Vastaisku väkivaltadekkareille – Mikko Kiviluoto sai tarpeekseen raakuuksista ja kirjoitti kirjan, jonka tarkoituksena on viihdyttää

0
Mikko Kiviluodon esikoiskirjassa Casa Dementeria seikkaillaan Portugalin lämmössä Atlantin äärellä. Kuva: SSS/Minna Määttänen

– Koska autofiktio on niin kovassa huudossa, ajattelin rahastaa sillä.
Näin vastaa Salon Seudun Sanomien toimittaja Mikko Kiviluoto kysymykseen esikoisteoksensa Casa Dementerian synnystä.
Vastaus pitää sisällään – niin kuin tuore kirjakin – huumoria ja parodiaa. Casa Dementeriassa ei ole mitään autofiktion eli kirjoittajan omasta elämästä ammentavia piirteitä, ja rahastaminen ei esikoiskirjailijoilta yleensä tuppaa onnistumaan.
Casa Dementeria on puhdasta satiiria, joka vilisee korstoja ja roikaleita, veijareita ja koijareita. Mukana on jopa valenunnan elämää viettävä entinen rakkauden ammattilainenkin.

Kiviluodon kirjallinen kirppusirkus saa päähänsä vaurastua perustamalla Portugalin rannikolle hoivapaikan poikkeuksellisen vauraille dementikoille. Mielellään sellaisille, joita kotimaassa ei sen suuremmin kaivata.
Kun ei lämpimiä siteitä Suomessa juuri ole, ei kukaan huomaa, jos vääjämättä tiensä päähän tulevien vanhusten kustannuksella kohennetaan hoivapaikan taloutta hitusen tehokkaammin kuin laki ja hyvät tavat sallisivat, päähenkilöt Carlos Mäkinen ja Vilna Ägras järkeilevät.
Todellisuudessa Casa Dementerian ensimmäiset juonenkäänteet syntyivät syksyllä 2017, kun viisikymppinen ystäväporukka vietti iltaa synttäreiden merkeissä. Oma ikääntyminen mietitytti sen verran, että seurue ryhtyi iskemään juttua unelmiensa vanhainkodista, paikasta, jossa olisi oikeasti kiva päättää päivänsä.
– Paikan pitäisi olla etelässä ja ihan helvetin luksusta, Kiviluoto tiivistää.

”Tekstiä tuli pyytämättä ja konekivääritahtia ruudulle.”

Ajatus eliitin hoivakodista muhi Kiviluodon päässä talven yli. Keväällä hän laati kirjalleen rungon ja seuraavana syksynä kirjoittaminen pääsi vauhtiin.
– Kun muu perhe meni nukkumaan, avasin läppärin ja kirjoitin pitkälle yöhön koira jaloissani. Joskus kummastelen, mistä se aika ja energia oikein tuli.
Tarina lähti elämään omaa elämäänsä, mutta valmiiseen runkoon oli helppo turvautua kirjallisten umpikujien äärellä. Välillä kertomus syntyi kuin luonnostaan.
– Tekstiä tuli pyytämättä ja konekivääritahtia ruudulle, ja vain ihmettelin mistä se tulee. Hauskin ja mystisin vaihe kirjoittamisessa on se, kun assosiaatiot naksahtelevat päässä paikoilleen. Kun kirjoittaminen sujuu, saattaa joskus itsekin nauraa hörähdellä.

Nauraminen on reaktio, jota Kiviluoto toivoo kirjansa herättävän. Hän sanoo suoraan kirjoittavansa viihdettä – sellaista, jota on kiva lukea syksyn pimeydessä viinilasin kanssa takkatulen äärellä. Vastaiskua pohjoismaisille dekkareille, joiden väkivaltakuvauksiin Kiviluoto on lopen kyllästynyt.
– Naapurimaan miljoonia myyvät kirjat sisältävät niin graafisia kuvauksia aivojen leviämisestä, että se rupeaa jo ällöttämään. Mietin, eikö kirjaan saa dramatiikkaa muuten kuin kaiken maailman pahuudella mässäilyllä ja veriorgioilla. Ajattelin, että teen kirjan, jossa ei ole ainuttakaan umpipahista eikä väkivaltaa.

”Eikö olisi hassua, jos lähes kaikelle ei saisi nauraa?”

