”Itse täytyy tuntea itsensä arvokkaaksi” – vammaisuus on vain yksi ominaisuus

0
Marja Koljonen (vas.), Pirjo Virtanen, Sisko Väisänen, Eero Oikarinen, Sinikka Saari, Ilkka Saari (takana), Manne Härkönen, Kalevi Ståhlström ja Laila Härkönen seurasivat eilen Salon Sytyn tiloissa Invalidiliiton webinaaria, jossa pohdittiin, miten ja millä termeillä vammaisuudesta ja vammaisista ihmisistä pitäisi puhua. Kuva: SSS/Marko Mattila

Vammaisuus on vammaisen ihmisen yksi ominaisuus siinä missä silmien väri, kätisyys, ihonväri tai sukupuolinen suuntautuminen. Vamma ei määritä persoonaa kokonaisuutena.

Invalidiliitto ja sen jäsenyhdistykset nostavat tänään perjantaina vietettävänä kansainvälisenä vammaisten päivänä esille keskustelukulttuurin ja kehottavat pohtimaan, miten vammaisuudesta ja vammaisista ihmisistä puhutaan yhteiskunnassa.

Salon Invalidit ry:n jäsenet seurasivat eilen Invalidiliiton valtakunnallista webinaaria aiheesta ja jakoivat omia kokemuksiaan. Valtaosa on kokenut olevansa vammoineen tasavertainen muiden joukossa.

Kalevi Ståhlström työnsi kahdeksanvuotiaana vasemman kätensä vahingossa silppuriin vuonna 1948. Hän ei ole koskaan kokenut vähättelyä tai syrjintää, eikä häntä kiusattu Merikulman koulussa.

– Ehdin käydä yhden vuoden koulua kaksikätisenä. Toiselle luokalle mennessä toinen käsi oli poissa, mutta ihmiset ovat aina suhtautuneet asiallisesti. Itse olen sopeutunut ja oppinut käyttämäänkin sitä aika hyvin, Ståhström toteaa.

Laila Härkösen lonkat eivät olleet paikoillaan hänen syntyessään. Lasta alettiin tutkia vasta puolitoistavuotiaana, kun tämä ei oppinut kävelemään.

– Hoidot aloitettiin Invalidisäätiön sairaalassa, kun olin nelivuotias, kertoo monia leikkauksia kokenut Härkönen.

– Kouluvuosina Pohjois-Karjalassa oli vähän kiusaamista, mutta kova pää kesti sen, hän hymähtää ja toteaa, että aikuisena kukaan ei ole ihmeemmin kiinnittänyt hänen liikkumiseensa huomiota.

Härkönen on vammastaan huolimatta elänyt tavallisesti: käynyt töissä, synnyttänyt kolme lasta ja saanut seitsemän lastenlasta.

– Vammojen kanssa täytyy oppia elämään, ja muiden suhtautuminen on paljon kiinni omasta asenteesta, hän miettii.

– Liikuntavammaan kiinnitetään ehkä enemmän huomiota kuin esimerkiksi näkövammaan. En ole osannut ajatella, että olisin huonompi kuin toiset. Itse pitää tuntea itsensä arvokkaaksi, Härkönen painottaa.

Tekonivelen lonkkaansa saanut Eero Oikarinen on samaa mieltä.

– Töissä olen ollut kuten muutkin, ja harrastuksia on erittäin paljon.

Invalidiliiton mukaan vammaiset ihmiset saavat yhteiskunnallisessa keskustelussa ja arkipäiväisissä kohtaamisissa usein osakseen vähätteleviä, jopa negatiivisia määrittelyjä itsestään. Liitto kehottaa puhumaan, koska se on ainoa tapa vahvistaa luottamusta ja ymmärrystä ihmisten välillä.

Kahden kyynärsauvan avulla liikkuva Marja Koljonen on kohdannut Salon kauppojen kassajonoissa ja pullonpalautusautomaateilla tiuskimista ja jopa tönimistä.

– Ihmisten mielestä olen hidas ja tiellä, hän sanoo ja toteaa hoitavansa kauppa-asiat hiljaisina aikoina.

Eero Oikarinen on saanut päinvastaista kohtelua:

– Moni on sanonut kassajonossa, että mene vaan edeltä, kun sinulla on noin vähän ostoksia.

Pyörätuolilla liikkuva Sinikka Saari kehuu hänkin ihmisten avuliaisuutta:

– Kaikki ovat auttaneet, kun olen esimerkiksi pyytänyt antamaan jotain ylähyllyltä.

Salon Invalidit ry:n puheenjohtaja Pirjo Virtanen toteaa, että suhtautuminen vammaisiin näkyy myös siinä, miten esteettömyys huomioidaan.

– Salossa kaikki kaupat ja palvelut eivät ole esteettömiä eivätkä edes saavutettavissa. Moniin kivijalkaliikkeisiin ei pääse pyörätuolilla lainkaan, hän sanoo.

– Jo kymmenen sentin kynnys estää sähköpyörätuolilla pääsyn, Oikarinen huomauttaa.

Joulukuun kolmas julistettiin kansainväliseksi vammaisten päiväksi YK:n yleiskokouksen täysistunnossa lokakuussa 1992.