Nyt on uusjaon aika – salolainen jalkapallo tuhlaa resurssejaan, kun kolme eri seuraa kamppailee pelaajista ja tekee päällekkäisiä asioita

1
Salon jalkapallon kolmijako näkyy myös kaupungin ykkösjoukkueen SalPan edustuksen yleisömäärissä, jotka ovat laahanneet pitkään reilussa 200 katsojassa.

Salossa on pelattu jalkapalloa sata vuotta.

Vuonna 1920 Wilppaassa keskusteltiin oman ”potkupallon” ostamisesta ja seuraavana vuonna lajille nimettiin vetäjä. Ensimmäinen ottelu pelattiin syksyllä 1923 Eläintorin kentällä, jossa Turun Weikkojen kolmosjoukkue kaatoi Wilppaan 16–1.

Siitä lähtien salolainen jalkapallo on ollut aina tietyssä käymistilassa.

Salon Viesti yritti ennen sotia muutamaan otteeseen käynnistää jalkapallotoimintaa, mutta vasta sotien jälkeen Wilpas sai kilpailijan omasta kaupungista. Viesti ja Wilpas suunnittelivat 1950-luvulla palloilun erikoisseuran perustamista, mutta Wilpas jäi pois hankkeesta.

Lopulta vuonna 1956 perustettiin Salon Palloilijat, joka otti nopeasti oman paikkansa kaupungin seurakartalla.

Vuosikymmenet kuluivat. Työväen Urheiluliiton (TUL) ja Suomen Valtakunnan Urheiluliiton (SVUL) synnyttämä kahtiajako näkyi myös salolaisessa jalkapallossa aina 1990-luvulle asti.

2000-luvulla asetelma selkeni, kun SalPa nousi kaupungin suurimmaksi junioriseuraksi ja miesten edustusjoukkue kaupungin ykkösjoukkueeksi. Vuonna 2000 seurakartalle tuli uusi tulokas, kun FC Halikko aloitti toimintansa.

Vuonna 2021 Salon jalkapallon pelaajamäärät ovat pudonneet tasaisesti jo muutaman vuoden. Tällä hetkellä kaupungissa on noin 1 100 jalkapallon harrastajaa: SalPassa noin 500, Wilppaalla ja FC Halikolla noin 250.

Vaikka olosuhteet ovat ottaneet 2010-luvulla jättiloikan, ikäluokat ovat pienentyneet dramaattisesti ja lapset ja nuoret liikkuvat entistä vähemmän. Tulevaisuuden haasteet ovat siis valtavat.

Nyt olisikin viimeinen hetki tehdä salolaisen jalkapallon uusjako.

Salon kolme suurinta jalkapalloseuraa ovat keskenään erilaisia.

SalPa on panostanut olosuhteisiin (oma kenttä Paukkulassa) ja ammattivalmentajiin, laatu ennen määrää. SalPan tavoitteena on rakentaa selkeää pelaajapolkua kohti miesten edustusjoukkuetta. Jos salolainen poika haluaa pelata omassa kaupungissaan mahdollisimman korkealla tasolla, on hänen jossain vaiheessa siirryttävä SalPaan.

Vapaaehtoisvoimin pyörivässä Wilppaassa taas on tehty kaikki aloituskynnyksen madaltamiseksi. Pallokoulujen ja joukkueiden kausimaksut ovat edullisia ja valmentajat usein pelaajien omia vanhempia. Vanhimmat poikajuniorit ovat 14-vuotiaita, tytöissä on vain yksi juniorijoukkue. Wilppaassa on myös vahva kulttuuri ikämiessarjoissa.

Mustamäellä omalla kentällään pääasiassa toimiva FC Halikko on toimintakulttuuriltaan lähempänä Wilpasta kuin SalPaa. FC Halikollakaan ei ole ammattivalmentajia, mutta seurassa on suhteessa eniten tyttöpelaajia. FC Halikon kruununjalokiveksi on hioutunut futsal, jossa seuralla on ensi kaudella neljä aikuisjoukkuetta.

FC Halikolla on suhteessa eniten tyttöpelaajia SalPaan ja Wilppaaseen verrattuna.

Kolme erilaista seuraa tarkoittaa kolmea erilaista toimintakulttuuria ja tavoitetta.

Se tarkoittaa myös sitä, että kaupungissa on kolme erilaista organisaatiota, kolme erilaista varainhankintamallia ja esimerkiksi kolme erilaista jalkapalloleikkikoulua. Entistä suurempaan rooliin nousseita avustushakemuksiakin lähetetään liitoille ja ministeriöille kolmesta eri seurasta.

On myös kolme seuraa, joilla on ongelmia saada ja sitouttaa vapaaehtoisia mukaan kioskivuoroihin, joukkueenjohtajiksi, kuskeiksi tai apuvalmentajiksi. Kenttävuorotkin jaetaan kolmen eri seuran kesken, eikä aina ihan sopuisasti.

Toki salolaisseurat ovat tehneet vuosien saatossa jonkun verran yhteistyötä. Joukkueita on yhdistetty ja valmentajia vaihdettu, mutta yleensä yhteistyö on jäänyt yhden ikäluokan sisäiseksi, eikä pidempikestoisia synergiaetuja ole saatu.

