Kirja-arvio:Aikuisilta kielletty rinnakkaistodellisuus– Mataran maailma on kirjaimellisesti oman tunnetun todellisuutemme ulkopuolella

0
Matias Riikonen on saanut aiemmin Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnon. Kuva: Liisa Takala

Matias Riikonen: Matara. Teos. 310 s.

Matias Riikonen kuvaa poikaporukan kesänviettoa, jossa päivät täyttyvät lähimetsiin pystytetyllä rinnakkaistodellisuudella. Yönsä pojat viettävät reaalimaailmassa, mutta uuden päivän koittaessa he lähtevät jälleen metsään, omaan maailmaansa.

Siellä on erilaisia kansoja, jotka ovat rakentaneet kokonaisia sivilisaatioita. On yhteiskuntarakenne ja talousjärjestelmä ja poliittiset intohimot. Ne kulminoituvat tiettyjen poikien sotaisuuteen ja haluun hyökätä naapurikansaa vastaan osan pojista vastustaessa laajentumishaluja.

Rinnakkaistodellisuus on ilmeisen pikkutarkasti rakennettu, sillä asumusten ja amfiteatterien ohella asut, käytöstavat ja tapa puhua on määritelty ja rajattu. Leirin ulkopuolelle ei saa viitata, ja puheessa sekoittuu nuorison katukieli muinaisaikaiseen muodolliseen puhuntaan. Ave Matara, kuuluu mataralaisten tervehdys.

”Jumalat asuu niiden omilla seuduilla eikä puutu tän maailman asioihin tai ees oo tietoisia tästä maailmasta”, eräs pojista sanoo. Tietoisia eivät ole poikien vanhemmat tai muutkaan aikuiset, sillä Matarassa eletään vain siihen saakka kunnes teini-ikä loppuu. Silloin jokainen asukas potkaistaan rinnakkaistodellisuudesta ulos, reaalimaailmaan.

Ulkoiset ja sisäiset yksityiskohdat viittaavat antiikin Roomaan, mutta Mataran maailma on selvästi enemmän kuin vain näytelmänumero. Pojat todella elävät tekemässään maailmassa. Maailma on tunnistettavissa, mutta arkitodellisuuden sisään pystytettynä se on Mataran lukijalle myös aavemaisen etäinen ilmestys – jotain tällaista voi lähimetsässä tai pikkupoikien pään sisällä olla.

Romaanin kertojan määrittelemässä pääroolissa on kaksi veljestä. He toimivat tiedustelijoina, jonkinlaisina kaukopartiomiehinä, jotka vaeltavat pitkiä matkoja etsiessään vieraita kansoja ja sivilisaatioita. Sotilaitakin he ovat, sillä erään puolivahingossa löydetyn kansan kimppuun hyökätään ja eloonjääneet alistetaan mataralaisten orjiksi.

Matias Riikonen kuvaa oikein kauniisti, kuinka isoveli opettaa kokemattomampaa pikkuveljeään. Hän on Matarassa jo monen kesän veteraani, pikkuveli vasta aloittelemassa taivaltaan aikuisilta suljetussa maailmassa. Riikosen täsmällisyys erityisen luonnon yksityiskohtien havainnoinnissa ja nimeämisessä on vaikuttavaa. Hän käyttää vanhahtavaa kuvastoa, ja Mataran luontokohtauksia lukee kuin jylhintä proosarunoutta.

Oikeastaan käy niin, että Mataran juoniaines jää kaiken havainnoinnin ja pohdiskelun varjoon. Romaanin narratiivi on kuin aikuisten maailma, josta ollaan tietoisia, mutta joka on toisarvoista. Yksityiskohdat, kuten lakanoista tehdyt toogat ja puumiekat ja naisystävän virkaa toimittavat kampaamon mallinukenpäät ovat tärkeämpiä.

Matias Riikosen kirjailijansuuruutta on tietysti saada lukija uskomaan samoin ja seuraamaan romaanin juonta vain siksi, että se on kehys, jonka sisään kaikki kiehtovat detaljit upotetaan.

Riikosen lausetta ja Mataran rakennetta hallitsee suvereeni tekninen suorittaminen. Kolmekymppinen Riikonen kirjoittaa kuin vanha mestari, vakaalla otteella ja epäröimättä. Matara on totta kai potentiaalista palkintoproosaa, mutta myös paljon enemmän. Se on kiehtovan erilainen ja täysin omalakinen proosateos, joka laittaa uusiksi käsityksemme poikien seikkailuromaaneista.

Kenties se voi myös olla romaani, joka saisi älylaitteisiin ja kymmenen sekunnin videoklippeihin jumiutuneen nuorukaisen innostumaan kirjallisuudesta, jopa sen perinteisessä koviin kansiin sidotussa gutenbergiläisessä olomuodossaan.

0 Comments
Inline Feedbacks
View all comments