Hiljaiset työmuurahaiset – Sotavuodet tekivät naisista pilvettäriä, titareita ja muurareita, kun poikkeusaika avasi ovia uusiin töihin

Sairaanhoitaja, kenttälotta, muonittaja, pyykkäri, sotilaskotisisar.

Mutta myös metsänraivaaja, radisti, meteorologi ja ammustehtaan työntekijä.

Sota-aika muutti Suomen naisten elämää. Miesten siirtyminen rintamalle toi monille mahdollisuuden tehdä töitä, joihin naisilla ei olisi ollut rauhan aikaan pääsyä.

Muun muassa näitä valottaa somerniemeläisen Amanita-kustantamon uutuusteos Suomen naisten sota. Järkälemäisessä, näyttävästi kuvitetussa kirjassa on 600 sivua, ja sillä on painoa runsaat kolme kiloa.

Kaari Utrio on laatinut katsauksen naisen asemaan sodissa eri vuosisadoilla, Sari Savikko on perehtynyt naisen eri rooleihin sotavuosina ja Hanna Pukkila-Toivonen on laatinut katsauksen järjestöjen tehtäviin.

– Satojentuhansien hiljaisten työmuurahaisten uurastus piti armeijan taistelukunnossa ja kansan hengissä, kirjan saatesanoissa tiivistetään.

Kaari Utrio kuvaa toisen maailmansodan vuosia totaaliseksi sodaksi, jossa oli kaksi rintamaa: aserintama ja kotirintama.

– Kotirintaman tehtävä on tukea aserintamaa, ja siksi se on sotatoimien kohde siinä kuin aseistettu rintamakin, Utrio kirjoittaa.

Suomen naisten sota -kirjassa jakoa kahteen eri rintamaan on kirjoittajien mukaan tarkoituksella hämmennetty. Jatkosodan aikana kodin ja sotatoimialueen välillä oli jatkuvaa liikettä, ja vain pieni osa naisista työskenteli rintamalla jatkuvasti.

– Kirjaa tehdessä konkretisoitui, miten paljon ja monipuolisesti naiset tekivät sotavuosina töitä. Sotavuodet olivat pitkiä, ja samoilla naisilla ehti olla monta eri roolia. He eivät olleet ainoastaan lottia, apusisaria tai äitejä, Sari Savikko sanoo.

Esimerkiksi sotatoimialueen kanttiinissa työskennellyt nainen saattoi lähteä kesäksi maataloustöihin kotitilalleen, ja hänen paikalleen tuli kansakoulun opettaja tai opiskelija.

Rintamalla työskenteli samanaikaisesti ainakin 20 000 naista, ja heistä noin 40 prosenttia oli lottia. Itse työ saattoi olla aivan samanlaista, oli tekijä sitten kanttiinilotta tai sotilaskotisisar, lääkintälotta tai SPR:n kouluttama apusisar.

Apusisarjärjestö perustettiin jatkosodan aikaan, jotta tarjolla olisi poliittisesti neutraali vaihtoehto vapaaehtoiseksi lääkintä- ja sairaanhoitotehtäviin haluaville.

– Sisällissodasta ei ollut kulunut vielä kovinkaan paljon aikaa, ja Lotta Svärd -järjestöhän oli alkujaan Suojeluskuntien naisjärjestö. Perhe ei välttämättä sallinut lotaksi ryhtymistä, Savikko kertoo.

Sotavuosien arjessa järjestörajat ylittyivät. Lottien organisoimaan sotilasleivän leivontaan osallistuivat muutkin naiset, ja esimerkiksi sotilassairaaloissa eri järjestöjen naiset työskentelivät yhdessä.

Harvinaisimpiin toimenkuviin pääsivät usein juuri lotat. Naisista koulutettiin myös muun muassa radisteja eli ”titareita” ja radioteknikkoja. Morseaakkoset eli ”titaaminen” tuli naisille niin tutuksi, että siviiliin palattuaan eräs lotista oli rekisteröinyt arkiset äänet morseaakkosina.

