Kirjantekijän etsimisen iloa ja löytämisen riemua – Raimo Sundelin on rantautunut yli 2500 saarelle

0
Potkureita on kilahtanut rikki, mutta karille Raimo Sundelin sanoo ajaneensa kunnolla vain kerran. Haveri sattui tutuilla kotivesillä toissavuonna, kun hän muisti kivikon paikan väärin.

Nelimetrinen pulpettivene on pieni merenkulkuun ja ahdas yöpymiseen, mutta Raimo Sundelin on nukkunut peltipaattinsa pohjalla yli tuhat yötä. Kovakin peti kelpaa, kun saaristokuvaaja on kolunnut koko lounaista saaristoa Rauman edustalta Kemiönsaaren uloimmille luodoille.

– En ole merimies. Ajan hiljaa ja katselen ympärilleni. Oleellista on etsimisen ilo ja löytämisen riemu!

Rannattomalla aavalla ei ole Sundelinille tarpeeksi nähtävää: ei huuhtoumarantojen kiviä ja kallioita eikä menneiden silakanpyytäjien kalamajoja, joita tuuli puhkuu kumoon. Sundelin on rantautunut yli 2 500 saarelle ja kuvannut kaikki ”isoapolloa suuremmat asiat”. Niistä kertoo järeä kuvateos Meren muisti.

– Valtavassa saaristossa riittää löytöretkeilyä yhden ihmisen iäksi, eikä silti pysty käymään kaikissa saarissa. Vierasvenesatamasta toiseen kulkevat veneilijät eivät näe tätä kirjoa koskaan, Sundelin sanoo.

Raimo Sundelin olisi voinut julkaista kirjan jo vuosia sitten, mutta sen tekemisestä tuli elämäntapa, josta hän ei malttanut päästää irti. Kirjanteko vei lopulta 35 vuotta.

Ensin on syytä tehdä selväksi, mitä Sundelin tarkoittaa lounaisella saaristolla. Hänelle se on Hanko–Rauma-linjan lounaanpuoleinen saaristo Rauman Kylmäpihlajan majakalta Ahvenanmaan länsipuolelle Märketin luodolle ja sieltä Itämeren ulapalle Lågskäriin ja edelleen Suomenlahden suulle Bengtskärin majakalle saakka.

– Olen halunnut tutustua koko tähän pitkään saaristoon ja näyttää muillekin, kuinka mahdottoman hieno ja monipuolinen se on.

Laaja alue kattaa Saaristomeren, Ahvenanmaan saariston, Turun saariston ja Rauman saariston, joiden väliin jää vielä erinimisiä saaristojen osia. Sundelinin mielestä nimet sekoittavat ihmisiä. Ainutlaatuista kokonaisuutta voisi hänestä kutsua Suomen Saaristomereksi.

Haahkakoiras eli kalkas.

Meren muisti avaa näkymän ulkomeren puuttomilta luodoilta sisäsaariston lehtojen kukkaloistoon. Saaristo näyttäytyy sellaisena, jollaisena Sundelin on sen nähnyt ja kokenut. Kirja on 76-vuotiaan saaristokuvaajan elämäntyö, testamentti ja rakkaudentunnustus. Tekijän omasta mielestä sitä voisi kutsua myös hänen väitöskirjakseen, joka kertoo saariston muutoksista.

– Kaikki on väliaikaista. Paljas kallio voi viidensadan vuoden päästä olla jo sammalen peitossa.

Eläkkeellä olevaa rakennusarkkitehtia riepoo erityisesti kesämökkirakentaminen, josta Hiittisten saaristo Kemiönsaarella on hänen mielestään surullinen esimerkki.
– Rakennetaan hienoja, kalliita taloja, jotka ovat enimmäkseen tyhjänä. Se on suurta tuhlausta! Hienon saaristomme kaikkia rantoja ei pidä rakentaa.
Sundelin itse on mökkivuokralainen Ahvenanmaalla.

Sundelin on tutkinut saarten rantoja jalkapatikassa metri metriltä. Huuhtoumavyöhykkeen koristenauhaa Hiittisten saaristossa.

