Simmottis

1
Kun Teemu Rannikko nosti Pantteri-patsaan kohti Salohallin kattoa, moni salolainen pyyhkäisi silmäkulmansa kuivaksi.

On vaikea kuvailla saavutusta, jota on odotettu 70 vuotta ja joka vielä kuusi vuotta tai neljä kuukautta sitten oli täyttä utopiaa.

Mutta kun Vilppaan koripallohistoria alkoi vilistä pikakelauksena silmissäni tyhjenevässä Salohallissa, niin juuri näin tämän pitikin mennä.

Työväen urheiluseuran kruununjalokivi voittaa Suomen mestaruuden juuri silloin kun kukaan sitä ei odottanut. Tavalla, joka sopii täydellisesti niin seuran kuin koko piskuisen koriskauppalan identiteettiin: raivaamalla tieltään ylitsepääsemättömäksi oletetut esteet ja olemalla muita yhtenäisempi, fiksumpi ja sitkeämpi.

Mestarivalmentaja Sami Toiviainen tuli viime kesänä Saloon mukavana miehenä, jonka ura oli laskussa. Paikka oli haluttu, mutta ajankohta surkein mahdollinen, sillä koronavirus oli juuri lyönyt Vilppaan parkettiin.

Kassasta uupui satojen tuhansien eurojen lipputulot ja sarjan paras seuraorganisaatio lomautettiin. Vilppaan kovalla työllä raivattu asema liigaeliitissä oli uhattuna.

Kun kausi vihdoin alkoi, yleisö ei uskaltanut tulla Salohalliin ja joukkueen pelaaminen oli heikointa sitten kauden 2014–2015. Kaiken lisäksi Toiviaisen tärkeimmän pelaajan Teemu Rannikon kuntoutus venyi viikkojen sijaan kuukausilla.

Muistan edelleen sen syyskuisen kumahduksen, kun turhautunut Rannikko potkaisi harjoituksen päätteeksi koripallon kauniissa kaaressa Salohallin takaseinään. Kukaan paikalla ollut ei uskaltanut sanoa sanaakaan, koska kaikki tunsivat Taikurin tuskan.

Pitkän koronatauon jälkeen se vähäkin yleisö jäi pakotettuna kotiin. Samalla Vilppaan palaset loksahtivat. Aktiivinen viisikkopuolustus helpotti hyökkäämistä, roolitus ja peluutus selkenivät. Rannikko teki paluun tammikuun lopussa.

Kun puolivälierissä kaatui liigan vittumaisin kaaos nimeltään Lahti Basketball, Vilppaalla ei ollut enää kuin voitettavaa. Suursuosikki Seagulls aliarvioi täydellisesti Vilppaan puolustuksen intensiteetin ja Aatu Kivimäki hoiti loput. Finaalissa Vilpasta urheilullisempi ja nopeampi Karhubasket ei pystynyt määräämään pelin ehtoja kuin kaksi kertaa kuudesta.

Toiviainen pyyhki jokaisessa sarjassa kollegallaan parkettia apunaan Rannikon poikkeuksellinen koripallomieli. Mukava mies ei panikoinut missään vaiheessa ja hymyili viimeisenä.

Vaikka seuran ensimmäisen mestaruuden voitti Toiviaisen Vilpas, kultamitalia voi ajatella tuhansina pieninä hippuina.

Hippujen huuhtominen alkoi syksyllä 1949 Keskustan koulun ahtaassa salissa, jossa Vilpas piti historiansa ensimmäiset koripalloharjoitukset voimistelutunnin päätteeksi. Hippuja on huuhdottu sen jälkeen Laurissa, Hermannissa, Moision hämärässä, Urheilutalolla ja Salohallissa.

Hippuja on kerännyt valtava joukko elämänsä seuralle omistaneita ihmisiä Leo Järvisestä lähtien. Ilman heitä Vilpas ei olisi nyt Suomen mestari.

Vilpas ei olisi mestari ilman Ilpo Jalosta ja seuran liigaan nostaneita omia poikia.

Vilpas ei olisi mestari ilman Roope Ahosta ja seuran uudelleen liigaan nostaneita omia poikia.

Vilpas ei olisi mestari ilman valtavia uhrauksia tehneitä Keijo Poutiaista ja Antero Jokista.

Vilpas ei olisi mestari ilman seuran valmennuslinjan uudistanutta Mikko Tupamäkeä.

Vilpas ei olisi mestari ilman seuran valtakunnan julkisuuteen nostaneita Juho Nenosta ja Vilpas Ultrasia.

Vilpas ei olisi mestari ilman niitä kannattajia ja yrityksiä, jotka nostivat tyrmätyn seuran jaloilleen koronaviruksen jälkeen.

Eikä Vilpas olisi mestari ilman sisimmässään ikuisesti uskollisia salolaisia, jotka ovat vuodesta toiseen pettyneet ja hokeneet ”ei tul mittä”.

Nyt nämä samat koripalloa hengittävät salolaiset kuulivat kotisohvillaan Salohallin loppusummerin, näkivät Rannikon nostavan Pantteri-patsaan ilmaan, pyyhkivät silmäkulmansa kuiviksi ja saivat ennen kokemattoman tunnemyrskyn keskellä kuiskattua kaiken kuvaavasti:

Simmottis.

1 Comment
Inline Feedbacks
View all comments
Kultainen Q
2 kuukautta sitten

Me asiantuntijat olimme taas väärässä, ja hopea Qluukin Kauhajoelle.

Olisi Saloon himmeämpikin mitali silti välttänyt. Ei huono joukkue.