Näky voisi olla sadan vuoden takaa: kyytön eli itäsuomenlehmän kirjava olemus sulautuu hellepäivänä puiden varjoihin. Vierellä on toinenkin vanhan ajan tunnelmaa henkivä maisema. Auringon kuivattamalla rinteellä seisoo tyynenä vaaleanruskea länsisuomenlehmä.
Olemme kuitenkin vuoden 2021 Perttelissä, Rinteen tilalla, jota viljelevät sisarukset Simo Rinne ja Riitta Siikarla sekä Riitan puoliso Tuomo Siikarla. Töissä on mukana myös Siikarlojen lukiota käyvä poika Tapio Siikarla.
Maalauksellisen näköiset lehmät edustavat geneettisesti arvokkaita suomalaisia alkuperäisrotuja. Niitä on viime vuosikymmeninä herätty vaalimaan, eikä pelkästään säilyttämisen vuoksi, vaan myös siksi, että niillä on tuotantoeläimelle hyviä ominaisuuksia.
Riitta Siikarlan opastamana olemme kiivenneet aidan yli laitumelle, jossa viettävät kesää kaksi ummessa olevaa lehmää ja kolme tiinettä hiehoa.
– Kyytön nimi on Raili, ja se on väriltään malliesimerkki itäsuomenkarjasta: kyljet ovat punaruskeat ja selässä on valkoista, Siikarla esittelee.
– Länsisuomenlehmä on suomenkarjan roduista jalostetuin ja isoin ja yleensä vaaleanruskea. Tämä Mitali-lehmä on poikinut jo kolmesti.
Kuvauspäivän jälkeen Siikarla ilmoittaa, että Mitali poiki onnistuneesti laitumelle neljännen kerran:
– Se sai lehmävasikan, jonka nimeksi laitoimme Tokio, tulihan olympialaisista mitaleita.
Rinteen tilalla on eniten ayrshirelehmiä ja maamme toista nykyistä valtarotua holsteinia, mutta suomalaisilla alkuperäisroduilla on oma paikkansa karjatilallisen sydämessä.
– Ne ovat pirteitä ja vilkkaita, aina ensimmäisten joukossa menossa laitumelle ja pihattoon. Vaikka ne lypsävät vähemmän, päivittäisessä työssä on kiva, kun lehmistä nousee esiin yksilöitä. Ne ovat karjan suola, Riitta Siikarla sanoo.
Hän miettii, mistä innostus alkuperäiskarjaan lähti. Kotimaiset rodut, joita on enää vähän jäljellä, tuntuivat säilyttämisen arvoisilta. Niitä on ollut vähemmistönä mukana tilalla vuonna 1990 tehdyn sukupolvenvaihdoksen jälkeen.
– Äitimme toimi aikanaan ayrshireyhdistyksen jalostuskonsulenttina, mutta tädillämme oli itäsuomenkarja Joensuussa, ja hän myi meille Tamara-vasikan 2000-luvun alussa. Nykyinen kyyttömme Raili on saanut nimensä tädin mukaan.
Länsisuomenlehmät ja pohjoissuomen- eli lapinlehmät on saatu hankittua tilalle lähempää, varsinaissuomalaisista karjoista.
Toisella puolella tilan pihapiiriä pääsemme modernin karjanhoidon maisemiin. Kurkistamme vuonna 2017 valmistuneeseen pihattoon, jossa 36 lypsettävää viihtyvät helteellä katon alla. Niiden joukossa on yksi pohjoissuomenlehmä.
– Lapinlehmät ovat pienikokoisia ja yleensä valkoisia, kuten tuolla makaava Helmi. Vierellä olevan ison holsteinlehmän se on ottanut kummitädikseen, Siikarla kertoo.
Lehmiä hoitaessa niiden käyttäytyminen ja suhteet laumassa tulevat tutuiksi. Siikarla kertoo esimerkin lapinlehmästä, joka vältteli lypsyaseman jonoja ja kurkisteli väkirehukioskin takaa, milloin on tilaa mennä rauhassa.
– Alkuperäiset ovat usein herkkävaistoisia tarkkailijoilta, jotka seuraavat katseellaan myös ihmistä.
Jatkamme kierrosta taas perinteiseen maalaismaisemaan. Jokinotkossa hieholauman joukossa huiskii kärpäsiä Helmin toissavuotinen Rubiini-tytär, jonka odotetaan poikivan loppuvuodesta.
