Videotaiteilija Irene Suosalo innostuu, kun teokselle ei aseteta etukäteen rajoja. Kuusjoen Raatalassa varttunut Suosalo kokee, että on parhaimmillaan sellaisessa luomistyössä, jonka raamit hän saa itse määritellä. Silloin työn voi rikkoa monesti ennen kuin se valmistuu, ja lopputuloksesta muodostuu aina jäljittelemätön.
– Sellaisista töistä innostun eniten, joissa saan täysin vapaat kädet suunnitella, kokeilla ja muovata työtä kohti valmista. Välillä voin viettää kymmenen tuntia kokeillen erilaisia efektejä. Nautin siitä, kun voi kokeilla kaikenlaista, eikä työn tarvitse noudattaa välttämättä jotain tiettyä väri- tai muotomaailmaa, Suosalo kertoo.
Siksi on osin ristiriitaista, että Suosalon suurin unelma romutti toteutuessaan samalla sen, mistä hän nauttii eniten.
Suosalo oli jo vuosia seurannut ihaillen kahta taiteilijaa ja graafikkoa: Bráulio Amadoa ja Alexis Jametia, jotka kumpikin olivat tehneet pitkään yhteistyötä yhdysvaltalaisen mediatalo New York Timesin (NYT) kanssa. Amadon ja Jametin töitä oli julkaistu lukuisten NYT:n juttujen yhteydessä ja myös Suosalo haaveili saavansa jonain päivänä oman puumerkkinsä aviisin artikkelin yhteyteen.
Ja sitten hetki koitti, yllättäen ja odottamatta. NYT:n ulkoasusuunnittelija Alexandra Zsigmond laittoi lokakuussa 2020 Suosalolle sähköpostiviestillä tiedustelin, haluaisiko hän tehdä heille animaatiokuvituksen juttuun, joka kertoisi koronaviruspandemian aiheuttamasta elektronisesta ja alueellisesta epätasa-arvosta.
NYT:n tapaan aikaa työn tekemiseen annettiin vuorokausi, eikä Suosalolla ollut mahdollisuuksia tarttua haasteeseen sellaisella aikataululla.
– On tavallaan ironista, että NYT, jolle tekeminen on ollut suurin unelmani, romutti samalla sen, että valta päättää työstäni olisi yksinomaan minulla, Suosalo sanoo istuessaan jo edesmenneen kummitätinsä Piia Lehden kotistudiossa Teijolla.
Kelataan 20 vuotta ajassa taaksepäin, 2000-luvun alkuun. Suosalon perhe oli juuri muuttanut Turun keskustan vilinästä Raatalan rauhaan. Yht’äkkiä 5-vuotias tyttö huomasi viettävänsä suuren osan päivistään nikkaroiden, piirtäen ja askarrellen joko yksin tai isoisänsä kanssa. Häneltä Suosalo sanoo perineensä ajattelumallin, jossa kaikki on mahdollista.
– Pappa oli sellainen, että kun sain lapsena jonkun hullun idean vaikka erikoisen tuolin nikkaroinnista tai muusta käsityöstä, lähdettiin sitä aina toteuttamaan. Hän opetti sen, että kaikki on mahdollista, kun vain lähtee rohkeasti tekemään.
Papan ohella myös vanhemmilla on ollut luonnollisesti suuri merkitys siinä, millainen taiteilija tyttärestä on kasvanut. Isä tutustutti Suosalon musiikkiin ja oopperaan, järjestö- ja tapahtumajärjestäjä-aktiivi äiti puolestaan otti mukaan erilaisiin Salon seudun tapahtumiin viikonloppuhommiin.
– Meillä on ollut isän kanssa aina todella hyvä isä-tytär-suhde. Hän on kiinnostunut musiikista ja oopperasta, joten vei myös minua katsomaan paljon esityksiä ja ohjasi pianotunneille. Äidiltä puolestaan olen saanut sellaista toimeliaisuutta ja tekemisen meininkiä. Kaiken kaikkiaan pitää olla kiitollinen niistä olosuhteista ja ihmisistä ympärilläni, joiden kanssa olen kasvanut, Suosalo kiittelee.
Raatalan alakoulun jälkeen Suosalo suuntasi Salon keskustaan Moision yläkouluun ja siellä medialinjalle. Tuolloin syttyi innostus valokuvaamiseen.