Kiviluodon kirjassa tulee ruumiita eikä hahmojen touhut todellakaan kestä päivänvaloa, mutta väkivallan hän on onnistunut välttämään. Kiviluoto tiedostaa, ettei vanhusten hoivalaitokseen sijoittuva komedia välttämättä naurata kaikkia.
– Eikö olisi hassua, jos lähes kaikelle ei saisi nauraa? Oleellista on tapa, miten nauretaan. Onko se vahingoniloista vai elämän absurdeille asioille nauramista. Niissä on aika iso sävyero.
– Nykyisin eletään mielensäpahoittajien valtakautta. Tuntuu, että kaikki yritetään ja halutaan ymmärtää väärin. Toivon, että lukijat ymmärtäisivät kirjani olevan hyväntuulinen ja elämän iloa ylistävä aikuisten satu. Joku kiihkouskovainen tai muu fundamentalisti saattaa pahoittaa mielensä, mutta minkä näille nyt sitten voi.

”Lehtijuttuun verrattuna tekstin hinkkaamisen määrä on hurja.”

Casa Dementerian synty ideasta valmiiksi kirjaksi vei lopulta kolmisen vuotta, ja Kiviluoto kirjoitti tekstiä uusiksi useita kertoja. Tapahtumapaikoille Portugaliin hän pääsi matkustamaan apurahan turvin vasta kun ensimmäiset versiot olivat valmiina. Sitä ennen hän toimi vuosikymmenten takaisen lomamatkansa muistikuvien varassa ja tarkisti tietoja ja maisemia Wikipediasta ja Google Earhista.
– Tekstiin ei tarvinnut lisätä juuri mitään muuta kuin muutama ruokalaji ja miljöökuvaus.

Kirjalle löytyi kustantaja lopulta yllättävän helposti.
– Lehtijuttuun verrattuna tekstin hinkkaamisen määrä on hurja. Jossain vaiheessa alkaa ajatella, että kyllähän tämä tästäkin paranisi, mutta enää ei jaksa.
Kirjallisen tekstin ja lehtijutun kirjoittamisen vertaamista Kiviluoto ei pidä mielekkäänä.
– Lehtijutun kirjoittaa vuosien rutiinilla siten, että laittaa sormet näppäimille ja aloittaa otsikosta. Suurin ero on siinä, että fiktiossani pitää olla mukana hauskaa. Faktaa kirjoittaessa pitäisi pysyä asioissa, mutta välillä uutistoimittajana joutuu kyllä puremaan kieltään, että pysyisi asiassa. Alkaa miettiä että minkälaisen otsikon tähän oikein saisi.

Aina Kiviluodolla ei ole pysynyt fakta ja fiktio erillään. Kouluaikoina Kuusankoskella hän kirjoitti äidinkielentunnilla omiaan, vaikka olisi pitänyt tehdä asia-aine annetusta aiheesta.

– Lukiossa äidinkielenopettajani kysyi, että en kai kuvittele saavani hyvää arvosanaa äidinkielestä kirjoittamalla fiktiivisiä tarinoita. Ällän kirjoitin ylioppilaskirjoituksista.
Kiviluodon kirjallisia esikuvia ovat muun muassa Markku Ropponen, Antti Tuomainen ja Veikko Huovinen, Asterix ja tavallaan Arto Paasilinnakin.

– Paasilinnan Operaatio Finlandia taisi olla ensimmäisiä kirjoja, joita isäni hyllystä kaivoin.

Kiviluoto nostaa kirjassaan esiin myös yhteiskunnallisia ongelmia. Osansa saavat kansainväliset hoivajätit, kohkaava toimittajakunta ja Välimeren alueen pakolaisten huono kohtelu Espanjan etelärannikon rannikoiden jättimäisissä kasvihuoneissa.

”Olin siis melkein profeetta.”

Kun Kiviluoto teki kirjastaan ensimmäistä versiota, vuoden 2019 kohuun vanhustenhoidon epäkohdista yksityisellä sektorilla oli vielä aikaa.
– Olin siis melkein profeetta, Kiviluoto vitsailee ja täsmentää:
– Olen sen ikäinen, että isäni on tarvinnut hoivakotien palveluita. Tarkoitukseni ei ole niitä ivata tai halveerata.
Välimeren kasvihuoneissa puurtavien pakolaisten pariin Kiviluoto aikoo palata seuraavassa kirjassaan, joka jatkaa Casa Dementerian ketkujen tarinaa. Juuri nyt häntä itseään naurattaa Casa Dementerian yksiniittinen luokittelu.
– Kirjani oli laitettu jossain genreluokituksessa jämerästi sarjaan jännitys. Mutta ehkä jännitys myy paremmin kuin huumori.

Mikko Kiviluoto

  • Syntynyt Kärkölässä Päijät-Hämeessa 1968
  • Vietti nuoruutensa Kuusankoskella Kymenlaaksossa
  • Valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteriksi Itä-Suomen yliopistosta
  • Kirjoittanut aiemmin novelleja, joita on julkaistu antologioissa
  • Salon Seudun Sanomien toimittaja vuodesta 2000 alkaen