Suomen Alkuperäiskarja ry:n puheenjohtaja Jussi Kuukasjärvi on työskennellyt lapinlehmien kanssa Pelson vankilassa, jossa on pidetty rodun geenipankkia. Hän on Siikarlan kanssa samaa mieltä alkuperäisrotujen luonteikkuudesta.
– Vaikka ne ovat pääasiassa helppohoitoisia, ne ovat itsenäisempiä kuin nykyiset valtarodut. Niille ei kannata tyrkyttää huomiota, mutta jos ne sitä haluavat, ne osaavat pyytää, Kuukasjärvi kuvailee.
– Pienempikokoisina ja sulavaliikkeisinä ne ovat myös näppäriä karkaamaan navetois-ta ja aitauksista.
Kuukasjärvi kertoo, että yhdistys syntyi 1990-luvulla, kun vähiin käyneen suomenkarjan tilanteesta huolestuttiin. Nyt eläinmäärät ovat jo jonkin verran nousseet pahimmasta aallonpohjasta.
Faban rekisterissä puhdasrotuisiksi kantakirjattuja länsisuomenlehmiä on 1215, itäsuomenlehmiä 1576 ja pohjoissuomenlehmiä 863.
– Nykyään suomenkarjaa otetaan paljon harrastelehmiksi, maisemanhoitoon ja emolehmiksi. Se kaikki pitää yllä eläinten lukumäärää, mutta ei niinkään lisää arvostusta maidontuotannossa, Kuukasjärvi sanoo.
Kuukasjärvi painottaa, että suomenkarja on alun perin ollut ja on edelleen lypsyrotu.
– Toivoisin, että kaikki suomenkarjalehmät olisivat lypsyssä ja tuotosseurannassa.
Tuotosseuranta mittauslypsyineen on viljelijöille vapaaehtoinen. Alkuperäisroduista siinä on ProAgrian tilastojen mukaan eniten länsisuomenlehmiä, 986. Pohjoissuomenlehmiä on mukana 316 ja itäsuomenlehmistä vain pieni vähemmistö eli 175.
Tieto maidontuotannosta on tärkeää, ettei se pääse vahingossa huononemaan pienessä populaatiossa. Suomenkarjan jalostuksessa on otettava huomioon sukusiitoksen välttäminen. Lisäksi kiinnitetään huomiota rakenteeseen ja luonteeseen ja pyritään säilyttämään rodulle tyypillinen hyvä terveys.
Riitta Siikarla on huomannut käytännössä, että alkuperäisrotujen pienempi koko ja tuotos tekevät niistä elinvoimaisia ja kestäviä. Suomenkarja kärsii harvoin esimerkiksi utaretulehduksista, mikä taas lisää tuotannon varmuutta.
– Ja tarvitseeko edes viimeiseen asti ottaa eläimestä kaikkea irti? hän kysyy.
Parhaiten lypsävät länsisuomenlehmät yltävät lähelle valtarotujen tuotoksia, mutta pelkän määrän sijaan kannattaa tarkastella myös maidon laatua. Siinä kaikilla kolmella suomenkarjarodulla on erityistä annettavaa nykyajan tuotannolle.
– Suomenkarjan maidossa on korkeampi keskirasva ja valkuainen, ja siksi isoille tiloille hankitaan alkuperäiskarjaa sekaan parantamaan maidon arvoja. Suomenkarjan maito on myös paremmin juustoutuvaa, Kuukasjärvi kertoo.
Alkuperäisrotujen liha on laadukasta ja mureaksi tunnettua. Ainakaan toistaiseksi kuitenkaan suomenkarjan maitoa ja lihaa ei paljoa myydä erikseen. Lähiruokarinkien kautta ja ravintoloista niitä saa jonkin verran. Siikarla kertoo, että Rinteen tilallakin asiaa on mietitty. Muutaman lehmän maidon erottelu ja kuljetus erikseen olisi kuitenkin liian hankalaa ja kallista.
Suomenkarjan pitämisen kannattavuutta on auttanut alkuperäisrotuisista eläimistä maksettava korvaus. Siihen on parhaillaan tekeillä uudistus, joka huolestuttaa Siikarlaa. Tuet pienenevät, jos muun muassa vaatimukset tukikelpoisten lehmien iästä kiristyvät.
Jussi Kuukasjärvi muistuttaa, että jalostustavoitteet eivät riitä pitämään suomenkarjaa elinvoimaisena, ellei ole toimivia maatiloja, joilla sitä kannattaa pitää.
– Poukkoileva tukipolitiikka ei sovi pitkän tähtäimen investointeihin. On myös tärkeää, että kotimaisen ruoan laadusta ollaan valmiita maksamaan, hän sanoo.
