Merikotkan pelastajien työ jatkuu – komea lintu ei ole enää uhanalainen, mutta autettavaa luonnossa riittää

5
Merikotkien puolesta uurastanut Hannu Ekblom kerää tietoa linnuista myös Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon alaisen Rengastustoimiston käyttöön. Seurantapyynnissä verkkoon on lentänyt muun muassa rytikerttunen Särkisalon ruovikossa. Kuva: SSS/Elina Lahti

Merikotkahavainto oli iso juttu nuorille lintuharrastajille 1970-luvun lopulla. Niin huonoksi merikotkakanta oli päässyt vajoamaan, mutta särkisalolaisia lintuharrastajia Hannu Ekblomia ja Kalevi Koskista onnisti.

– Koko Suomessa syntyi vuodessa vain muutama poikanen 1970-luvulla, nyt poikasia syntyy noin 500, Ekblom kuvailee muutosta.

Nykyisin he kuten muutkin taivaalle tähyävät saattavat nähdä siipiväliltään Suomen suurimman linnun liitävän ylhäällä, eikä näky ole enää harvinainen. Merikotkan pelastamiseen osallistuneille Ekblomille ja Koskiselle näky lienee merkityksellinen.

– On se hieno tunne, Koskinen myöntää.

Kaverukset näkevät samalla, miten ympäristömyrkyistä kärsineen linnun pelastusoperaatio eli puhtaan ruuan tarjoaminen on tuottanut tulosta. He olivat tärkeä osa WWF:n mittavaa pelastustyötä, jossa merikotkille tarjottiin talviaikaan lähinnä sianruhoja.

Taivaalla liitävä merikotka ei enää ole harvinainen näky Salon seudulla. Kuva: TS-arkisto/Jori Liimatainen

Merikotkan pelastumistarina on yksi esimerkki siitä, kuinka Suomen luonnosta löytyy myös onnellisia lopputuloksia. Särkisalolaiset lintuharrastajat hoksasivat aloittaa kotkaruokinnan ensin itsenäisesti 1980-luvun alkupuolella. Tuolloin vielä Särkisalossa asunut Ekblom näki linturetkellä, kuinka maakotka söi johtoihin lentänyttä kuollutta kyhmyjoutsenta Niksaaressa.

Ekblom ja toinen särkisalolainen lintuharrastaja Timo Helle äkkäsivät, että he voivat viedä myös hätää kärsiville merikotkille ruokaa.

Idea jalostui nopeasti käytännön työksi eli läheisiltä maatiloilta kysyttiin, olisiko tarjolla kuolleita sianruhoja, ja niitähän oli.

Siat kuskattiin ensin Niksaareen ja myöhemmin Österholmenin saareen talvikaudella lokakuun alusta maaliskuun puoliväliin saakka.

– Meitä oli muutama särkisalolainen lintuharrastaja, Ekblom kuvailee talkooporukkaa.

Myöhemmin porukka liittyi osaksi WWF:n merikotkan pelastustyötä ja Ekblom WWF:n merikotkatyöryhmään.

Kuva: SSS-arkisto.

Mitään helppoa hommaa merikotkan pyyteetön auttaminen ei ollut. Talvikaudella merellä liikuttiin säässä kuin säässä, jolloin ei vältytty täpäriltä tilanteiltakaan. Apua hyiselle merelle tarvittiin 1990-luvun lopulla.

– Tuuli puhalsi 17 metriä sekunnissa ja kaarsimme saaren takaa, jolloin keula painui veden alle. Veneessä oli kaksi emakkoa, jotka painoivat keulaa muutenkin, Ekblom muistelee.

Emakot huuhtoutuivat veteen, Ekblom ui saareen ja mukana ollut Koskinen jäi veneeseen, joka ei uponnut. Hänellä oli kännykkä, jolla saatiin hälytettyä apua.

Ruokintaa jatkettiin vuoteen 2000.

