Sielukkaiden esineiden kuvaaja

0
Intuitio ja kontrolli ovat molemmat läsnä, Warius kuvailee työtapaansa.

Asetelmakuvia vain alkoi syntyä, valokuvataiteilija Niclas Warius kertoo. Kaksi hänelle tärkeää asiaa, valokuva ja vanhat esineet, löysivät niissä toisensa.

– Vanhoissa, kuluneissa, rikkinäisissä esineissä on ihmisen jälki, jota ei ole uusissa. Kun niistä pitää, ne eivät näyttäydy rojuna, vaan niistä poimii sielukkuuden, hän pohtii.

Aiemmin Warius kuvasi paljon sisustuksia lehtiin.

– Silloinkin asettelin usein esineitä. Olen aina sommitellut, ja sommittelu tuli luontevasti teoksiini. Se on kuin pienoismaailman rakentamista tai lavastusta, tarinankerrontaa, johon voi ladata symboliikkaa ja huumoria.

Warius ei kerää kuviensa esineitä suunnitelmallisesti eikä yleensä tuo kuvauspaikkaan mitään muualta. Hän käyttää esineistöä, joka jo on jossakin vanhassa miljöössä. Osa kuvista on hänen aiemmasta kesäkodistaan Kemiönsaarelta, jotkut museoista. Autiotaloissakin hän on käynyt.

– Tällaista ei voi suunnitella etukäteen, se vain tapahtuu. Intuitio ja kontrolli ovat molemmat läsnä, hän kuvailee työtapaansa.

Valokuvista on nyt ilmestynyt kirja. Vanitas-teoksen tekstin on kirjoittanut taidehistorioitsija Harri Kalha ja kustantaja on taidekirjoihin erikoistunut Parvs.

Niclas Wariuksen valokuvista on ilmestynyt kirja.

– Halusin saattaa yksiin kansiin asetelmakuvia, joita olen työstänyt noin 10 vuotta, ja saada kirjasta itselleni käyntikortin.

Niclas Wariuksen kuvia voi nähdä myös Perniön museossa. Niitä ei tosin välttämättä heti huomaa valokuvataiteeksi, sillä teokset eivät ole esillä tyypilliseen tapaan kiiltävien pleksien takana.

– Kuvat naamioituvat maalauksiksi, ne ovat maalauksellisia ja vanhoissa kehyksissä, Warius kertoo.

Ripustus on suunniteltu museon huoneiden teemoihin ja väreihin sopivasti. Välillä saa katsoa tarkkaan, mikä seinillä riippuvista maalauksista on valokuva, mutta yhtä hyvin voi olla miettimättä asiaa ja ottaa kuvat osana kokonaistunnelmaa.

Vanhan rakennuksen tila muodostaa Voyage-teoksessa värien sommitelman.

Warius päätyi mukaan museoprojektiin muutettuaan kaksi vuotta sitten Perniöön.

– Salon taidemuseon johtaja Susanna Luojus nykäisi hihasta, että tehdään jotain. Perniön museon uudistus oli meneillään, ja he suhtautuivat yhteistyöhön avoimin mielin.

Sen lisäksi, että Wariuksen valokuvia on museon seinillä, hän sei tehdä sinne yhden huoneen installaation. Se on museon kokoelmien esineistöstä rakennettu asetelma, johon voi astua sisään. Mielikuvituksellinen tila on kuin hullun tutkijan kammio.

Tools and time -teos nostaa esiin vanhat, aikoinaan tarpeelliset työkalut.

Museotyö tutustutti perniöläisiin, ja Warius kertoo muutenkin päässeensä hyvin mukaan paikkakunnan kulttuurielämään.

– On ollut tervetullut olo tälle seudulle, hän kiittelee.

Perniöön muuttoon oli syynä talo. Niclas Warius ja hänen puolisonsa, kuvanveistäjä Jukka Lehtinen asuivat Helsingissä eivätkä erityisesti etsineet uutta kotia. He kuitenkin sattuivat katselemaan taloja netistä ja näkivät keltaisen puutalon, jota oli pakko lähteä katsomaan.

– Haksahdimme vanhaan taloon ja aivot menivät narikkaan, Warius sanoo.

Sen lisäksi että huvilamainen iso talo viehätti, sen sijainti Perniön Arpalahden kylässä oli hyvä.

– Olin pitkään kulkenut Perniön läpi Helsingin ja Kemiönsaaren väliä, joten maisemat olivat tutut. Tästä ajaa puolessatoista tunnissa Helsinkiin, Warius kertoo.

