Kirja-arvostelu: Kaari Utriosta kertova elämäkertateos näyttää, kuinka Utrio mursi viihdekirjallisuuden stigman

0
Toissa vuonna Somerniemen-kotipihallaan kuvattu Kaari Utrio muutti Helsingistä maalle vuonna 1975. Kuva: SSS arkisto/Minna Määttänen

Anna-Liisa Haavikko: Kaari. Siltala. 509 sivua.

Kun vastavalmistunut maisteri Virkajärvi tajusi, että hänen tulevaisuutensa ei olisi opettajan toimessa, hän asetti tavoitteekseen tienata historian lehtorin palkan mielikuvituksellaan.

Hän ryhtyi kirjoittamaan. Taideproosalla ei taloudelliseen tavoitteeseen päästäisi, mutta romanttisella naistenviihteellä kylläkin. Rapiat viisi vuosikymmentä myöhemmin nuoren maisterin tavoite on täyttynyt moninkertaisesti ja painosten kuningatar menestynyt taloudellisesti melkeinpä kuin varhainen kirjallinen esikuvansa, Angelika -sarjan luonut ranskalainen Sergeanne Golon.

Virkajärven nimi ei silti koskaan päätynyt kirjankanteen, sillä kustantajan ehdotuksesta hän käytti kirjailijanimenään tyttönimeään Kaari Utrio. Se oli iskevämpi ja mahdollisen kansainvälisen uran koittaessa helppokäyttöisempi. Virkajärven nimestä kirjailija luopui myös maallisessa mielessä, sillä nuoruuden avioliitto päättyi eroon ja alkoi aikoinaan kohuakin herättänyt suhde kulttuurivaikuttaja Kai Linnilän kanssa.

Kaari Utrio signeerasi kirjojaan Turun taiteiden yössä elokuussa 1995. Kuva: TS arkisto/Jonny Holmén

Anna-Liisa Haavikon elämäkertateoksessa ammatillisen uran vaiheet ja yksityiselämän tarinankäänteet vuorottelevat hyvällä rytmillä ja tasapainoisessa suhteessa. Alkoholismit, terveydelliset ongelmat ja lapsenhylkäämiset kerrotaan, mutta niillä ei herkutella.

Ja koska ne kerrotaan, biografiasta ei veistetä ratsastajapatsasta tai muuta monumenttia, vaan synnytetään historiallisesti ja psykologisesti uskottava kokonaiskuva ihmisestä, jonka ammatiksi sattui valikoitumaan kirjoittaminen ja joka myös menestyi valitsemassaan ammatissa.

Oikein hienosti Kaarissa piirtyy myös kulttuurinen konteksti kustannusmaailman juoruineen ja kuohuineen. Ennen kaikkea Haavikon kirja asettaa Kaari Utrion oikealle paikalleen tässä kokonaiskuvassa – tienraivaajaksi, määrätietoiseksi naisasianaiseksi, yhteiskunnalliseksi voimaksi jonka valta ei rajoitu vain kirjankansien väliseen mielikuvitusmaailmaan.

Kaari Utrio on itse määritellyt olevansa kiiluvasilmäinen feministi, mutta elämäkerrasta selviää täsmällisesti, että mikään intersektionalisti hän ei ole, ja feminismi on aina ollut hänelle lähinnä käytännöllinen kysymys ja viime kädessä ihmisoikeusteema.

Lukijan johtopäätös on selvä: maailma olisi merkittävästi parempi paikka kaikille, myös miehille, jos meillä olisi enemmän Kaari Utrion kaltaisia feministejä.

Vaikka Utrion ammatillinen menestys näyttää 2020-luvun perspektiivistä kirkkaalta ja kiistattomalta, mitenkään siloinen hänen tiensä tähtiin ei ole ollut. Varsinkin uransa alussa hänellä oli tekemistä feminisminsäkin kanssa, kun kustantaja markkinoi esikoistekijää söpöksi puunatuilla kirjailijakuvilla, vaati häntä poistamaan mainoskuvissa silmälasinsa ja kuvaili kirjakauppiaille Kartanonherra ja kaunis Kirstin -romaania (1968) ”markkinointiajattelun mukaiseksi kysyntätuotteeksi”.

Saattaa olla, että nykypäivän nuori naiskirjailija ei hyväksyisi, jos kustantaja julkisesti kyselisi kumpi mahtaakaan olla viehättävämpi, romaanin kirjoittaja vai tämän sankaritar. Tai kuvailisi kirjailijan ”siroja käsiä”. Tai määrittelisi hänen romaaninsa ”hyväksi kirjaksi, jota on helppo myydä”.

Nuori Kaari Utrio kuitenkin oivalsi, että isomman tavoitteen edessä on joskus luovuttava välitavoitteistaan. Ei kannattanut olla turhan herkkänahkainen, jos mieli koko kansan rakastamaksi painosten kuningattareksi. Hän myös ymmärsi, että pystyisi ajamaan naisasiaa paljon tehokkaammin jos olisi miljoonia myyvä bestselleristi joka pitää yksinään pystyssä kokonaista kustannustaloa.

