Paljon onnea, Kana nro 656!

0
Veturitallin museomestari Simo Suni käy välillä tekemässä Kana-veturissa pieniä huoltotöitä. Kuvat: SSS/Marko Mattila

Veturitallin museomestarilla Simo Sunilla on avain, jollaista kenelläkään muulla ei ole. Sillä pääsee Taidemuseo Veturitallin sisäpihalla olevan Kana-veturin sisään.

– Vandaalit rikkovat joskus ikkunoita, ja olen vaihtanut niitä aika paljon. Viimeksi muistaakseni pari vuotta sitten, Suni kertoo ja kiipeää rappuja ylös veturin hyttiin.

Siellä kaikki on samannäköistä kuin vuonna 1921, jolloin veturi valmistui Tampereella, Tampellan tehtailla. Höyrykoneen tyyppikilvestä tosin näkyy, että se on asennettu paikoilleen vasta vuonna 1923.

– Täällä ei ole mitään muovista. Kaikki on rautaa tai messinkiä, Suni toteaa ja näyttää, mistä vivuista voisi soittaa pillejä, jos höyrykone olisi käynnissä.

Museomestari Suni sattuu olemaan koulutukseltaan myös konemestari, joten höyryveturin tekniikka on hänelle tuttu. Mutta hyvin harvoin hänkään Kanan sisällä käy.

– Veturi on valaistu yöllä sekä ulkoa että sisältä. Talven alkaessa menen yleensä veturiin vaihtamaan lampun polttimon. Mutta en lämmitä, enkä käynnistä, vaikka jotkut sitä joskus ehdottavatkin, hän naurahtaa.

Veturitallin veturi ei ole toimintakunnossa, vaan se on entisöity vain ulkoisesti. Mutta voi kuvitella, millaista sen sisällä on ollut, kun se on ollut käynnissä.

Höyrypannusta hohkaava kuumuus on saanut hien kihoamaan veturinkuljettajan ja veturinlämmittäjän otsalle, varsinkin kun lämmittäjä on avannut luukun ja lappanut hiiliä sisään. Ääntäkin on riittänyt: höyryn puhinaa ja ratakiskojen kolketta.

– Tällaista höyryveturia on pitänyt lämmittää 2–3 tuntia, ennen kuin sen kanssa on päästy liikkeelle. Veturitallissamme on vieläkin jäljellä kaksi piippua, joiden kohdalle vetureita on ajettu ja lämmitetty. Sillä tavalla savua ei ole tullut niin paljon sisälle. Vaikka kyllä veturitallit olivat sisältä aika mustia rakennuksia, Suni toteaa.

Kana nro 656 entisöitiin vuosina 1997–98. Parikymmentä vuotta säiden armoilla on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, ja veturi on jo kipeästi maalauksen tarpeessa.

Salon Kana-veturia täytyy onnitella, sillä se täyttää tänä vuonna pyöreät 100 vuotta.

Suomessa käytettiin höyryvetureita vakituisessa liikenteessä aina vuoteen 1975 saakka. Salon Kana-veturi eläköityi vuonna 1970, jonka jälkeen varastoitiin Lievestuoreen asevarikolle. Sieltä se siirrettiin vuonna 1986 Haapamäen Veturipuistoon, josta Salon kaupunki hankki sen uuden taidemuseonsa edustalle keväällä 1998. Veturin entisöi Haapamäen Museoveturiyhdistys ja suurimman työn teki Kimmo Alanko.

– Kana on hankittu symboloimaan sitä, että museorakennuksemme on ollut ennen veturien huoltorakennus, toteaa Veturitallin museonjohtaja Susanna Luojus.

Intendentti Pirjo Juusela-Sarasmo on ollut Veturitallissa lähes yhtä kauan kuin veturi. Taidemuseo avattiin yleisölle lokakuussa 1998, ja Juusela-Sarasmo aloitti työt elokuussa. Kana oli jo silloin paikoillaan, sillä se tuotiin Saloon maaliskuun lopulla.

– Edesmennyt kaupunginarkkitehti Lauri Hollmén ja kaupungin talonrakennusosasto, jotka tulevan taidemuseon kunnostusprojektia vetivät, olivat aktiivisia, ja kääntöpöydälle päätettiin hankkia höyryveturi kertomaan menneistä ajoista. Lauri Hollmén totesi rehvastelevan iloisena minulle, ettei joka poika olekaan ostanut höyryveturia kuten hän, Juusela-Sarasmo muistelee.

Valituksi tuli Kana-veturi nro 656. Hankinta tuli maksamaan Salon kaupungille kunnostuksineen ja kuljetuksineen vajaat 100 000 markkaa.

Salon Kana-veturin höyrykoneen kyljessä on tallella katsastuspöytäkirja, josta näkyy, että viimeksi höyrykone on katsastettu vuonna 1967. Katsastus tehtiin viiden vuoden välein.