1910-luvun lopulla rakennettu talo oli suurelta osin alkuperäisessä asussaan, jossain vaiheessa siihen oli uusittu esimerkiksi keittiö. Remontoitavaa oli edessä paljon, mutta se ei pelottanut, sillä molemmilla oli ennestään kokemusta vanhojen talojen korjauksesta.

– Remontoimme hissun kissun, parhaillaan työn alla on pihan muokkaus.

Maalla asumisen hyviin puoliin kuuluu, että koiralle riittää tilaa. Wariuksella on aiemmin ollut kaksi bokseria, ja keväällä taloon tuli vilkas bokserinpentu Martha.

Kodin tunnelma on sukua Niclas Wariuksen kuville: vanhan talon kuluneet pinnat saavat näkyä, huonekalut ovat vanhoja ja kaikkialla on mitä ihmeellisimpiä esineitä. Osa niistä kertoo talon historian eri vaiheista.

Talon rakennuttaja Jaakko Vilhelm Latvala oli kansakoulunopettaja, kanttori ja sosiaalidemokraattien kansanedustaja. Sittemmin talo oli pitkään saman suvun hallussa ja ehkä siksi välttyi suurilta remonteilta.

– Emme ole löytäneet varmaa tietoa talon suunnittelijasta. Todennäköisesti hän oli rakennusmestari Sixtus Rönnberg , joka suunnitteli paljon täällä päin ja tunsi Latvalan, Warius kertoo.

Keltainen, mansardikattoinen rakennus on hänen mielestään siksikin kotoisa, että se tuo mieleen lapsuudenkodin Porvoossa. Viehtymys vanhaan ja nostalgiseen alkoi aikoinaan sieltä.

– Sisustin huoneeni vanhanaikaisesti jo teininä. Kun sain ajokortin, hankin vanhan auton, 1960-luvun Kuplan, ja myöhemmin minulla oli vuoden 1960 Chevrolet Bel Air.

Valokuvaus sen sijaan ei ollut niinkään itsestään selvä valinta. Niclas Warius kokeili ensin muuta, mutta meni sitten lyhyelle valokuvauskurssille.

– Pääsin kuvan kanssa flow-tilaan, se oli vahva kokemus. Hain Ruotsiin Gotlantiin kansanopistoon opiskelemaan valokuvausta ja siellä varmistuin, että se on minulle oikea ala.

Warius pyrki ja pääsi Helsingin Taideteollisen korkeakoulun valokuvauslinjalle, jolta valmistui 2003. Opiskeluaikanaan hän alkoi kuvata lehtiin, ensin muotia.

Historia ja uuden kesän kukat kohtaavat Niclas Wariuksen Aura-teoksessa.

Viimeiset kymmenkunta vuotta Warius on keskittynyt pääasiassa taiteeseen. Siinä hän on omaksi yllätyksekseen huomannut olevansa taidehistorian klassikoiden jäljillä.

– Tajusin, että käytän samanlaisia symboleja kuin 1600-luvun asetelmamaalarit: sammuneita kynttilöitä, kuolleita lintuja, kuihtuneita kukkia.

Tällaisia asetelmia sanotaan vanitas-aiheiksi. Sana merkitsee turhuutta, ja vanitas-asetelmilla on muistutettu ihmisen kuolevaisuudesta, kaiken katoavaisuudesta ja maallisen vaurauden turhuudesta.

Warius ei ole ajatellut taiteestaan aivan näin, vaan hänen kuvissaan on monenlaisia tarinoita, leikkisyyttä ja sommittelua muotojen ja värien ehdoilla. Kuitenkin hän tunnistaa omassa tekemisessään myös katoavuuden ajatuksen.

– Kyllä se siellä on, herkistyminen elämän haurauden äärelle. Nyt 48-vuotiaana tuntuu, että pystyn jo katsomaan eteen ja taakse ja alan hahmottaa elämän rajallisuutta. 20–30-vuotiaana tuskin olisin tehnyt samanlaisia teoksia.

Parhaillaan työssä on meneillään käännekohta tai ainakin hengähdystauko kiireiden jälkeen. Kirjan tekeminen vei vuoden, ja samaan aikaan oli useiden näyttelyiden valmistelua. Tänä vuonna Wariuksen teoksia on ollut esillä Perniön lisäksi Ahvenanmaalla, Billnäsissä ja Helsingissä.