Pientilalliset loivat itselleen työpaikan – Laura ja Aleksander Soranummi avaavat kotieläinpihan kesäksi Perniöön

0
Naapurit ovat sanoneet seuraavansa, kun lähdemme lenkille vuohien kanssa. Joskus ne lähtivät seuraamaan naapuria, kertoo Aleksander Soranummi. Kuva: SSS/MInna Määttänen

Anni Himberg

Ketolan kotieläintilan emäntä Laura Soranummi tiesi jo nuorena, että oma paikka ei ole kaupungissa, vaan maalla. Kymmenen vuotta sitten hän tunsi asuntonäytöllä tulleensa kotiin, sillä Perniön Sormijärventien pieni maatila muistutti lapsuuden kodin maatilaa.

– Olen aina ollut maaseutuhenkinen, ja maalla asuminen on aina ollut se normaali elämäntapa. Olen kasvanut eläinten kanssa, sillä niitä oli lapsuuden kodissakin, vaikka ei ihan näin paljon. En osaa lokeroida itseäni, olenko koira- vai kissaihminen – kaikki ihastuttaa ja toisinaan vihastuttaa yhtä paljon.

Ihastuksen ja vihastuksen ymmärtää. Vieraita kaakattavat ankat Iines ja Aku karkaavat aitauksestaan jäisen lumipenkan ansiosta tullakseen pitämään pihaan hieman show’ta ja järjestystä. Yksi tilan kissoistakin väistää ripeästi holhoavaa Aku-ankkaa.

– Kasvatamme myös kaneja, ja meillä käy paljon kanin ostajia. Poikkeuksetta melkein kaikki naiset huokaavat ankat nähdessään, että tuollaisen minäkin haluan, Laura Soranummi nauraa.

– Urosankka uhittelee kaikille elämille, mutta ei ihmisille. Pääosin kaikki eläimet tulevat hyvin juttuun keskenään, paikalle navettakierrokselta rientänyt tilan isäntä Aleksander Soranummi kertoo.

Tilan ankat Aku ja Iines pitävät järjestystä yllä. Kuva: SSS/Minna Määttänen

Isännälle paikka on tuttu viiden vuoden ajalta. Tätä ennen hän asui pienessä yksiössä Turussa.

– Suhteemme alkuaikoina oli päiviä, kun kaipasin välillä yksiöön takaisin, mutta nyt elämme yhteistä unelmaamme. Moni asia on mennyt haaveilemaamme suuntaan, ja onhan tämä antoisampaa elämää kuin asua yksin yksiössä.

Villasika Möhkö-Liisa on näyttävä eläin. Paijaamassa Aleksander Soranummi. Kuva: SSS/Minna Määttänen

Vanhassa sikalassa, paksun olkipatjan päällä päiväunillaan uinuu 300-kiloinen villasika ja tilan maskotti Möhkö-Liisa. Isäntä saa sen hereille rapsutuksilla ja lempiruualla.

– Voisi kuvitella, että tuon kokoinen sika syö paljon, mutta se syö päivässä kilon sämpyläjauhoja ja sen lisäksi heinää. Teemme sille jauhoista aamuin illoin puuron, joka on sen herkkua, Laura Soranummi kertoo.

Möhkö on tullut Ketolan tilalle Laitilasta, johon pariskunta lähti kuomullisen peräkärryn kanssa hakemaan pientä somaa porsasta. Kummallakaan ei ollut käsitystä tulevan kaverin koosta, joten perillä yllätys oli iso.

– Järkytyimme kun näimme sen, sillä ajatus oli puolet pienemmästä. Niin se vain lähti meille. Möhkö on pääasiassa iloinen, mutta jos se on nälkäinen, se suuttuu helposti. Aivan kuten me ihmisetkin, Aleksander Soranummi nauraa.

Muutto maalle oli Laura Soranummen pitkäaikainen haave.

Perheen kolme lasta ovat pontevasti ilmoittaneet myös haluavansa lehmän, joka täydentäisi sopivasti Soranummien omavaraistaloutta.

– Munia ei tarvitse ostaa, sillä kanat ja viiriäiset tuottavat niitä. Lisäksi vuohista saa maitoa, mutta lehmän myötä saataisiin myös lehmänmaitoa. Lihapuolikin on hoidossa, sillä kaneja kasvatetaan sekä lemmikiksi että lihaksi, Aleksander sanoo.

– Kaninlihaa saadaan, jos raaskitaan syödä. Yleensä syötäväksi päätyvät sellaiset eläimet, jotka ovat luonteeltaan pidättyväisempiä. Silloin niihin ei kiinny niin helposti, mutta itse en pysty teurastamaan. Annan määräyksen ja Aleksander teurastaa, Laura jatkaa.

Jokin raja eläinten määrään on kuitenkin asetettava, sillä hehtaarin kokoisella tilalla loppuvat laidunmaat nopeasti.

– Kanit ja viiriäiset kasvattavat päälukua, mutta toisaalta niitä vähenee sitä mukaan kun niitä syntyykin. Meillä ei ole omia laidunmaita, joten se asettaa rajat. Olisi kiva saada laitumia enemmän, mutta onneksi olemme naapureilta saaneet lainata, Laura kiittelee.

Viiriäisten ja kanojen munia riittää yli oman tarpeen. Kuva: SSS/Minna Määttänen

Aleksander Soranummi on opiskellut viime ajat tiivisti yrittäjäkursseilla, ja kesän korvalla pariskunta polkaiseekin käyntiin yritystoiminnan. Suunnitelmissa on kaikenlaista aina kuntouttavasta toiminnasta alkutuotantoon.

– Kotisivuja on rustattu, mutta kun kaiken tekee itse, niin aina jossain vaiheessa jokin venähtää. Nuorin lapsista on vasta kaksivuotias, joten teemme tätä lasten ehdoilla, Aleksander huomauttaa.

Kaneja syntyy tilalla myytäväksi asti. Kuva: SSS/Minna Määttänen

Jokainen maatilalla asuva tietää, että eläinten hoidon lisäksi nurkissa on aina jotain tehtävää. Viime kesänä pariskunta remontoi vanhaan sikalaan tallikahvilan, jonka ikkunasta voi tiirailla tilan kolmea hevosta.

– Täällä on lapsille oma leikkiaitaus, ja aikuiset pääsevät hetkeksi istumaan ja juomaan kahvia, isäntä esittelee.

– Meillä eivät massatapahtumat toimi muutenkaan, sillä paikat ovat suhteellisen pienet. Meillä voisi pitää myyjäisiä, varata vierailuajan perheen kanssa, järjestää lapsille synttäreitä, tai muuten tulla räätälöidysti retkelle. Minulla on haaveena saada tuonne metsään oma puolen hehtaarin metsä, jossa on seikkailu- ja kiipeilyrata, vain aasi ja Nalle Puh puuttuu, Laura nauraa.

Laura Soranummi on koulutukseltaan lähihoitaja, ja hän on työskennellyt pitkään tukilapsitoiminnassa. Niinpä perheen koko kasvaa viikonloppuisin 2–4 henkilöllä, kun tukilapset tulevat heidän luokseen. Niin omien kuin tukilasten iloa eläinten kanssa katsellessaan syntyi ajatus kuntouttavasta toiminnasta.

– Lapsille ja vanhuksille paikka, mihin tulla virkistäytymään, sillä eläimistä on terapeuttista apua. Tähän asti tilalla vierailleet vanhukset ovat olleet kovin tyytyväisiä nähdessään erilaisia eläimiä ja muistellessaan omia kokemuksia. Aina sitä ei tule ajatelleeksi, että mikä on meille arkea, on monelle seikkailua.

Ketolan kotieläintila avautuu Perniössä kesäkuussa. Kuvassa Aleksander Soranummi sylissään Elias, taustalla Laura Soranummi.
0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments