Arvio: taidokkaasti vatkattu kakku vanhoista aineksista – Kaikkien aikojen katsotuin Netflix-julkaisu on häiritsevä ja hypnoottinen muttei järin omaperäinen

2
Lee Jung-jae esittää Squid Gamen pääosaa yhtenä tappavan pelin pelaajista. Kuva: Youngkyu Park.

SQUID GAME (Etelä-Korea 2021). Ohjaus ja käsikirjoitus: Hwang Dong-hyuk. Musiikki: Jaeil Jung. Näyttelijät: Lee Jung-jae, Park Hae-soo, Greg Chun, Stephen Fu, Tom Choi, Rama Vallury, Wi Ha-Joon, Jung Hoyeon. Netflix.

Jos nousee neljässä viikossa Netflixin kaikkien aikojen katsotuimmaksi julkaisuksi ja tulouttaa tuotantokustannuksensa nelikymmenkertaisena takaisin, voitaneen objektiivisesti arvioiden puhua melkoisesta täysosumasta.

Sellainen Squid Game on, ainakin tilastojen valossa. Se on Netflixin ykkönen yli 80 maassa ja juuri tällä hetkellä johtava puheenaihe koulujen välitunneilla ja työpaikkojen taukohuoneissa. Sangen epätodennäköinen menestyssarjakin se on, sillä Squid Game on eteläkorealaista alkuperää vailla mitään Hollywood-yhteyttä tai globaalin yleisön tuntemia tähtinäyttelijöitä.

Kaiken lisäksi se on outo, etäännyttävä ja häiritsevä. Mutta se on myös hypnoottinen eikä sen katsomista voi mitenkään jättää kesken.

Tämä koukuttavuus onkin Squid Gamen suurin dramaturginen ansio. Tarkemmassa katsannossa kuitenkin osoittautuu, ettei se ole kovinkaan omaperäinen teos. Vanhat ainekset vain on vatkattu taidokkaassa sekoitussuhteessa kakuksi, joka maistuu tuoreelta. Myös täytteet ovat tässä baakkelsissa herkullisia.

Sarjan draamallinen lähtökohta on tuttu Nälkäpeli-elokuvista: ollaan tarkemmin määrittelemättömässä lähitulevaisuuden dystopiassa, jossa köyhät ihmiset saavat mahdollisuuden rikastumiseen osallistumalla tappavaan peliin toinen toisiaan vastaan. Häviäjät kuolevat, voittaja vie potin.

Peliä seuraaville raharösseille homma on leppoisaa viihdettä, jota katsotaan samppanjalasit kädessä sen aikaa kun katsotaan. Ellei eteen satu jotain kiinnostavampaa. Tappava peli kuitenkin jatkuu katkeraan loppuunsa asti.

Kärjistys on melkoinen ja yhteiskunnan polarisaatio siinä määrin radikaali, että siihen on hiukan vaikea uskoa. Toisaalta: hyvällä tulevaisuudenpainajaisella ja laatuviihteellä harvemmin on mitään tekemistä reaalimaailman kanssa.

Eteläkorealainen Squid Game on muutamassa viikossa noussut Netflixin kaikkien aikojen katsotuimmaksi julkaisuksi.

Squid Gamen luoja, ohjaaja-käsikirjoittaja Hwang Dong-hyuk näyttää pelin avoimesti kaikessa väkivaltaisuudessaan. Se tuo mieleen Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiinin (1971), mutta siinä missä Squid Game tosiaan joutuu alleviivaten näyttämään verta ja sisäelimiä tavoittaakseen häiritsevyyden, Kubrickille riitti pelkkä vihjaus ja katsoja tunsi olonsa todella vaivaantuneeksi.

Väkivallan eksplisiittistä esittämistä paremmin Squid Game onnistuu ihmisen horjuvan etiikan ja raadollisen sisimmän kuvauksessa. Aivan kuten Arto Salmisen romaani Kalavale puolentoista vuosikymmentä sitten myös Squid Game osoittaa, kuinka sivistyneestä ihmisestä kuoriutuu äkkiä silmitön peto kun hänet ajetaan nurkkaan. Silloin enää primitiivinen selviytymisvietti ohjaa eettisiä valintoja.

Salmisen romaani painottui ihmisessä sisäänrakennetusti piilevän sadistisuuden pohdinnalle, Squid Gamessa tästä annetaan vain välähdyksiä. Vaikka kaikki sarjan henkilöhahmot tekevät, pakotettuina, pahojaan vain yksi pelaajista on kirjoitettu myötäsyntyisesti pahaksi ja sadistiseksi. Käsikirjoittamisen taitoa on tietysti rakentaa hänestä myös koko porukan kiinnostavin tyyppi.

Yhdeksänosaisena ja yhdeksän tunnin mittaisena Squid Game on monumentaaliteos, joka pitkät pätkät toistaa itseään ja tuntuu lähes yllätyksettömältä, kunnes Hwang Dong-hyuk vetää taas maton katsojan jalkojen alta.

Perimmiltään sen suosiota tuskin selittääkään eksoottisuus tai edes reipas väkivalta, vaan sarja on käsikirjoituksellinen mestariteos: ei uuden keksimisessä, vaan tavassaan järjestellä tuttuja tarinaelementtejä uuteen järjestykseen ja tuoda ne uusiin kehyksiin.

Squid Game päättyy tavalla, joka lupailee jatkoa. Valitettavasti, voisi sanoa, sillä on vaikea kuvitella että näin odottamatonta menestystarinaa voisi toisintaa tai katsojien turvallisuudentunnetta häiritä yhtä tehokkaasti uudestaan ainakaan samoilla työkaluilla.
Ellei sitten ohjaajaksi värvätä Parasitella (2019) koko elokuvamaailman hurmannut Bong Joon Ho, joka kyllä tietää miten katsoja saadaan vetämään popcornit väärään kurkkuun.

2 Comments
Inline Feedbacks
View all comments
Morpho
1 kuukausi sitten

Artikkelista lainattua: ”Kärjistys on melkoinen ja yhteiskunnan polarisaatio siinä määrin radikaali, että siihen on hiukan vaikea uskoa. Toisaalta: hyvällä tulevaisuudenpainajaisella ja laatuviihteellä harvemmin on mitään tekemistä reaalimaailman kanssa.” Tämä TV sarja kyllä kertoo hyvin riipaisevasti siitä, mihin Etelä-Koreassa on menty tuloerojen kasvaessa. Koronainfektio on siellä lisännyt roimasti ihmisten velkaantumista, ja kyseinen TV sarja kärjistää sitä, mihin asti epätoivoiset ihmiset ovat valmiita menemään päästääkseen takaisin normaaliin elämään ilman velkojien painostusta ja rahanlainaajien uhkailuja. Kirjoittaja on siitäkin väärässä, että tämä formaatti olisi kopioitu jostain lasten kirjoihin perustuvien Nälkäpeli-leffojen tuotannoista. Juokse tai kuole (The Running Man) tuskin oli edes ensimmäisiä tämän genren elokuvia,… Lue lisää »

Volkan
1 kuukausi sitten

No ei kyllä ole yhtään häiritsevä sarja. Ihan faktoja kertova mun mielestä. Kaikissa sarjoissa tai leffoissa on samanlaisia ongelmia.