Parasta nationalismia

0

VESA JAAKOLA. Äskettäin pelatuissa jalkapallon Euroopan mestaruuskisoissa nähtiin hienojen urheilusuoritusten lisäksi katsomoissa hyvää nationalismia, kansallistunnetta. Urheilukatsomoissa ymmärretään myös vastassa olevan maan kansallistunteita, jopa tuetaan niitä kuten Suomen ja Tanskan välisessä ottelussa.

Meille innokkaille penkkiurheilijoille tarjoutuu pian jo seuraava mahdollisuus nauttia hyvästä nationalismista, kun olympialaisten Tokion kesäkisat alkavat. Niissä lähes kahdensadan kansan kotikatsomoissa voidaan iloita oman maan urheilijain menestyksestä, jos sitä tulee.

Muistan koululaisena kirjoittaneeni suositukseni maailman parantamiseksi: kunpa kansojen riidat ja valtioiden väliset selkkaukset voitaisiin ratkaista ilman väkivaltaa urheilun areenoilla, vaikka jalkapallokentillä kansakuntien paremmuuden ratkaisemiseksi.

Valitettavasti maailmanhistoriassa on koettu enemmän huonoa kuin hyvää nationalismia. Huonosta nationalismista on seurannut pahimmillaan kansojen välisiä aseellisia selkkauksia kuten kahdessa maailmansodassa ja viimeksi Balkanin sodissa 1990-luvulla, kaikissa tuhoisin seurauksin.

Sittemmin pitkään jatkuneen globalisaation ja yhdentämisen maailmassa on ajateltu, että nationalismi, kansallisuusaate, on kuihtuva voima. Ajateltiin, että se on jo tehnyt tehtävänsä, kun sen vaikutuksesta koko ihmiskunta on järjestäytynyt valtioiksi, enimmäkseen kansallisvaltioiksi.

Aatteiden joukossa kansallisuusaatteella on oma erityinen historiansa. Sitä alettiin viritellä kansoiltaan pirstaleisessa Euroopassa kaksi vuosisataa sitten, 1800-luvulla.

Ennen kansallisvaltioita eurooppalaisia hallitusrakenteita olivat useistakin kansoista koostuneet keisari-, kuningas- ja ruhtinaskunnat. Niiden vanhetessa ja hajotessa samaa kieltä puhuneet, elintavoiltaan samanlaiset ja yhteistä historiaa kokeneet väestöt alkoivat tuntea kansallista yhteenkuuluvuutta ja tavoitella omia valtioita.

Kansallisvaltioiden luomiset ovat olleet monivaiheisia prosesseja. Niissä on ollut myös sotia ja selkkauksia, näin Suomenkin tapauksessa. Harvat kansat ovat itsenäistyneet ilman jännitteitä ja väkivaltaa.

Näyttää siltä, että kaikista yhteisöistä kansallisvaltiot ovat laajimpia, joihin ihmiset pystyvät merkittävästi samaistumaan. Niinpä meillekin tunne suomalaisuudesta on paljon vahvempi kuin tunne vaikkapa pohjoismaisuudesta tai laajemmin eurooppalaisuudesta. Kansallisvaltioiden tunneliimaa on yhteenkuuluvuus, vaikkei henkilökohtaisesti tunne kaikkia saman maan kansalaisia.

Nationalismin käsitettä käytetään monenlaisissa yhteyksissä. Puhutaan ainakin kolmenlaisesta nationalismista: poliittisesta, kulttuurisesta ja etnisestä.

Poliittisessa nationalismissa asetetaan tavoitteet ja valitaan keinot kansojen itsenäistämiseksi ja kansallisvaltioiden luomiseksi. Tällaista nationalismia on nyt esimerkiksi Kataloniassa ja Skotlannissa, joiden asukkaista monet haluaisivat maidensa itsenäistyvän emämaistaan.

Kulttuurinationalismissa annetaan etusija kansalliselle kulttuurille ja torjutaan muunlaista, etenkin ylikansallista kulttuuritarjontaa, ääriesimerkkinä Pohjois-Korea.

Nationalismin lajeista ikävintä on etninen ja rodullinen. Siinä ominaisuuksiltaan, ihonväriltäänkin erilaiset ihmiset eriarvoistetaan. Tällaista rasismiin vertautuvaa nationalismia ilmenee yhä jopa jalkapallo-otteluissa, meillä ja muualla. Onneksi sitä ei koettu äsken pelatuissa Euroopan mestaruuskisoissa.

Kirjoittaja on emeritusdiplomaatti

0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments