Alussa oli sana – kirjakielen isä Mikael Agricola on innoittanut kahta nykykirjailijaa

1
Roope Lipasti (kuvassa) ja Jari Tervo ovat kirjoittaneet biofiktiiviset teokset, joiden pääosassa esiintyy Mikael Agricola. Kuva: TS-arkisto/Jari Laurikko.

Roope Lipasti: Mikaelin kirja
Atena. 320 s.
Jari Tervo: Pääskyt talvehtivat
järvenpohjassa
Otava. 456 s.

Kun fiktiivisessä romaanissa keskeisinä henkilöinä on oikeita ihmisiä, puhutaan nykyään biofiktiosta. Tänä syksynä on ilmestynyt kaksi biofiktiota edustavaa historiallista romaania, joiden päähenkilönä on suomen kirjakielen isä ja Turun piispa Mikael Agricola.

Roope Lipastin romaani Mikaelin kirja ajoittuu Mikael Agricolan viimeiseen talveen, jolloin Kustaa Vaasa lähetti hänet delegaation mukana neuvottelemaan rauhasta Moskovaan itsensä Iivana Julman kanssa. Rauhanneuvottelumatkan vaiheet ovat tiedossa, kuten sekin, että matka jäi Agricolan viimeiseksi. Hän menehtyi kotimatkalla Uudenkirkon pitäjässä huhtikuussa vuonna 1557.

Lipastin Agricola ei ollut Kustaa-kuninkaan määräämästä tehtävästä mielissään. Hän ei pitänyt itseään minään rauhanneuvottelijana, mutta matkan hän tiesi vaikeaksi ja vaaralliseksi. Paljon mieluummin piispa olisi jäänyt kotiin Turkuun vaimonsa Birgitan ja heidän Kristian-poikansa luokse. Keskeneräinen käsikirjoituskin olisi pitänyt saada valmiiksi.

Kuningasta oli kuitenkin toteltava, myös piispan, vaikka käskyn rangaistukseksi kokikin.

Mikaelin kirjan toinen päähenkilö on Agricolan nuori vaimo Birgitta Olavintytär, josta virallisissa historiankirjoissa on vain muutamia mainintoja. Birgitan kautta seurataan tapahtumia Turussa ja piispantalossa.

Yrittäessään epätoivoisesti auttaa sairauskohtauksen kourissa kamppailevaa äitiään Birgitta lukee sairaalle miehensä keskeneräisestä käsikirjoituksesta väkevän suomenkielisen parannusloitsun.

Pahaksi onneksi paikalle osuu todistaja, ja tapausta käytetään häikäilemättä hyväksi kovapanoksisessa valtapelissä. Ilman arvovaltaisen aviomiehensä tukea piispatar on yllättävän heikoilla omassa kotikaupungissaan.

Jari Tervon Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa on Lipastin romaania muhkeampi. Romaanin ensimmäinen kolmannes sijoittuu Pernajan Torsbyhyn esimurrosikäisen Mikaelin poikavuosiin. Keskimmäisessä osassa ollaan parikymmentä vuotta myöhemmin Saksassa Wittenbergissä Lutherin oppilaina ja viimeinen sijoittuu kohtalokkaaseen rauhanneuvottelutalveen.

Tervon Mikaelin elämässä keskeinen henkilö on hänen kasvinkumppaninsa Petrus Paljaspää, virallisesti piika Malinin ja Vaiva-Sturen poika, jonka kaikki kuitenkin tietävät Olof-isännän jälkeläiseksi eli Mikaelin velipuoleksi.

Vankkarakenteinen Petrus päätyy Mikaelin mukaan, kun tämä lähetetään Viipuriin kouluun. Hänen on visusti pidettävä kirottua kaatumatautia sairastavasta heiveröisestä Mikaelista huolta. Huolenpito jatkuu aina Uudellekirkolle Agricolan viimeisiin hengenvetoihin asti.

Jari Tervon Pääskyt talvehtivat merenpohjassa kertoo Mikael Agricolasta kolmen eri elämänvaiheen aikana. Kuva: Otava/Pekka Holmström.

Naisnäkökulma jää Tervon romaanissa kapeaksi, ja Birgitta-vaimo on mukana vain muutamassa Agricolan hänelle Venäjällä kirjoittamassa kirjeessä. Sen sijaan toinen Birgitta Pernajan Torsbysta vakuuttaa nuoren Mikaelin Jumalan naiseudesta loppuiäkseen.

1500-luvun miljöö ja ihmiset on rakennettu huolella niin Lipastin kuin Tervonkin romaaneissa. Taustatyön määrää on vaikea edes kuvitella. Lipasti avaa Mikaelin kirjan jälkisanoissa jonkin verran, millaiseen taustamateriaaliin on nojautunut, Tervo sen sijaan ei.

Mikaelin kirja sujahtaa vaivattomasti suomalaisen historiallisen romaanin jatkumoon. Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa on Jari Tervolta jälleen uusi aluevaltaus proosan kentällä. Tyyli on kuitenkin tunnistettavaa Tervoa.

Sanankäytön mestari vyöryttää värikkäitä kielikuvia ja kaikkiin aisteihin vetoavaa sanastoa hengästyttävästi. Myös juonenkuljetuksessa on tuttua tervomaista yllätyksellisyyttä ja oivalluttavaa salahuumoria.

Arvostelut: Kirsi Hietanen.

1 Comment
Inline Feedbacks
View all comments
väsyttävää
10 kuukautta sitten

Tervon kirja jäi kesken – liikaa ”vanhalla” kielellä kikkailua.