Pienestä voi syntyä suurta – keramiikkataiteilija Taina Kurtzen 55 vuoden mittainen elämäntyö esittäytyy Perniössä

0
Perniöläinen keramiikkataiteilija Taina Kurtze on avannut ateljeessaan näyttelyn, joka esittelee teoksia koko hänen taiteilijauransa varrelta. Kaikkien esineiden salaisuus ei paljastu vain katsomalla – tämä on soitin, Kurtze näyttää. Kuva: SSS/Minna Määttänen

Perniöläinen keraamikko Taina Kurtze (s. 1937) koskettaa hellästi näyttävää seinäriipusta, jonka pinta tuo mieleen veden.

– Tämän nimi on Meri, ja tein sen vuonna 1974. Minulla oli näyttely Norjassa, Oslossa, ja tämä oli esillä siellä, hän muistelee.

– 1970-luku oli keramiikan kulta-aikaa. Silloin suosittuja olivat seinäriipukset. Meillä oli niitä kaksikymmentä eri mallia, ja niitä vietiin Ruotsiin, Norjaan, Saksaan ja Sveitsiin, jonkin verran myös jenkkeihin. Myös Stockmann myi niitä. Meillä oli neljä tyttöä talossa tekemässä seinäriipuksia.

Taina Kurtzella on takanaan 55 vuoden ura keraamikkona. Tällä teemalla Kurtze on avannut ateljeessaan näyttelyn, joka esittelee hänen tuotantoaan 1960-luvulta 2010-luvulle saakka.

– Halusin pitää tämän näyttelyn, koska ikää tulee. Koskaan ei tiedä, kauanko tässä talossa pystyy enää olemaan, hän toteaa sinisen ateljeensa kynnyksellä.

– Nämä ovat nostalgiaa, Kurtze toteaa 1970-luvulla tekemistään seinäriipuksista, joista etualalla on Meri vuodelta 1974. Kuva: SSS/Minna Määttänen.

Näyttely tarjoaa katsauksen Kurtzen monipuoliseen tuotantoon. Vuosikymmenten varrella hänen käsistään on syntynyt niin pientä ja herkkää kuin suurta ja rouheaakin. Hänen tärkeänä työparinaan on ollut puoliso Erik Kurtze, jonka vastuualueena ovat olleet muun muassa töiden poltot.

– Minun etuni on ollut, että mieheni on huolehtinut teknisistä ja taloudellisista asioista. Minä olen saanut vain tehdä.

Ja Taina Kurtze on tehnyt.

Loviisassa syntynyt Kurtze kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1955. Eri opettajat neuvoivat häntä hakeutumaan eri aloille, mutta hän päätti kuunnella kuvaamataidon opettajaa ja pääsi ensiyrittämällä Suomen Taideakatemiaan. Sen jälkeen Kurtze jatkoi Taideteollisessa oppilaitoksessa.

– Olin Taideakatemiaan päästessäni vielä ihan kakara, hän pudistaa päätään.

Uravalinta osoittautui kuitenkin oikeaksi. Ensin Kurtze työskenteli joitain vuosia kuvaamataidon opettajana, mutta sitten hän halusi ryhtyä itse tekemään taidetta. Keramiikkataiteilijan ura alkoi vuonna 1966 Helsingin Pohjois-Haagassa, ja näyttelyssä on esillä esineitä jo tuolta ajalta. 1960- ja 70-luvulla hän teki muun muassa paljon astioita.

– 1960-luvulla esimerkiksi nämä jalalliset kahvikupit olivat suosittuja. Niitä myytiin vaikka kuinka paljon, hän näyttää.

Kurtzen astioita 1970-luvulta. Kuva: SSS/Minna Määttänen.

Kurtzea huvittaa, kun hän katselee 1960-luvun lopulla tekemäänsä teosta, jonka muotokieli tuo mieleen Sibelius-monumentin.