Naiset myös oppivat avaamaan salakirjoitettuja viestejä – ja noudattamaan tiukkaa salassapitovelvollisuuttaan vielä sotavuosien jälkeenkin.

Pilvettäriksi puolestaan kutsuttiin säähavaintolottia, jotka koulutettiin tekemään säähavaintoja. Jatkosodan aikana kahdeksan filosofian kandidaatin tutkinnon suorittanutta lottaa opiskeli meteorologiksi saakka.

Naisten toimittamien tietojen avulla pystyttiin muun muassa ennustamaan pommitusvaaran todennäköisyyttä. Sääennusteita ei saanut luovuttaa ulkopuolisille. Vaikenemisesta koitui joskus sanomista, kun paikalliset asukkaat kyselivät, olisiko huomenna hyvä sää taimien istuttamiselle tai rappaamiselle.

Uusi toimenkuva olivat myös ”konilotan” tehtävät aikana, jona eläinlääkäriksi oli koko maassa valmistunut vasta kolme naista.

Vajaat 250 naista sai koulutuksen eläinlääkintätehtäviin, käytännössä avustamaan eläinlääkäreitä sotahevosten hoidossa ja leikkauksissa. Eläinlääkintälotat vastasivat myös hevosten kuljettamisesta joko junassa tai ratsain. Junamatkan jälkeen hevosissa oli virtaa:

– Hyvä että töppöset maata viistivät, eläinlääkintälotta Anni Cleve on kuvaillut.

Raskaimpiin naisten töihin kuului ruumiiden käsittely. Vainajat laitettiin arkkuihin kaatuneiden evakuoimiskeskuksissa, joissa työ saattoi alkaa ruumiin sulattamisella tähän varatussa ulkorakennuksessa.

”Sillä lailla kangistuneena tuli serkkunikin, kasvinkumppanini, nuori vänrikki…hänetkin minä siellä sulattelin”, on lotta Martta Arffman muistellut.

Naiset riisuivat ja pesivät vainajan, verhosivat ruumiin kuolinpaitaan ja asettivat arkkuun.

”Sidoimme niin, että vain ehjää paikkaa jäi näkyviin”, Arffman on kertonut.

Arkun kanteen jouduttiin välillä laittamaan omaisille varoitus: Avaaminen kielletty.

– Ruumiita pesemään laitettiin kaikkein nuorimpia tyttöjä. Moni joutui sellaiseen paikkaan, mihin ei olisi pitänyt, Sari Savikko pohtii.

Toisaalta ruumiiden käsittely voitiin kokea helpompana kuin pahoin haavoittuneiden hoitaminen. Vainajien kärsimykset olivat ohi, ja hengellisesti saatettiin ajatella, että he ovat nyt paremmassa paikassa.

Sari Savikko nostaa yhdeksi vaikeimmaksi tehtäväksi haavoittuneiden ja vammautuneiden hoidon, johon kokemattomatkin apusisaret ja lääkintälotat joutuivat ilman ammattikoulutuksen ja kokemuksen henkistä suojaa.

– He joutuivat näkemään suurta kärsimystä, jota ei välttämättä voinut auttaa. Kun potilaita tuli lakkaamattomana virtana ja lääkkeitä ja auttajia vähän, saattoivat he tuntea riittämättömyyttä ja jopa epätoivoa.Vammautuneiden miesten kohtaloa pidettiin kovana, ja invalidisoituminen koettiin äärimmäisen raskaana.

Sota-aika velvoitti kaikki naiset töihin. Työvelvollisuuslaki koski aluksi 18–59-vuotiaita naisia ja laajeni jatkosodan aikaan vielä pari vuotta nuorempiin ja 10 vuotta vanhempiin saakka. Vapautuksen työvelvoitteesta sai vamman tai sairauden vuoksi tai jos huolehti lapsesta tai muusta hoivattavasta. Tavallisesti perheenäiditkin tekivät silti sotavuosina ansio- tai vapaaehtoistyötä, usein molempia.

