Älä koskaan aliarvioi kasvutarinaa

0
Jeremiah Wood (oik.) on kannatellut Vilpasta läpi kauden, mutta koko joukkue on noussut yhä paremmaksi ja paremmaksi. (kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo)

Seagulls–Vilpas-välieräsarjan suurin opetus on ollut se, että älä koskaan aliarvioi kasvuprosessin merkitystä pudotuspelikoripallossa.

Runkosarjan ylivoimaisesti paras joukkue Seagulls oli joutunut ennen välieräsarjaa aidosti lujille 5–6 ottelussa eli noin kerran kuukaudessa. Pelaajat pysyivät terveinä, eikä painetta pelaajamuutoksiin ollut. Peruspelaamisen taso oli niin korkea, ettei joukkueen ongelmanratkaisukykyä juuri mitattu.

Samalla runkosarja typistyi 22 ottelun mittaiseksi ja kaksi potentiaalista yllättäjää, Kouvot ja BC Nokia, luopuivat amerikkalaispelaajistaan jo hyvissä ajoin. Tasonmittaajia oli liian vähän ja niin sanottuja ”välipelejä” liikaa.

Eikä Seagulls joutunut lujille edes puolivälierissä Kobria vastaan. Keskiviikon neljännen välierän jälkeen Seagullsin päävalmentaja Jussi Laakso myönsi rehellisesti, että he ovat päässeet tällä kaudella liian helpolla.

Vilppaassa tiedetäänkin varsin hyvin, millaisesta tilanteesta Seagulls välieriin lähti, sillä Vilppaan keväässä 2019 on paljon samoja elementtejä kuin Seagullsin keväässä 2021.

Keväällä 2019 Vilpas varmisti runkosarjan voiton hyvissä ajoin ja pelasi pitkään panoksettomia otteluita. Puolivälierissä BC Nokia ei antanut kunnon vastusta eli herätystä. Niinpä Vilpas ei ollut valmis välierissä Jyri Lehtosen ja Thomas Gipsonin Kouvojen antamaan shokkihoitoon. Vilpas oli Kouvoja vastaan pelillisesti parempi vain yhdessä ottelussa, mutta sai silti venytettyä sarjan seitsemänteen otteluun, jonka se hävisi.

Kuluvalla kaudella Sami Toiviaisen Vilpas oli pitkään käymisvaiheessa. Toiviainen joutui tekemään pakon edessä kompromisseja ja kokeiluja, jotka näyttivät paikoin karmeilta, eivätkä tuoneet parasta mahdollista tulosta.

Mutta kokeilut antoivat kallisarvoista dataa siitä, mikä toimii ja mikä ei, ja millä osa-alueilla Vilpas voisi saada etua Seagullsia ja muita päävastustajia vastaan.

Normaalitilanteessa Vilpas olisi ainakin vakavasti harkinnut Ladarien Griffinin vaihtamista heittovoimaisempaan pelaajaan. Korona-aikana kynnys pelaajavaihtoihin oli kuitenkin niin korkea, että Toiviainen päätti ratkaista sen, miten Griffinistä saadaan paras mahdollinen hyöty irti eikä sitä, millainen pelaaja hänen tilalleen hankitaan.

Griffin onkin nostanut tasoaan kevätkaudella, kun hänen roolinsa on selkiytynyt eikä häneltä odoteta enää sellaista mitä hän ei ilmeisesti ole (lue: 36 prosentin kaukoheittäjä).

Kun vielä Deondre Parks joutui odottamaan debyyttiään joulukuun loppuun ja Teemu Rannikon sairausloma venyi tammikuun lopulle, oli Vilpas todella myöhään valmis – paperilla. Todellisuudessa Rannikko oli joukkueen toiminnassa tiiviisti mukana koko syksyn ja Parksin perusteellinen sisäänajo kesti yli kuukauden mittaisen koronatauon.

Vaikka vastustajilla oli riittävästi informaatiota Vilppaasta, se tärkein, eli konkreettinen kokemus parketilta puuttui. Toiviainen pystyi pitämään korttejaan piilossa ja luottamaan, että konsepti toimii tositilanteessa. Riski oli valtava jo pelkästään siitä syystä, että Vilppaan ydin on päävastustajia loukkaantumisherkempi. Riski oli kuitenkin otettava, koska vaihtoehtoja ei ollut.

Puolivälieräsarja Lahtea vastaan oli Vilppaalle täydellinen testi niin henkisesti kuin pelikovuuden kannalta. Neljän ottelun pystypaini herätti unisimmatkin ja nosti vaatimustasoa. Samaan aikaan Seagulls sai pompotella edelleen mukavuusalueellaan.

Sekin taisi kääntyä lopulta Vilppaan eduksi, että Toiviainen joutui 10 päivän koronakaranteeniin runkosarjan lopussa. Karanteenin aikana pelaajat joutuivat ottamaan vastuuta arjesta ja Toiviainen sai keskittyä Mököisten yksiössään videosulkeisiin ja pitkiin puheluihin Rannikon kanssa.

Nyt shokkihoito viimeistä iskua vaille valmis – suuntavaistonsa menettänyt lokkiparvi on jo asemissa viikinkipurren kölin alla.

0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments