Eteenpäin ei ole menty – 104-vuotias Suomi on urheilijoilleen kiltti, tyytyy viestipronssiin ja uskottelee olevansa edelleen kova urheilumaa

0
Perttelissä syntynyt Voitto Hellsten oli yksi 1950-luvun suosituimmista urheilijoistamme. Hänen 400 metrin juoksun olympiapronssista tuli viikko sitten kuluneeksi 65 vuotta. (Kuva: Finna/Journalistinen kuva-arkisto/UA Saarisen kokoelma.)

Tänään 104 vuotta täyttävässä itsenäisessä Suomessa urheilu on ollut aina merkittävä osa yhteiskuntaa ja sen asukkaiden arkea.

Urheilu on sitonut ja sitouttanut kansalaisia, saanut pakahtumaan ylpeydestä ja piehtaroimaan pettymyksessä.

Sitkeästi toistettavan myytin mukaan Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle Tukholman olympialaisissa vuonna 1912. Todellisuudessa tuon nerokkaan propagandalauseen keksi Suomen Urheilulehti talvisodan alla vuonna 1939 luodakseen uskoa ja itseluottamusta piskuiseen kansaan hetkistä mustimpana.

Mitä vanhemmaksi itsenäinen Suomi on tullut, sitä passiivisemmaksi urheilun rooli on muuttunut. Me kulutamme urheilua pääasiassa katsoen sitä erilaisista päätelaitteista – tutkimusten mukaan tuo kehitys on kiihtymässä entisestään.

Vuonna 2001 Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja Antti Muurinen lausui sittemmin kuolemattomaksi jääneen kommentin: ”Eteenpäin on menty”.

Vaikka tulokset eivät antaneet viitettä minkään sortin eteenpäinmenosta, viimeiseen asti positiivinen Muurinen oli aikaansa edellä.

Sillä 20 vuotta myöhemmin suomalaisessa urheilupuheessa ja suomalaisten suhtautumisessa urheiluun on vahva muurislainen pohjavire. Eteenpäin on menty kaikkialla ja koko ajan.

Olosuhteet ovat kehittyneet, ammattivalmentajia on enemmän, opiskelun ja urheilun yhdistäminen on mutkattomampaa ja valtion tuki urheilulle on kasvanut.

Yksi urheilussa erittäin oleellinen asia on kuitenkin muuttunut: menestys.

Samaan aikaan kun Suomessa ”on menty eteenpäin”, muu maailma on kaahannut kauas karkuun. Suomalainen urheilu onkin kuin suomalaisten muoti: aina yhden tai kaksi sesonkia perässä muuta maailmaa.

Nykytilanteesta kertoo paljon se, että kuukauden kuluttua Suomen Urheilugaalassa valtakunnan parhaaksi urheilijaksi vuonna 2021 valitaan todennäköisesti rintauinnin olympiapronssimitalisti.

Suomen maine urheilumaana luotiin itsenäisyyden alkuvuosina. Tauno Laattalan (45) ohittava Kalle Jalkanen on matkalla kohti 50 kilometrin maailmanmestaruutta Lahdessa vuonna 1938. Kuva: Finna/Lahden Kaupunginmuseo/Hiihtomuseo.

Kuluttajia tilanne ei tunnu haittaavan.

Nielemme dramaturgisesti kauniit kasvutarinat ja uskottelemme olevamme mukana muun urheilumaailman kehityksessä. Oletamme, että Huuhkajien, Susijengin ja lentopallon EM-kisapaikat tai yleisurheilun olympiapaikat ja hiihdon pariviestipronssit ovat todisteita siitä.

Todellisuudessa matka pelkästään oman maanosamme huipulle on kasvanut jokaisessa vähänkään globaalissa lajissa. Samalla suomalaisten globaalien tähtiurheilijoiden joukko on harventunut entisestään. Vaikka miten löysästi tulkitsisi tähteyttä, eivät suomalaistähdet täyttäisi edes tilataksia.

Suhtaudumme myös äärimmäisellä kiltteydellä urheilijoihimme. Kuuntelemme, ymmärrämme ja tsemppaamme, vaikka kauden päätavoitteessa tylyt realiteetit pääsivät pahus yllättämään.

Sitä kovemmin paheksumme somessa ilkeyksiä kirjoittelevaa prosenttijengiä, jolle annamme perusteettoman ja täysin suhteettoman elintilan.

Pidämme myös uransa parhaassa iässä olevaa 24–25-vuotiasta huippu-urheilijaa edelleen nuorena lupauksena, vaikka maailman absoluuttiset kärkiurheilijat ovat nousseet huipulle pian pubertettista toivuttuaan.

Mutta sellainen yhteiskunta me olemme. Haluamme suojella toisiamme kaikelta pahalta ja ikävältä. Emme halua, että lapset harjoittelevat 5–6 kertaa viikossa, vaikka lapsi haluaisikin sitä. Voimme kehottaa lapsia, mutta emme koskaan saa vaatia heiltä mitään.

Emme myöskään halua, että lasten urheilu on urheilua vaan harrastus, jossa pitää olla hauskaa – missä vaiheessa muuten tosissaan tekemisestä ja hauskuudesta tuli toisensa poissulkevia tekijöitä?

Haluamme myös, että kaikilla on sama mahdollisuus saavuttaa parhaansa, oli hän valinnut sitten lajikseen minkä tahansa.

Opetus- ja kulttuuriministeriön urheilija-apurahoja sekä Olympiakomitean tehostamistukea jaetaan yli 50 lajille. Eli jokaiselle jotakin, mikä huippu-urheilussa tarkoittaa kärjistettynä, ettei kenellekään oikein mitään.

Poikkeuskin löytyy. Naisten jääkiekko saa apurahoja ja tehostamistukea lähes puoli miljoonaa euroa vuodessa, koska naisten jääkiekossa kansainvälinen kilpailu on kevyttä ja olympiamitali verrattain helposti otettavissa.

Jos tukirahat jaettaisiin tasan jokaisen Jääkiekkoliiton sarjoissa pelaavan naisjoukkueen kesken (34 kpl), saisi jokainen seura reilut 14 000 euroa. Jos taas tukirahat jaettaisiin tasan jokaiselle tyttö- ja naispelaajalle, saisi jokainen sata euroa valtion tukea.

Naisten jääkiekon valtiontukea ei ole kuitenkaan kyseenalaistettu, koska sen katsotaan tasa-arvoistavan lajia, jossa on enemmän ammattilaisia (kaikki miehiä) kuin muissa lajeissa yhteensä.

Ongelma on siinä, että vaikka naiskiekon tukirahat tasoittavat lajin sisäistä tasa-arvoa, samalla lajien välinen tasa-arvo kasvaa räikeästi. Mutta sen hinnan suomalainen urheilu (lue: valtio) on valmis maksamaan Pekingin olympiapronssista. Halvempiakin tapoja menestyä luulisi olevan.

Olemme myös vähään tyytyväisiä. Kun Krista Pärmäkoski ylitti vuoden 2014 Sotshin olympialaisissa naisten viestin maalilinjan, Pärmäkoski ja koko Suomi tuulettivat hienoa hopeaa.

Kenellekään ei tullut mieleenkään muistuttaa, että olympiakullan voittaneen Ruotsin ankkuri Charlotte Kalla lähti viiden kilometrin päätösosuudelle 25 sekuntia Suomen takana – vastaavaa mahdollisuutta voittaa olympiakultaa harvoin tulee.

Meillä pronssi on aina voitettu mitali ja arvokisapaikka tärkeämpi saavutus kuin menestys itse arvokisoissa.

Olympiakomitean Huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Lehtimäen tehtävä on jakaa kaikille jotain eli ei kenellekään mitään. (Kuva: Lehtikuva)

Olympiakomitean tuorein huippu-urheilun tilannekatsaus oli otsikoitu ”Vuosi 2021 on ollut osoitus suomalaisen huippu-urheilun monipuolisuudesta”. Suomennettuna se tarkoittaa sitä, että olemme hyviä osallistumaan, mutta emme menestymään.

Olympiakomitean Huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Lehtimäki kertoi tilannekatsauksessa, että maailmasta löytyi 32 maata, jotka voittivat edellisissä kesä- ja talviolympialaisissa enemmän mitaleita kuin Suomi (8).

En tiedä oliko Lehtimäen laskutoimitus tarkoitettu positiiviseksi vai negatiiviseksi. Jos se esitettiin positiivisessa valossa, niin alemmas ei rimaa voi enää asettaa.

Ei tarvitse kuin katsoa maapallon lämpövyöhykkeitä ja pohtia, montako prosenttia maailman asukkaista on nähnyt lunta ja monellako valtiolla on realistisia mahdollisuuksia voittaa yksi tai useampi mitali helmikuussa Pekingin talviolympialaisissa.

Eikä tilanteeseen ole luvassa muutosta.

Itse asiassa huippu-urheilulle on odotettavissa entistä ankeampia aikoja, kun Olympiakomitean muutostyö huippu-urheiluorganisaatiosta liikuntaorganisaatioksi etenee. Olympiakomitean tavoitteena ei jatkossa ole tuottaa parempia huippu-urheilijoita tai voittaa enemmän arvokisamitaleita vaan saada haluttomia liikkeelle.

Tulevaisuudessa suomalaisessa urheilussa tärkeimmät asiat ovatkin osallistuminen, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Kaikki tärkeitä asioita liikunnassa ja yhteiskunnassa ylipäätään, mutta täysin epäolennaisia armottomassa huippu-urheilussa.

Eteenpäin ei todellakaan ole menty.

Hyvää itsenäisyyspäivää, entinen urheilumaa Suomi!