Yhteistyö onkin aloitettu usein vasta pakon edessä, sillä vaikka joku muuta väittäisi, niin seurat kilpailevat keskenään pelaajista eli lapsista ja nuorista.

Konkreettisin esimerkki yhteistyön puutteesta on jalkapallohalli, jota on suunniteltu Saloon jo noin 20 vuoden ajan. Hallisuunnitelmat ovat olleet lähes poikkeuksetta SalPa-vetoisia.

Mikäli kaikki kolme seuraa olisivat aikanaan lähteneet yhteisen hallihankkeen taakse, ei salolaisnuorten olisi tarvinnut enää vuosikausiin harjoitella talvisin räntäsateessa tai koulujen ahtaissa jumppasaleissa.

Nyt Salo on edelleen Suomen asukasluvultaan ylivoimaisesti suurin kaupunki, jossa ei ole jalkapallohallia.

Teemu Kesäsen valmentama Wilpas on putoamassa kuluvan kauden päätteeksi Neloseen.

Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään laskevista pelaajamääristä tai puuttuvasta hallista.

20 vuotta yhtäjaksoisesti Kakkosessa pelanneen SalPan miesten edustusjoukkueen omavaraisuus on laskenut tällä kaudella selvästi, ja seuran vanhimmat poikajuniorit pelaavat piiritasolla Kakkosta.

SalPan vanhimmat poikajuniorit ovatkin muodostaneet tällä Wilppaan edustusjoukkueen rungon Kolmosessa, mutta Wilppaan kausi päättyy todennäköisesti putoamiseen. Samalla pelaajakehityksestä katoaa tärkeä väliporras ja pelaajapolun pää muuttuu entistä kivisemmäksi.

Tytöissä tilanne on vielä huolestuttavampi: Salossa ei ole tällä kaudella ainuttakaan naisten joukkuetta Länsi-Suomen piirin sarjoissa, valtakunnallisista sarjoista puhumattakaan. Kaupungin vanhin tyttöjoukkue, FC Halikon T18, pelasi piirin Kakkosta.

Olen keskustellut nykytilanteesta usean salolaisen jalkapallotoimijan kanssa. He ovat antaneet toisistaan tietämättä samoja vastauksia.

– Salon kokoisessa kaupungissa on typerää kilpailla kolmen eri seuran kesken, pitkään salolaisseuroissa toiminut valmentaja kertoo.

– Tämä malli ei palvele kokonaisuutta, aktiivivalmentaja linjaa.

Moni haastatelluista oli sitä mieltä, että toimintaa olisi jaettava seurojen kesken niin, että päällekkäisyyksiltä vältyttäisiin.

Mutta miten ihmeessä toimintojen jakaminen olisi mahdollista, kun jokainen seura pitäisi kuitenkin tiukasti kiinni omasta asemastaan? Seurafuusioista puhumattakaan.

Kokeillaan silti.

Ensimmäisenä Saloon olisi luotava yhteinen malli aloittaville ikäluokille. Jokainen seura vastaisi omasta annetusta alueestaan.

10–12 ikävuoteen asti pelaajat harjoittelisivat samassa ryhmässä ja pelaisivat suosionsa huippuvuosien tasolle nostaneessa nappulaliigassa, jonka johdossa olisi jäseniä jokaisesta kolmesta seurasta. Nappulaliigan jälkeen pelaajat siirtyisivät ikäluokkajoukkueisiin.

SalPa ottaisi vastuulleen poikajuniorit ja FC Halikko tyttöjuniorit sekä futsalin. Wilpas keskittyisi matalan kynnyksen harrastetoimintaan taklaamaan dropout-ilmiötä sekä pyörittäisi aikuisten joukkuetoimintaa (naisten ja miesten alasarjat sekä ikämiehet ja -naiset).

Suunnitelma on karkea, eikä todellakaan aukoton. Mutta se poistaisi päällekkäisyyksiä, selkiyttäisi kummankin sukupuolen pelaajapolkuja sekä toisi seurojen jo olemassa olevia vahvuuksia paremmin esiin.

Suunnitelman voittajia olisivat salolainen jalkapallo sekä salolaiset lapset ja nuoret.

1 Comment
Inline Feedbacks
View all comments
Sarkasmivaroitus
1 kuukausi sitten

Pitäähän sitä olla mahdollisuus vaihtaa lapsen joukkuetta, kun on riitautunut valmentajan kanssa taktiikasta tai peliajasta. Täällä on tyypillistä se, että vanhemmat valittavat kaikesta, mutta itse ei haluta osallistua valmennukseen, vaikka tiedetään omasta mielestä kaikki paremmin. Ollaan kentän reunalla kännykkä kourassa. Samaan aikaan ne kaksi ahkeraa valmentajaa nääntyvät työtaakan alle. Monella vanhemmalla on itsellä pelikokemusta ainakin junnuvuosilta, mutta oletetaan, että kaikki toiminta tulee itsestään. Lopulta suututaan ja aletaan kuskata lasta Turkuun, kun ollaan varmoja että ammattiura isosta seurasta urkeaa varmemmin. Lopputulos on, että junnu päätyy kilpailemaan ison seuran peliajasta. Jos se vanhempi olisi viitsinyt käyttää ne 10 ajotuntia viikossa seuran hyväksi,… Lue lisää »