Naiset pääsivät paitsi uusiin ja aiempaa vastuullisempiin myös fyysisesti raskaampiin tehtäviin. He urakoivat rakennustyömailla ja sahoilla, metsissä ja pelloilla. Esimerkiksi Helsingin satamassa työskennellyt Aili on muistellut lapioineensa perunoita viisitoista tuntia päivässä.

Autokuskiksi päässyt Aini Kuusela kertoi kokemuksistaan näin:

”Kyllä moni sotapoika kääntyi katsomaan, kun tavaroilla lastattu iso kuorma-auto kulki hentoisen naisen ohjaamana pitkin maaseudun teitä.”

Rankakuormien kuskaaminen metsästä oli raskasta työtä. Nimettömäksi jäänyt muistelija kertoo, miten kuorman kanssa kävi tottumattomille vahinkoja:

”Joskus jouduttiin kiinni puiden väliin, joskus oltiin kuorman alla kun kuorma kaatui ahteissa.”

Elintärkeisiin maataloustöihin saatiin apua sekä työvelvollisista että talkoolaisista. Sadonkorjuutalkoisiin osallistuivat tehtaiden ja konttoreiden työntekijät, joita houkutteli maatöihin ruoka.

”Se oli kuin juhlaa, uskomatonta, kun me nälkiintyneet akat saimme oikeata rasvaista sianlihakastiketta, perunoita ja maitoa”, talkoolainen on muistellut.

Työvelvollisuutta vältelleet naiset passitettiin töihin – ja ankarimmillaan pakkotöihin metsätyöleirille, jotka tunnettiin myös kurileireinä. Näille joutuneet naiset olivat ”käyneet elämän kovaa koulua”, kuten Martikkalan kylässä Luumäellä sanottiin. Leirien olosuhteet olivat karut, kuri tiukka ja naisten työmotivaatio usein kehno.

Kaupunkilaisnaiset tekivät töitä tehtaissa, ja paikkoja löytyi helposti etenkin sotatarvikkeita valmistavista laitoksista. Moni kertoi osanneensa pelätä vaarallista työtä vasta jälkikäteen.

Naisia kurssitettiin myös muun muassa muurareiksi, ja he ajoivat raitiovaunuja, olivat mukana uitoissa ja tekivät rautateillä töitä junanlähettäjinä. Ja kun papit, tuolloin vielä miehiä kaikki, olivat rintamalla, pääsi jokunen teologinainen toimittamaan papin tehtäviä hartauksissa. Jotkut myös toimittivat suruviestejä koteihin.

– Naisteologit olivat hyvin yksittäisiä tapauksia, mutta eräs on kertonut pitäneensä jopa kenttähartauksia sotilaille, Sari Savikko huomauttaa.

Jako miesten ja naisten töihin ei sota-aikana kadonnut kokonaan. Valtaosa esimiestehtävistä pysyi miehillä naisvaltaisillakin aloilla, kun taas maatiloilla emännille jäi vastuu töiden sujumisesta. Ja vaikka toimenkuva olisi ollut tismalleen sama kuin miesten, naiset saivat pienempää palkkaa – tai heille ei maksettu mitään.

Sodan jälkeen naiset jättivät työpaikkansa miehille. ”Osa vastentahtoisesti, osa huojentuneina”, kuten kirjassa todetaan. ”Naiset olivat oppineet sotavuosina hyödyllisiä taitoja ja ennen kaikkea olivat saaneet itseluottamusta.”

Sari Savikon mukaan naisilla oli sotavuosina oma armeijansa, työarmeija, joka oli miesten armeijaa näkymättömämpi. Naiset eivät hakeneet sankaruutta, vaan puursivat yhteistyössä päivästä toiseen.