– Merikotka putosi uhanalaislistalta ja ruokinta lopetettiin tarpeettomana, Ekblom selittää.

Näin loppui myös WWF:n projekti, mutta Ekblom on edelleen mukana merikotkatyöryhmässä, joka toimii nykyisin Sääksisäätiön alla.

Työ luonnon hyväksi ei muutenkaan loppunut siihen, että merikotkakanta arvioitiin elinvoimaiseksi. Ekblom on mukana Rengastustoimiston koordinoimassa Sisämaan seurantapyynnissä eli SSP:ssä. Projekti alkoi vuonna 1986.

Seurantapyynti tuottaa tietoa muun muassa pesimälinnuston kannanmuutoksista, poikastuotosta ja pesäpaikoista.

Hän on virittänyt lintujen seurantaa varten tarvittavat verkot Särkisaloon Förbyn Rusthollin lahdelle, jossa on menossa jo 30. vuosi.

– Pyyntipaikkoja on Suomessa yli 40 paikkakunnalla, hän sanoo.

Hänellä on parikymmentä verkkoa, jotka sijoitetaan touko-, kesä-, heinä- ja elokuussa tiettyinä päivinä.

Nuori sinitiainen saa Hannu Ekblomin asentaman renkaan Särkisalossa. Kuva: SSS/Elina Lahti

Työ on tarkkaa ja toki luvanvaraista. Ekblom mittaa linnuista muun muassa painon ja siiven, arvioi lihaskunnon ja rasvan sekä siipisulkien kuluneisuuden.

Haastattelupäivänä hänellä oli menossa yksi verkkopyyntipäivä ja apuna työssä tuttu lintukaveri merikotkareissuilta eli Kalevi Koskinen.

Hän oli sattumalta samana päivänä löytänyt kuolleen tuulihaukan, joka kuuluu myös lajeihin, joita Ekblom ja moni muu on auttanut toipumaan.

Myös tuulihaukka kärsi aikoinaan ympäristömyrkyistä, mutta kannan elpymiselle tärkeää on ollut pesäpönttöjen sijoittelu. Tähän Ekblom on osallistunut.

Kuollut tuulihaukka pesi ilmeisesti pöntössä, joka oli sijoitettu Särkisalontien lähelle. Siellä Ekblom ja muut särkisalolaiset lintuharrastajat näkivät tuulihaukan viihtyvän vielä silloin, kun he lukioikäisinä kulkivat koulubussilla Perniöön.

– Valitsimme aina koulubussista ja luokkahuoneesta ikkunapaikan, jotta sai tarkkailla lintuja, Ekblom vitsailee.

Ilmeisen innokas lintuharrastajien porukka Särkisalossa on ollutkin, sillä yli 50 vuotta sitten silloin 12–13-vuotiaat pojat perustivat ihan oman epävirallisen lintuyhdistyksen, jonka nimeksi annettiin TBC (The Bird Club).

– Pidimme kokouksia ja pöytäkirjaakin, Ekblom muistelee.

Rytikerttunen pääsee takaisin luontoon, kun Hannu Ekblom on kerännyt siitä tarvittavat tiedot. Kuva: SSS/Elina Lahti

Harrastus on kantanut ja Ekblom on edelleen innokas rengastaja, jonka käsistä on lentänyt maailmalle vuosittain 1 000–3 000 lintua.

– Yhteensä noin 150 lajia, joista yli 80 lajia on rengastettu Särkisalossa, Ekblom arvioi.

Hän asuu nykyisin Espoossa, mutta lomailee Särkisalossa.

Rengastettavien joukkoon kuuluvat myös merikotkat, joita hän on rengastanut yhteensä vajaat 730. Tänä vuonna rengastustahtia on hidastanut lintuinfluenssa, joka on verottanut merikotkia.