– Rakensimme papan kanssa pimiön maatalon yläkertaan, jotta pystyin harjoittelemaan filmikuvausta. Papan kanssa kaikki oli mahdollista.
– Näin varsinkin jälkikäteen ajateltuna oli hieno asia, että Salossa oli jo yläasteella mahdollisuus erikoistua ja päästä opiskelemaan sellaisten kavereiden kanssa, jotka olivat myös innostuneita mediasta ja
viestinnästä, Suosalo jatkaa.
Suosalo näkee siinä sekä hyviä että huonoja puolia, että hän vietti lapsuuden Salon maaseudulla. Kun kavereita ei ollut liiaksi, sai Suosalo soveltaa taidettaan omin säännöin ja ideoin. Toisaalta vertailupohja muihin taiteesta innostuneisiin nuoriin puuttui lähes kokonaan.
– Osallistuimme parhaan kaverini kanssa muutamiin piirustuskilpailuihin ja pärjäsimmekin mukavasti. Ehkä siitä tuli vähän sellaista lapsellista ylimielisyyttä, että olisin jollain tavalla poikkeuksellinen taiteilija ja paras kaikessa mitä teen, Suosalo hymähtää.
Moision jälkeen tie vei lukioon Turun Puolalaan, josta matka jatkui Lahteen ammattikorkeakoulun valokuvauksen koulutusohjelmaan. Silloin Suosalo huomasi, että pelkällä lahjakkuudella tie voi joskus nousta pystyyn.
– En päässyt Lahteen sisään ensimmäisellä yrittämällä. Menin kokeeseen vähän sellaisella asenteella, että se on ihan läpihuutojuttu ja selviö, että pääsen opiskelemaan.
Toisella kerralla lykästi, ja kolmen opiskeluvuoden aikana ajatus itsestä ja valokuvaustaiteesta muuttui.
– Ymmärsin, etten oikeasti osannut vielä mitään. Jollain tavalla jopa ahdistuin siitä, miten paljon taitavia kuvaajia oli ympäri maailmaa. Ymmärsin, että ne asiat joita olin pitänyt nuorena itse keksiminäni, olikin tehty jo aiemmin jossain muualla, Suosalo kertaa.
Piia Lehti oli salolainen taidegraafikko, joka asui ja piti studiotaan Teijolla. Suosalo ihaili jo lapsena Lehden taideteoksia ja imi oppia ensimmäisen idolinsa töistä.
Suosalon perhe ei kuulu kirkkoon, joten hänellä ei ole koskaan ollut seurakunnan vahvistamaa kummitätiä. Siksi hän kysyi tehtävään Lehteä.
– Ihailin lapsena valtavasti hänen töitään ja annoin hänelle esimerkiksi joululahjaksi omia kopioitani niistä, Suosalo naurahtaa.
Lehti menehtyi syöpään neljä vuotta sitten.
– Olisi mahtavaa näyttää hänelle, millaisia töitä olen saanut viime vuosina tehdä. Hän arvostaisi niitä varmasti, Suosalo pohtii haikeana Lehden studion kangassohvalla.
Töitä Suosalo todella on tehnyt. Valmistuttuaan keväällä 2018 Lahden ammattikorkeakoulusta valokuvaajaksi, jäivät still-valokuvat taka-alalle ja tilalle tulivat videoanimaatiot. Tai itse asiassa valokuvaaminen oli muuttanut muotoaan jo viimeisen opiskeluvuoden aikana.
Suosalo oli nähnyt abstraktin valokuvan näyttelyssä valokuvaaja Kira Leskisen töissä skannografiaksi kutsuttua tekniikkaa, jossa erilaisia materiaaleja liikutetaan skannerilla, mikä vääristää lopullista kuvaa. Suosalo inspiroitui uudesta tekniikasta ja innostui, kuinkas muuten, sen rajattomuudesta.
Helsinkiin muuttanut Suosalo sai pian ensimmäisen työkeikkansa live-teknokeikan kuvittajana, eli visualistina.
– Kun vertaa niitä ensimmäisiä VJ-keikkojen videoanimaatioita tuoreimpiin, niin olihan se aika alkukantaista ja yksinkertaista. Mutta yleisö piti niistä ja antoi hyvää palautetta. Siitä kehittyi oma tyylini, joka on ehkä aika lapsellinen ja kömpelö, mutta se toimii tehokeinona.
