kotimaassaan Saksan demokraattisessa tasavallassa se oli nähty televisiossa ensimmäisen kerran vuonna 1959.

Toimittaja ja tietokirjailija Sakari Silvola kertoo unihiekkaa heittävän satuhahmon tarinan kirjassa Nukkumatin kylmä sota (SKS Kirjat 2021).

Nukkumatti oli Silvolan mukaan Suomessa otollisella maaperällä, sillä Suomen ja DDR:n suhteet olivat poikkeuksellisen läheiset ja lämpimät.

Suomi tunnusti Länsi- ja Itä-Saksan valtiot vuonna 1973.

Nukkumatti syntyi rautaesiripun jakamassa Euroopassa. Se saavutti niin vahvan aseman, että elämä jatkui, vaikka valtio meni alta.

Kirjassaan Silvola toteaakin, että Nukkumatti on harvoja kylmän sodan itäsaksalaisia voittajia. Muita selviytyjiä ovat Rotkäppchen-kuohuviini sekä Ampelmann-liikennevalot.

Berliinissä sympaattiseen liikennevalohahmoon törmää muuallakin kuin kadulla. Se on yksi kaupungin symboleista ja ikuistettu erilaisiin matkamuistotuotteisiin.

Kun Saksa yhdistyi Ampelmannia yritettiin korvata tavallisilla liikennevaloilla. Hanketta vastutettiin niin, että lopulta itäpuolen valoja asennettiin joillekin läntisenkin Berliiniin kaduille.

Myös Nukkumatti oli uhattuna 30 vuotta sitten, kun kahden maan televisioyhtiöitä fuusioitiin. Länsisaksalaisilla oli oma nukkumattinsa, joka oli suunnilleen saman ikäisen itäsaksalaisen virkaveljensä kanssa.

Silvola kirjoittaa, että pahimpien huhujen mukaan itäsaksalainen Nukkumatti piti korvata länsisaksalaisella, josta olisi tullut koko uuden yhdistyneen Saksan sankari. Ajatukselle ei lämmetty oikein lännessäkään, missä Nukkumatti oli ollut harvoja kulutukseen kelvanneita DDR:n tuotteita.

Nukkumatti piti pintansa, ja se jäi ainoaksi itäsaksalaiseksi lastenohjelmaksi, joka jatkoi elämäänsä yhdistymisen jälkeen.

Sakari Silvola käy tietokirjassaan läpi Nukkumatin (Unsere Sandmännchen) ja sen tekijöiden vaiheita 1950-luvulta tähän päivään.

Nukkumattia tehdään nykyään Berliinin naapurissa Potsdamin Babeslbergissä, jonne syntyi jo 1920-luvulla merkittävä studiokeskittymä. Nyky-Babelsbergiin on muun muassa lavastettu puolitoista hehtaaria katuja ja julkisivuja, joissa kuvataan historiallisen Babylon Berlin -sarjan ulkokuvauksia.

Alkuperäisen Nukkumatin koti oli Itä-Berliinissä Adlershofin televisiokeskuksessa.

Sosialistisen Saksan Nukkumatti ei ole pelkkää lapsille suunnattua viihdettä. Se oli osa ideologista kasvatusta.

Nukkumatti tuli puuhakkaiden ja itsenäisesti toimivien lasten luo erilaisilla kulkupeleillä, joskus ihan vain kävellenkin.

– Lasten vanhempia ei jaksoissa juuri näy. Aikuishahmot ovat yleensä esikuvallisia tiedemiehiä, pioneerileirin ohjaajia tai urheilijoita, sanoo Silvola.

Kun oltiin kaupungissa, ympäristö oli moderni ja vasta rakennettu. Betonitalot olivat isoja, ja niissä oli hissit. Vaikka lyhyitä nukkefilmejä katsovien lasten ympäristö saattoi olla aivan toisenlainen, Nukkumatissa nähtiin, mitä sosialismissa tavoiteltiin ja voitiin saavuttaa.

– Olennaista on, että vaikka Nukkumatti on sosialistinen kylmän sodan aikainen hahmo, toista puolta ei näytetä. Sarja antoi ihanteellisen näkymän itäsaksalaiseen arkeen.

Episodeissa ollaan usein Berliinissä, mutta kaupungin jakanutta muuria ei näy.

Berliinin muuri murtui syksyllä 1989, ja Saksa yhdistyi seuraava vuonna. Nukkumattikin alkoi vierailla länsimaissa. Siihen asti Nukkumatti oli käynyt enimmäkseen maailman sosialistisissa valtioissa, ei tosin kertaakaan Kiinassa, johon Neuvostoliitolla oli huonot välit.

Suomen Lapissa Nukkumatti nukutti lapsia jo vuonna 1983 kahdessa jaksossa. Ne käsikirjoitti Itä-Berliinissä asunut toimittaja Taina Repo.

DDR:n Nukkumatti oli satuhahmoksi realistinen. Hän käytti usein arkisia kulkuneuvoja, ja esiintyi tunnistettavissa ympäristöissä.

– Miljööt olivat tuttuja ja konkreettisia. Avaruudessakin käytettiin teknisiä vempaimia, joita ainakin oli tavoiteltu ja suunniteltu, vaikka niitä ei olisi käytössä ollutkaan, Silvola kertoo.

Saksan yhdistyminen Nukkumatti-tuotantoa jatkettiin, mutta hahmosta tuli aiempaa satuolentomaisempi.

– Nyttemmin se on muuttunut taas realistisemmaksi.

Nukkumattia esitetään edelleen joka ilta KiKA-lastenkanavalla. Jaksoja on pitkälti yli 300, ja silloin tällöin tehdään vielä uusiakin.

Vuonna 2010 tuli ensi-iltaan Seikkailu unimaassa -elokuva, jossa mykkien kaksiminuuttisten episodien sankari myös puhui. Siinä Nukkumatista on riisuttu kaikki, millä se on menestyksensä saavuttanut, moittii Silvola.

Silvolan haastattelema animaattori Marianne Serowski muistelee kirjassa, kuinka kommunistisen puolueen pääsihteeri ja valtioneuvoston puheenjohtaja Erich Honecker vihki naapuritalossa vuonna 1988 DDR:n kolmannen miljoonannen uustuotantoasunnon.

Serowski oli perheineen onnellinen päästessään vuosien odottamisen jälkeen muuttamaan uudelle alueelle. Maria Serowskin puoliso Harald sanoi heti, että tänne Nukkumattikin tulee lapsia tervehtimään.

Nyt jo edesmennyt Harald Serowski suunnitteli Nukkumatti-sarjaan yli 200 kulkuneuvoa.

Suhtautuminen Nukkumattiin on ollut jyrkänkin kaksijakoista. Sitä on pidetty sekä politiikasta vapaana satuhahmona että kommunistisena propagandana.

Tekijöilleen se ei ollut ainakaan pelkkää propagandaa. Silvolan mukaan Nukkumatti ei ole ”pääsääntöisesti tilaustuote tai käskytysten tulos, vaan se sikisi siitä arjesta, jota nukkeanimaation ammattilaiset itse elivät”.

Silvola huomasi myös, että suomalainen arki ei Nukkumatin kultakautena 1960–80-luvuilla poikennut paljon itäsaksalaisen perheen arjesta. Molemmissa maissa muuttoliike suuntautui maalta kaupunkeihin, ja lähiöt tarjosivat meilläkin lupauksen modernimmasta yhteiskunnasta ja käytännöllisemmästä asumisesta.

Itse olin jo toisella kymmenellä, kun Nukkumatti tuli Suomessa televisioon. Monilapsisessa perheessä esikoinenkin altistui nuoremmille suunnatuille ohjelmille, ja uudelleen ne tulivat vastaan omien lasten kanssa.

Silvolan kirjaamat ajatukset tunnistaa, ja hän ymmärtää, että itäsaksalainen asumisen utopia näytti halikkolaisesta maalaispojasta samalta kuin vaikkapa kirkonkylän uudet kerrostalot.

Nukkumatti saapui ”asuntoihin, jotka kenties ovat persoonattomia, mutta niiden asukkailla on talossaan hissi ja asunnossaan puhelin ja vesivessa”.

Aikuisena Berliinin matkoilla olen päässyt vintage-kaupoissa hipelöimään omasta lapsuudesta ja nuoruudesta tuttuja tavaroita. Ja kotona on edelleen käytössä teräväreunainen työkalupakki Made in DDR.

Satu päättyi näin, ja lapset käyvät jo nukkumaan, siis hyvää yötä.