Ekblomille merikotkien rengastaminen ei ole tuottanut ongelmia, vaikka linnut pesivätkin korkealla. Nyttemmin eläkkeellä oleva lintuharrastaja sai nimittäin työssään teollisuuden palveluksessa kiivetä yli satametrisiin piippuihin.

Merikotkat ovat hänelle myös edelleen merkityksellisiä, sillä hänen käyntikorttinsakin kuvituksessa on merikotka.

Luonnon hyväksi toimiminen palkitsee

Luonnon ja etenkin lintujen hyväksi puurtanut Hannu Ekblom on hyvä esimerkki työn palkitsevuudesta. Jos hän saakin seurata muiden merikotkaruokintaan osallistuneiden kavereidensa kanssa uljaan petolinnun liitelyä, palautetta tulee myös rengastustyöstä.

– Linturengastusten löytö- ja kontrollitiedot ovat ikään kuin ”palkka” rengastajalle – tai ainakin minä arvostan niitä suuresti, Ekblom sanoo.

Hän sai tietoa esimerkiksi Särkisalossa 1.8.2010 rengastamastaan rytikerttusesta, joka oli kontrolloitu Lågskärin lintuasemalla 26.5.2020. Näin ollen linnulle oli kertynyt ikää 9 vuotta, 9 kuukautta ja 25 päivää.

– Se on toistaiseksi Suomen vanhin kontrolloitu rytikerttunen, Ekblom sanoo.

Hän sanoo rengastaneensa rytikerttusia yli 2 200 ja kaikkia lintuja yhteensä yli 59 000.

Suomen luonnosta voivat huolehtia vain suomalaiset

Vain suomalaiset voivat huolehtia siitä, että Suomen luonto säilyy myös jälkipolville. Näin sanoo pitkään suomalaisen luonnon puolesta töitä tehnyt, nyttemmin Suomen ympäristökeskuksen biodiversiteetti- ja viestintäasiantuntijana toimiva Riku Lumiaro.

– Ajattelen niin, että täällä eletään vielä monta sataa vuotta myöhemminkin ja yksi tärkeimmistä asioista on säilyttää luonto tuleville, hän sanoo.

Vaikka maailmanlaajuiset ilmaston lämpenemisen kautta tulevat ongelmat ja luonnon monimuotoisuuden häviäminen koskettavat myös Suomea, Lumiaro näkee suomalaisen luonnon tulevaisuuden valoisana. Hän perustelee näkemystään niin Helmi- ja Metso-projektien kuin kansalaisten innokkaan vapaaehtoisen työn tuomilla tuloksilla.

Monivuotinen Helmi-rahoitus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että uhanalaisten lajien tyyssijana toimivia perinnemaisemia saadaan hoidettua tuplasti nykyistä enemmän. Helmen kautta on jo kartoitettu perinnemaisemia ja aloitettu lettosoiden kartoitus, jota tehdään tänä kesänä myös Salon seudulla.

Metsäkurjenpolvella alkukesällä ruokaileva pikkuapollo on kuvattu Märynummella, jossa perhoset lentelivät myös tänä vuonna. Kuva: SSS-arkisto/Elina Lahti

Hyvä esimerkki Salon seudulta on pikkuapollo, joka voi Sykkeen erikoistutkijan Mikko Kuussaaren mukaan hyvin Someron Häntälän hoidetussa perinnemaisemassa. Pikkuapolloja on löytynyt myös Halikosta, jossa ainakin Märynummella oleva kanta on edelleen voimissaan. Näitä perhosia on saanut seurata tänäkin kesänä kotinsa lähellä perinnemaisema-asiantuntija Eija Hagelberg.

Hän tietää, että pikkuapollo hyötyy laidunnuksesta, mutta ei liiallisesta. Lisäksi toukat tarvitsevat ravinnokseen pystykiurunkannusta.

Lumiaro muistuttaa, että Metso-ohjelman kautta tapahtuneet rauhoitukset näkyvät jo nyt.

– Uhanalaisuusindeksi on metsissä hidastunut, hän sanoo.

Sen sijaan muissa elinympäristöissä uhanalaisuusindeksi kiihtyy edelleen.

Myönteisiin asioihin kuuluu kuitenkin edelleen kansalaisten vapaaehtoinen työ Suomen luonnon hyväksi. Lumiaro kiittelee esimerkiksi Ylen linnunpönttö- ja hyönteishotellikampanjoita, mutta myös sitä, kuinka suomalaiset ovat alkaneet hävittää haitallisia vieraslajeja talkoohengessä.

Talkoohengessä on myös edistetty ahtaalle joutuneiden lajien elpymistä, kuten esimerkiksi merikotkan ja tuulihaukan, jotka myös kärsivät elinympäristönsä muutoksista.

5 Comments
Inline Feedbacks
View all comments
Urpo
2 kuukautta sitten

Artikkelin mukaan uhanalaisuusindeksi muissa eläinympäristöissä kuin metsissä kiihtyy. Metsissä se on hidastunut. Tätä ei julkisuudessa käytävästä keskustelusta aina huomaa. Kiinnostavaa olisi tietää syy muiden kuin metsien uhanalaisuusindeksi sukellukseen ja miten tuo, ilmeisesti metsänhoidon ulkopuolinen tekijä, vaikuttaa metsien uhanalaisuusindeksiin.

Artikkelissa myös kiitellään suomalaisten talkoita vieraslajien hävittämiseksi. Eräs merkittävä metsäluontoon vaikuttava vieraslaji kuitenkin on ja pysyy riistalajina, jota ei ole tarkoitus hävittää.

Marko
2 kuukautta sitten
Reply to  Urpo

Uhanalaisia lajeja elää eniten metsä- ja perinneympäristöissä. 33 prosenttia metsälajeista on uhanalaisia. Mistä ihmepaikasta sinä tuon oman tiedon hankit, ympäristöministeriöllä on vissiin eri asiantuntijat kuin paperitehtailla?

Urpo
2 kuukautta sitten
Reply to  Marko

Mitä tarkoitat omalla tiedolla? Entä miten paperitehtaat liittyvät tähän asiaan?

Marko
2 kuukautta sitten
Reply to  Urpo

Väität samaa kuin metsäyhtiöt, että metsissä ei mukama uhanalaisten lajien määrä lisäänny. Metsäteollisuudella on oma julkaisunsa, missä esitetään aikalailla poikkeavia näkemyksiä lajikadon syistä ja sen kiihtymisestä kuin luontojärjestöt, ympäristöministeriö tai tieteelliset tutkimukset siitä kertovat.

Urpo
2 kuukautta sitten
Reply to  Marko

Luin Salon Seudun Sanomien artikkelista, että uhanalaisuusindeksi metsissä on hidastunut. Näin siellä ainakin Suomen ympäristökeskuksen biodiversiteetti- ja viestintäasiantuntija Riku Lumiaro ihan yksiselitteisesti kertoo. Samassa yhteydessä kerrotaan myös, että muissa elinympäristöissä kuin metsissä indeksi kiihtyy eli tulkintani mukaan tilanne heikkenee entistä nopeammin. Toisin kuin väität, minä en siis ole väittänyt, ettei uhanalaisten lajien määrä metsissä vähentyisi. Maallikkona, joskaan ei paperitehtaan edustajana, tulee väkisinkin mieleen, että taustalla voi olla useita kaikkiin elinympäristöihin vaikuttavia syitä. Yksi voisi olla kemikalisoituminen, joka ei siis liity metsien käsittelymenetelmiin millään tavalla, mutta kuormittaa myös metsäluontoa. Toinen voisi olla valosaaste, kolmas ilmaston lämpeneminen, neljäs sähkömagneettinen säteily. Viides päästöt… Lue lisää »