Kaari Utrio itsenäisyyspäivän vastaanotolla presidentinlinnassa vuonna 1996. Kuva: SSS-arkisto/Lehtikuva/Martti Kainulainen

Kaarista hahmottuu hienolla tavalla, kuinka Kaari Utrio pikku hiljaa mursi viihdekirjallisuuden stigman. Uudistustyö alkoi jo tuotannon ensi metreillä, sillä nuori Utrio kyseenalaisti perinteisen suomalaisen tyttökirjallisuuden perusperiaatteet ja kuvasi naista seksuaalisena olentona. Tai kuten Anna-Liisa Haavikko osuvasti määrittelee, Utriolla nainen oli ”miesten riistaa, mutta myös itse haluava”.

Rouvaspornostakin Utriota aikanaan syytettiin, mutta kirjailija vastasi mielensäpahoittajien itkuvirsiin suvereenilla menestyksellään.

Parikymmentä vuotta myöhemmin murtui käsitys historiallisesta romaanista halpana viihteenä. Haavikon mukaan viimeistään monumentaaliteos Vaskilintu (1992) muutti suhtautumista historialliseen viihdekirjallisuuteen ja teki Utriosta salonkikelpoisen.

Samaa kyytiä Kaari Utriosta tuli yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hän osallistui kirjallisen maailman ulkopuoliseen keskusteluun eikä peitellyt näkemyksiään. Silkkaa politiikkaakin hän puhui, mutta Utrion yhteiskunnallinen painoarvo lienee sittenkin hienovaraisempaa sorttia. Hän on kaveerannut presidenttien kanssa ja kestittänyt piispoja. Hänestä on kehittynyt taustavaikuttaja, joka saa voimansa paitsi ilmeisen terävästä yksityisajattelustaan myös siitä valtaisasta lukijajoukostaan, joka hänelle on yli puolen vuosisadan mittaisen kirjailijanuran myötä kasvanut.

50 miljoonaa fania ei voi olla väärässä, sanottiin aikanaan Elviksestä ja sama logiikka toimii Kaari Utrion tapauksessa.

Kaari Utrio ja Kai Linnilä, poikansa Lauri Linnilä, miniänsä Sari Savikko ja pojanpoikansa Eliel Linnilä sekä Ruffe-koira vuonna 2007. Kuva: Somero-lehden arkisto/Manu Kärki

Yhteiskunnallisena keskustelijana Utriolla on ollut taiteilijan ja yksityisajattelijan vapaus kiistanalaisempiinkin näkemyksiin. Hän on ehdottanut kuolemanpillereitä sairaille vanhuksille, kannattanut Nato-jäsenyyttä ja puhunut yhdistyneen Euroopan puolesta muistuttaen kepulaisille isännille, että maaseutu on muutakin kuin maatalous.

Ja ennen kaikkea hän on kirjoittanut kymmeniä menestysromaaneja, jotka ovat innoittaneet nuoria lukijoita yrittämään itsekin kirjailijaksi. Jotkut heistä ovat jopa onnistuneet, Finlandia-palkinnon arvoisestikin.

Alkuperäinen tavoite täyttyi tuhatkertaisesti ja enemmän. Maisteri Virkajärvestä tuli Suomen Sergeanne Golon, joka tienasi romanttisella viihteellään lehtorin palkan ja inspiroi nousevia polvia asettamaan omat tavoitteensa.

Kaiken tämän Anna-Liisa Haavikon Kaari kertoo hyvin kauniisti ja sydämeenkäyvästi, intiimejä tuokiokuvia rakentaen mutta laajassa yhteiskunnallisessa kontekstissa sulavasti liikkuen.

Kirjailijat Kaari Utrio ja Kai Linnilä olivat naimisissa vuodesta 1974. Linnilä menehtyi vuonna 2017. Kuva: SSS arkisto/Veli-Matti Henttonen

Välikohtaus Mukkulassa

Kaari Utrion loistokkaan uran vähemmän kunniallisiin alaviitteisiin kuuluu konflikti kirjallisuustoimittaja Timo Hämäläisen kanssa. Kovaksi kuppimieheksi tiedetty Hämäläinen rojahti Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa Mukkulassa Utrion emännöimään pöytään tanakasti juovuksissa ilmoittaen kuuluvasti koko seurueelle Utrion kirjoittavan ”paskakirjallisuutta”.

Loukattu kirjailija veti niin sanotusti kik-herneen nenäänsä, toi välikohtauksen julki iltapäivälehden kolumnissaan ja muisti myös mainita synnintekijän nimeltä. Hän ehdotti Yleisradion palkkalistoilla olevalle Hämäläiselle potkuja. YLE ei tietenkään tällaiseen ulkoapäin tulleeseen pikkumaiseen vaatimukseen suostunut, mutta Utrio sai muutamaa vuotta myöhemmin palkintonsa Hämäläisen mustamaalaamisesta, kun tämä sai kenkää kritisoituaan Leena Landerin valintaa Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

”Keskinkertaiset, keski-ikäiset naiskirjailijat koituivat kohtalokseni”, Hämäläinen tilitti.

Suomen mahdollisesti lukeneinta ja kaunokirjallisesti sivistyneintä kirjallisuustoimittajaa ei Utrio saanut silti lopullisesti vaiennettua, sillä YLE:n jälkeen Hämäläisen viiltävän tarkasta analyysistä pääsi nauttimaan Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla.

Kaari Utrion ja Timo Hämäläisen konflikti päätyi myös televisioon pilkan kohteeksi, kun Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Pedro Hietasen sketsisarjan Dokulamppu-ohjelmassa Timo Humalainen haastatteli muuatta Kuuri Atriaa, Utrion rouvaspornomenneisyydestä muistuttavin sananmuunnoksin totta kai.

Teksti: Tommi Aitio