Pian Suosalo huomasi kuvittavansa teknokeikkoja yhä suuremmissa keikkasaleissa ja työmäärä kasvoi kasvamistaan. VJ-keikkojen lisäksi Suosaloa alkoivat kuukausi kuukaudelta työllistää enemmän erilaiset näyttelyt ja videoinstallaatiot. Kunnes korona löi stopin tapahtumille ja siten VJ-keikoille.
– Viime keväänä kaikki loppui kuin seinään pariksi kuukaudeksi. Pidin lomaa ja jälkikäteen ajateltuna se oli ihan hyvä. Siinä oli menty pari vuotta aikamoista haipakkaa, eikä välissä ollut oikein ehtinyt hengähtää.
Pari vuotta sitten Suosalo aktivoitui Instagramissa ja alkoi julkaista myös työvaiheitaan yleisölle nähtäväksi. Työt keräsivät kuukausi kuukaudelta enemmän tykkäyksiä, kommentteja ja reaktioita, ja pian seuraajalistalle alkoi tupsahdella myös tuttuja nimiä unelmien takaa. Yksi heistä on NYT:n Zsigmond, jonka viime lokakuinen sähköposti sai Suosalon hengityksen salpautumaan.
– Vaikka ensimmäinen työtarjous ei aikataulullisesti sopinutkaan minulle, seurasi toinen tarjous pian perästä. Sen jälkeen olen tehnyt heille kuvituksia ehkä noin kerran kuukaudessa. Se on ollut siistiä päästä tekemään töitä lehtialan ammattivisualistien kanssa, joilla on myös hyvin selkeä näkemys työstä. Vaikka heillä on aina aika selkeät toiveet työlle ja sen aikataululle, jätetään myös omalle luovuudelle sijaa. Tuntuu, että he haluavatkin nostaa erilaisia taiteilijoita esiin NYT:ssä, Suosalo sanoo.
NYT:n aikataulu on, kuten sanomalehdillä yleensä, tiukka. Jos vastausta työtarjoukseen ei kuulu puolessa tunnissa, menee keikka yleensä seuraavalle.
– Se oli alkuun jopa vähän stressaavaa, kun yhteydenotot tulivat useimmiten Suomen aikaa iltaisin ja tuntui siltä, että sähköpostia pitäisi päivystää jatkuvasti. Sittemmin olen oppinut suhtautumaan asiaan rennommin. Jos yksi keikka menee ohi, ei se ole vielä maailmanloppu.
Myös työn tahti on tiivis. Nollasta pitäisi päästä sataan prosenttiin yleensä kahdessa vuorokaudessa.
– Se on aika tiukka parin päivän puristus ideoinnista hahmotteluun, kokeiluun ja lähes valmiin teoksen jalostamiseen. Se on varsinkin aivoille kuormittavaa, ja sellaisen parin päivän jälkeen on aina hetki levättävä, Suosalo kertaa.
Suosalo kuvaa yhteistyötä NYT:n kanssa eräänlaiseksi taiteellisen kasvamisen huipennukseksi. Hän on lapsesta asti haaveillut taiteilijan elämästä ja nyt hän on päässyt viimeiset pari vuotta elämään sellaista.
Lapsuudenhaaveet ovat jo saavutettuna, mutta muita virstanpylväitä on edelleen haavelistalta ruksimatta. Yksi niistä on oopperan lavastaminen, toinen taas oman näyttelyn saaminen Helsinkiin. Kolmas ja neljäskin tulee vielä, vaikkei Suosalo itse osaa niitä nimetäkään tässä vaiheessa.
– Ensin pitää innostua jostain riittävästi. Sen jälkeen kaikki on mahdollista, kun vain uskaltaa haaveilla ja lähtee ennakkoluulottomasti haaveitaan kohti.
Kuin suoraan isoisän suusta.
Irene Suosalo
Valokuvaajasta videotaiteilijaksi
- 25-vuotias, viettänyt osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan Kuusjoen Raatalassa
- Asuu Helsingissä, mutta on sitä ennen asunut Lahdessa, Salossa ja Turussa
- Koulutukseltaan valokuvaaja, valmistunut vuonna 2018 Lahden ammattikorkeakoulusta
- Erikoistui videoanimaatioihin alkuvuodesta 2018
- Suosalon videoanimaatioita on julkaistu muun muassa New York Times -lehdessä talven 2020–2021 aikana