– Pohjois-Haagassa tein kaikenlaisia ihme röörejä, ei mitään luontoaiheita. Sitten kun muutimme maalle, aloinkin kulkea vain nenä maassa ja etsiä aiheita sieltä, hän kuvailee.

Esimerkkinä hän ottaa kämmenelleen pienen, takiaisen näköisen lännenambrapuun hedelmän.

– Tämän olen poiminut Washingtonista. Meillä oli kesätyöntekijä sieltä, ja hän kehotti, että tulkaa ihmeessä käymään. Me menimme, ja hänen kotipihallaan oli puu, joka pudotteli tällaisia. Otin yhden mukaani ja kotona ajattelin, että hitsi tämä on tosi hyvännäköinen. Sitten syntyi tämä, Kurtze esittelee massiivista keramiikkaveistosta, joka on ollut esillä muun muassa nimellä Nokat.

– Hyvin pienestä se voi lähteä, taiteilija toteaa ja asettaa kuivuneen piikkipallon veistoksen vierelle.

Vuonna 1970 Kurtze muutti miehensä kanssa Mäntsälään, missä heillä oli ateljee vuoteen 1984 asti. Silloin he muuttivat Perniön Tuulhattuun, ja siitä lähtien Kurtzella on ollut ateljee Tammisaareen vievän tien varrella, vanhassa sinisessä koulurakennuksessa.

Nokat-teos sai alkunsa pienestä lännenambrapuun hedelmästä (etualalla), jonka Kurtze toi mukanaan Washingtonista. Kuva: SSS/Minna Määttänen.

Perniössä Kurtze alkoi erikoistua liekkiuunitekniikkaan. 1980-luvulla hänen teoksissaan alkoivat siis olla vallalla ruskean sävyt.

– Teoksia ei ole lasitettu, vaan ne on kuumennettu puupolttoisessa liekkiuunissa ja liekki antaa niihin pinnan. Liekkiuunissa tulee todella erilaisia pintoja, hän esittelee.

Samalla tekniikalla valmistuivat muun muassa Perniön siunauskappelin suuri risti ja kynttilänjalat ja Perniön monitoimihallin suuri seinäreliefi. Tänä vuonna Perniön kirjaston seinään on ripustettu Kurtzen 1990-luvulla valmistunut reliefi Runoratsut kylän yllä.

– Ajattelin lahjoittaa sen kirjastolle, hän toteaa.

Kurtze on lahjoittanut Perniön kirjastoon reliefinsä Runoratsut kylän yllä. Kuva: SSS/Minna Määttänen.

Liekkiuunia ei ole kuumennettu Tuulhatussa enää vuosiin.

– En jaksa tehdä uusia teoksia. Lonkka ei kestä enää dreijaamista, joten sen lopetin kaksi vuotta sitten. Jotkut sanovat, että on kiva tulla vanhaksi, mutta minä sanon, että ei ole.

– Tässä on kaksiseinäinen ruukku, jonka olen tehnyt dreijaamalla. Luulen, että monikaan ei ole sellaisia tehnyt, hän miettii ja näyttää taidokasta pullomaista ruukkua, jonka sisällä on toinen ruukku.

Kurtzen töitä on ollut esillä vuosien mittaan lukuisissa näyttelyissä koti- ja ulkomailla. Viimeksi niitä on nähty Helsingissä Galleria Foggassa vuonna 2019.

– Sinne työni haettiin, mutta itse en jaksa enää pystyttää näyttelyä muualle kuin tänne omaan ateljeeheni. Olen kasikymppinen, olen jo saanut tarpeekseni teosten pakkaamisesta, hän naurahtaa.

Taina Kurtzen näyttely 55 vuotta keramiikkaa Kurtzen omassa näyttelytilassa Perniössä (Perniöntie 2999) 30. joulukuuta saakka klo 12–17.

1990-luvulla Kurtze teki paljon keramiikkaesineitä, joiden sisälle kätkeytyi soittorasia. Tämä pikku pöytä soittaa häämarssia. Kuva: SSS/Minna Määttänen.