– Jos naiset eivät olisi hoitaneet haavoittuneita, tehneet ja huoltaneet varusteita ja tuottaneet ruokaa raatamalla maataloudessa ja elintarviketehtaissa, sotasankarit olisivat hyytyneet juoksuhautoihin. Naiset olivat sotavuosina tavallisesti päävastuussa myös lapsista – siis kansakunnan tulevaisuudesta, minkä puolesta sotaa käytiin, Savikko sanoo.

Vaarallista työtä ja maineen menetystä

Paljonko naisia sota-aikaan sai surmansa? Vastausta on Sari Savikon mukaan mahdotonta antaa. Siviilejä on arvioitu kuolleen sotatoimien takia noin 2 500, mutta sodan seuraukset olivat laajemmat, Suomen naisten sota -kirjassa todetaan.

– Komennuksilla sairastuttiin tuberkuloosiin, naisilla oli hoitamattomia tulehduksia, töitä tehtiin uuvuksiin saakka. Naisia uhkasivat monet sairaudet ja tapaturmat, ja he saattoivat menehtyä näkymättömissä.

Naiset kohtasivat myös toisenlaisia vaaratilanteita kuin miehet. Kun korsujutut huonomaineisista pesulajunien naisista levisivät, heitä saatettiin ahdistella seksuaalisesti.

– Kaikkein loatuin naisryhmä on ollut pesulajunien pyykinpesijät. Törmäsin vielä pari viikkoa sitten Facebook-ketjussa väitteisiin naisten tekemisistä. Kirjasta voi lukea, millaista työtä pesulajunien lotat ja työvelvolliset oikeasti tekivät ja millaisissa oloissa he uurastivat päivästä, kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen, Sari Savikko sanoo.

Naiset eivät virallisesti saaneet kantaa asetta rintamalla edes itsensä puolustamiseksi, mutta naisellekin voitiin antaa ase erityisen suuren vaaran uhatessa, esimerkiksi ilmavalvontalotille desanttien varalta.

Käytännössä aseita kuitenkin naisillakin oli, mutta se oli harvinaista. Esimerkiksi sulhanen saattoi hankkia aseen rintamalla työskennelleen morsiamensa turvaksi.

Petsamossa apulottana työskennellyt Kaija Pesonen iloitsi aseestaan päiväkirjassaan:

”Tänään on ollut suurenmoinen päivä, tänään olen saanut oman pistoolin. – – Minä en kyllä anna sitä pois ikinä. Voi kun jo pääsisi pamauttamaan sillä ryssiä, se on hartain toiveeni tämän jälkeen.”

Muistot jäivät keräämättä

Tietokirjailija Sari Savikko huomasi Suomen naisten sota -teosta kootessaan, että naisten sotamuistoja on jäänyt paljon tallentamatta. Muisteluaineistossa korostuvat nuorempien naisten kokemukset, sillä järjestelmällinen keruutyö aloitettiin vasta vuosikymmeniä sodan jälkeen.

– Sota-aika jätti moniin naisiin trauman, eikä sota-ajasta ole haluttu kertoa. Toisaalta rauhan tultua oli mentävä elämässä eteenpäin, jälleenrakennuksen vuodet olivat kiireisiä. Leimaamisen vuoksi asioista ei ehkä ole tahdottu puhua myöhemminkään.

Sotilaskotiliiton arkistoja tuhoutui sodan aikana, joten esimerkiksi sotilaskotisisarten määrästä ei Savikon mukaan ole tarkkaa tietoa. Työvelvollisista tietoa on kaikkein heikoimmin.

– Miten sellainen määrä työtä on voitu vain lakaista pois, Savikko miettii.

Savikko kiittelee suurta ja hyvin organisoitua Lotta Svärd -järjestöä, joka piti huolta perintönsä keräämisestä. Tiedot on tallennettu, vaikka itse järjestö piti sodan jälkeen lakkauttaa.

– Ensimmäinen tietokirja lottien toiminnasta talvisodassa julkaistiin jo välirauhan aikaan.