Toisaalta Hiittisten saarien rannat tarjoavat poikkeuksellisen hienoa maankamaraa, jota suolainen vesi pitää puhtaana. Maannousu paljastaa uutta koristenauhaa samaan aikaan kun kasvillisuus jo peittää sen yläreunaa.

– Paljaiden kallioiden ilmeikäs kivilajikirjo jää monelta huomaamatta. Rannoilla on mitä erilaisimpia kuvioita. Siellä näkee, miten joskus miljoonia vuosia sitten on myllertänyt.

Pienveneen kipparia kiehtovat Hiittisten vesillä saarten sokkelot ja ahtaat salmet. Vastaavaa voi Sundelin mukaan löytää vain Föglön tai Kökarin itäpuolelta.
– Missään muualla saaristossa ei myöskään ole mäntykeloja niin paljon kuin Hiittisten saaristossa.
Tämä kertonee jotain saaristokuvaajan tarkkanäköisyydestä.

Siinä missä keskivertoveneilijä ihailee leppeitä tuulia ja keskikesän auringon kiloa, Sundelin hehkuttaa myrskyjen mahtia. Vuodentakaisesta Aila-myrskystä hän on yhä haltioissaan.
–  Se oli hienoin yö, jonka olen saaristossa viettänyt!
Sundelin arvelee olleensa ainut, joka ajoi varta vasten mantereelta saareen odottamaan luodetuulen voimistumista. Odotus palkittiin – Aila puhalsi puuskissa hirmumyrskyn voimalla. Tällaisesta hetkestä Sundelin oli haaveillut viisitoista vuotta.

– Puut kaatuilivat ja aaltojen kuohut lähtivät sumuna ilmaan. Tuuli teki isoihin aaltoihin pieniä aaltoja. Se oli todellista juhlaa.

Kun Sundelin kaksitoista vuotta sitten julkaisi esikoisteoksensa Raumanmeri, hän valitsi kansikuvaksi myrskyssä kuohuvat aallot. Kirjantekijää viehättää ajatus siitä, miten meri toisaalta vapauttaa ihmisen kulkemaan, toisaalta kahlehtii hänet kiinni maahan.

Saaristo ei ole vain kiiltokuvamaisia kesäpäiviä.

Sundelinin saaristo ei sulkeudu veneilykauden jälkeen. Meren muisti -teoksessa vuodenaikojen vaihtelu näkyy jäälakeuksina, lumituiskuina, merisavuna ja ahtojääröykkiöinä. Sundelin on taivaltanut talvisin merellä hiihtäen, luistellen ja kävellen – toisinaan polkupyörälläkin. Luvuttomista retkistään ehkä hienoimmaksi hän nostaa viikon hiihtoreissun Kustavin Vuosnaisista Ahvenanmaan pohjoiskärkeen Getaan.

Raimo Sundelinin tavoitteena on saariston ainutkertaisuuden ymmärtäminen ja vaaliminen. Maisemien, eläinten ja kasvien rinnalla elää myös ihminen. Kivilatomukset ja kalamajat kertovat kulttuuriperinnöstä.

– Silakka on ollut yksi vuoden tärkeimmistä tulonlähteistä, ja saarissa on heinänteon jälkeen ollut valtavasti ihmisiä kalastamassa. Missä vain on ollut suojaisa paikka paatille ja riittävästi tasaista kalliota, jolla on voinut kuivata verkot vaakatasossa.

Nykyisyyttäkään ”paljaskonttine raumlaine” ja Suomen Majakkaseuran perustajajäsen ei unohda.

Bengtskärin majakka.

Teoksen ilmestyttyä Raimo Sundelin on kokenut pudonneensa hetkellisesti tyhjiöön, jossa elämäkin tuntuu pysähtyneen.
– Tänä vuonna olen vain käynyt fiilistelemässä vanhoilla paikoilla, pelko puserossa siitä, että joko sinnekin on ilmestynyt sokkelivaluja ja eristevillapaaleja.
Busterin pohjalla nukkuminen alkaa sekin kuulema käydä jo kivuliaaksi. Lausahduksesta kuultaa huumori.

Raimo Sundelin: Meren muisti. 256 sivua, 270 valokuvaa. John Nurmisen Säätiö 2021.