Kana eli Vr1-veturi on järjestelyveturi, jota käytettiin junien siirtelyyn ratapihoilla. Se on yksi pienimmistä VR:n käytössä olleista höyryvetureista.

– Kanalla sai ajaakin vain 25 kilometriä tunnissa, Suni kertoo.

Ketteriä ja vahvoja Vr1-vetureita valmistettiin vuosina 1913–1927 yhteensä 43 kappaletta. Niistä jäljellä on parikymmentä, ja ajokuntoisia on kaksi, toinen Haapamäellä ja toinen Pieksämäellä. Vetureista vanhimmat eli 500-sarjalaiset on kaikki romutettu, ja niistä neljä jäi sodan takia itänaapurille. Salon veturi on numero 656, ja se on säilyneistä Kanoista vanhin.

Rakenteeltaan Vr1 on tankkiveturi. Sillä ei ole perässään erillistä vesi- ja polttoainevaunua, vaan vesi kulkee mukana kattilan molemmin puolin olevissa säiliöissä ja polttoaine hytin takaosassa olevassa polttoainetilassa. Polttoaineena se käyttää halkoja tai hiiliä.

Veturimallin lempinimi ”Kana” tulee veturin taipumuksesta ”nokkivaan” liikkeeseen, varsinkin kun se kulkee ilman vaunuja.

– Liike syntyi siitä, että veturin akselinväli on niin lyhyt, Suni mainitsee.

Viimeinenkin Kana lopetti työnteon vuonna 1974.

Salon Kana-veturi valmistui Tampereella vuonna 1921.

Veturitallin Kanalla ei ole Saloon liittyvää historiaa. Upouutena 1920-luvulla se oli käytössä Lahdessa. Myöhemmin se toimi päivystysveturina Kouvolan alueella, ja sen viimeinen käyttöpaikka oli Kotka. Kovimmassa käytössä se oli vuosina 1931–1970.

Saloon veturi tuotiin 27. maaliskuuta 1998, ja Salon Seudun Sanomat teki tapahtumasta ison reportaasin. Yli 9 metriä pitkä ja 36 tonnia painava veturi tuotiin Keuruun Haapamäeltä Saloon erikoiskuljetusauton lavetilla. Veturitallin vieressä olevalle vanhalle kääntöpöydälle se siirrettiin kahdella nosturilla.

Kääntöpöydällä eli venkipöydällä veturit ohjattiin entisaikaan tallin eri pilttuisiin. Salon kääntöpöydän halkaisija on 13,7 metriä, ja sitä käännettiin miesvoimin. Kana on hitsattu kiinni pöytään.

– Moni on toivonut, että eikö veturia voisi pyörittää, mutta se ei onnistu, sillä sinne menevät valaistuksen sähköjohdot, Suni huomauttaa.

Vuonna 2011 Salon Seudun Sanomat teki veturin kääntämisestä aprillijutunkin. Jutussa kerrottiin, että Turun suuntaan osoittava veturi käännetään osoittamaan kohti Helsinkiä. Muutos olisi symbolinen kunnianosoitus uudelle Helsingistä Pietariin kulkevalle nopealle Allegro-junalle. Kaupunkilaisia kutsuttiin kääntämään junaa porukalla, hartiavoimin. Vain yksi kaupunkilainen tuli paikalle.

Tässä penkillä junanlämmittäjä saattoi välillä istuskella.

Kana on ollut Veturitallin pihalla jo 23 vuotta. Luojuksen mukaan junavanhus on saanut olla melko rauhassa.

– Mitään suurempaa ilkivaltaa sille ei ole tehty, mutta joitain ikkunoita on pitänyt uusia. Spreijauksia ei ole ollut, hän kertoo.

Eräs erikoinen tapaus selvisi museon väelle sosiaalisen median kautta.

– Saimme tietää, että jotkut reppureissaajat olivat yöpyneet veturissa. Myöhemmin alueen vartiointia on lisätty, eikä sellainen enää jäisi huomaamatta. Veturin sisälle pääsee ryömimään, mutta ei todellakaan ole toivottavaa, että sen sisälle mennään, Luojus korostaa.

Museonjohtaja myöntää, että veturi on kallis ylläpidettävä, ja nyt se alkaa olla jo kipeästi maalauksen tarpeessa. Se myös hallitsee museon sisäpihaa ja estää pihan muun mahdollisen hyödyntämisen.

– Mutta siinä hän nyt on, eikä ihan helposti lähde minnekään, sillä painaa aika paljon, Luojus naurahtaa.

Patsastellaan-juttusarjassa kerrotaan tarinoita Salon kaupunkiin pystytettyjen veistosten, muistomerkkien ja patsaiden takaa.

 

Lähteet:
Haastattelut
Haapamäen Museoveturiyhdistyksen ja Salon kaupungin verkkosivut.
Salon Seudun Sanomat 28.3.1998, 21.4.1998, 1.4.2011 ja 2.4.2011