Punapukuiset joulutontut häärivät nykyään joulupukin lelutehtaassa ja vakoilutehtävissä sankoin joukoin.
Aito ja alkuperäinen suomalainen tonttu sen sijaan ei ollut mikään laumasielu, eikä kenenkään käskyläinen. Kunnon tonttu oli itsenäinen ja anarkistinen hahmo, muistuttaa tietokirjailija Heikki Saure.
– On paljon tarinoita siitä, että tonttu on auttanut ihmisiä. Tontut elivät kuitenkin yleensä yksin ja liikkuivat hämärässä, hän kertoo.
– Joulutontut ovat aika kesy versio vanhasta tontusta, joka parhaimmillaan oli hyväntahtoinen mutta pahimmillaan hengenvaarallinen.
Suomalainen tonttu rakasti järjestystä ja siisteyttä. Vastaavasti se inhosi meteliä ja kaikenlaista huonoa elämää. Tontun arvot olivat siis hyvin luterilaiset, mikä kertoo siitä, että kristinuskon aatteet ja vanha suomalainen muinaisusko menivät kansan mielessä iloisesti sekaisin.
Tonttu oli moraalinvartija, ja voi sitä, joka tontun mielen pahoitti. Sellaista ihmistä tonttu rankaisi armotta.
Saman vartiointitehtävän on perinyt joulutonttu, joka vahtii, ovatko lapset kilttejä. Saure huomauttaa, että ilman joululahjoja jääminen on kuitenkin pientä siihen verrattuna, mihin joulutontun edeltäjät pystyivät. Ne polttivat suutuspäissään rakennuksia ja jopa murhasivat.
– Saunatonttu saattoi suuttua jos joku saunoi juovuksissa tai liian myöhään, tai lorotteli tai melskasi saunassa. On paljon kertomuksia, joissa saunatonttu murhasi saunojan.
– Ihmiset ovat aina tykänneet kauhutarinoista, ja jos joku on kuollut saunaan, on tonttu otettu selitykseksi, Saure toteaa.
Esimerkiksi Muurlassa Gabriel Lindholm kertoi vuonna 1915 kansanperinteen kerääjälle naistontusta, joka suuttui liian myöhään saunoneelle niin pahasti, että nylki hänet ja ripusti nahan orrelle roikkumaan. ”Tämän se teki siitä, kun suututettiin.”
Tonttu ei pitänyt myöskään kutsumattomista vieraista. Esimerkiksi riihitonttu saattoi suuttua siitä, jos joku tunki riiheen yöksi kysymättä lupaa. Sellaisesta on tiedossa monta varoittavaa tapausta, muun muassa Suomusjärveltä:
”Ajoi se Ylijaakkolan riihestäkin neljä miestä pois.” Tämän kertoja on täsmentänyt vielä: ”Ei se ajanut, mutta parret tulivat niskaan vain ja aamulla olivat parret paikoillaan.”
”Ihmiset ovat aina tykänneet kauhutarinoista, ja jos joku on kuollut saunaan, on tonttu otettu selitykseksi.”
Heikki Saure on kirjoittanut kirjan Tonttu – Tarua ja totta (SKS 2019), jonka lähteenä hän on käyttänyt kansanperinteen kerääjien tallentamia kertomuksia sekä aiheesta kirjoitettuja aiempia teoksia.
Kirjan kautta Saure haluaa muistuttaa, millaisessa arkitodellisuudessa esi-isämme elivät, ja tehdä tonttujen kunnianpalautuksen.
– Tontut ja haltijat ovat jääneet Kalevalan sankareiden ja muinaisten jumalien varjoon, koska vanhat kansanperinteen kerääjät pyrkivät löytämään aineistoa, joka vastaisi antiikin eeposten tarinoita. He halusivat nostaa siten suomalaiset sivistyskansojen joukkoon, Saure selittää.
Hän pitää todennäköisenä, että tontut ja haltijat olivat suomalaisille kaikkein tärkeimpiä hahmoja, koska ne olivat läsnä ihmisten arjessa. Vain sata vuotta sitten tonttuja ja muita haltijoita uskottiin vielä elävän kaikkialla. Oli kotitonttu, navettatonttu, tallitonttu, saunatonttu, riihitonttu, myllytonttu…
Tontun tehtävä oli yleensä huolehtia rakennuksista, ihmisistä ja eläimistä. Joukossa oli myös musta lammas: epärehellinen viljatonttu. Viljatontun työnkuvaan kuului tuoda taloon tavaraa ja viljaa, jota se yleensä varasteli naapuritaloista.
Ympäri Suomea on kerätty satoja kertomuksia tontuista. Nykyihmisestä voi tuntua oudolta, että aikuiset ihmiset uskoivat tonttuihin. Mutta kun tarkemmin miettii, oliko se niin outoa?
– Ihmiset elivät ympäristössä, jossa oli hyvin vähän ulkoisia virikkeitä. Pimeää aikaa oli varsinkin talvisaikaan paljon, sillä ainut valonlähde oli tuli. Ja kuinka paljon oli lukutaitoa ja tietoa maailmasta? Saure huomauttaa.
Tämä kaikki ruokki mielikuvitusta. Maailma oli myös hyvin hiljainen, joten pienetkin rasahdukset kuuluivat selvästi. Mikä ääni se oli? Oliko se tonttu?
– Kyllä ihmiset uskoivat tonttuihin aidosti. Mutta varmasti oli myös niitä, jotka uskottelivat uskovansa, koska onhan elämä silloin paljon jännittävämpää. Nykyäänkin seurataan keksittyjä elokuvia ja tv-sarjoja, eikä se toimisi, elleivät ihmiset eläytyisi niihin niin kuin ne olisivat totta, Saure pohtii.
– Tonttu-usko on antanut paljon mahdollisuuksia kujeilijoille. Tontun niskoille on ollut helppo myös vierittää syy, jos vaikka joku riihen lämmittäjä teki työnsä huonosti ja rakennus syttyi tuleen, Saure jatkaa.
Tontuista tehtiin myös näköhavaintoja, mikä yleensä enteili onnettomuutta. Esimerkiksi Paimiossa Mäntylän saunan tonttua nähtiin useasti.
”Omat ihmiset ovat nähneet vanhan, harmaapartasen miehen saunan edessä liikkuvan, valkonen mekko yllä, keppi kädessä häviten siihen kokonaan.”
”Tonttu-usko on antanut paljon mahdollisuuksia kujeilijoille. Tontun niskoille on ollut helppo myös vierittää syy, jos vaikka joku riihen lämmittäjä teki työnsä huonosti ja rakennus syttyi tuleen.”
Sana tonttu tulee ruotsin kielen sanoista tomte ja tomtegubbe. Tonttu viittaa tonttiin, eli tonttu on ollut jonkin tietyn tontin, alueen tai paikan haltija.
Ruotsissa tonttu mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran 1300-luvulla ja Suomessa 1500-luvulla. Näyttää siltä, että haltijoita alettiin jossain vaiheessa kutsua tontuiksi. Tontun todellinen historia voi siis ulottua jopa tuhansien vuosien taakse.
Joulutontut sen sijaan ilmestyivät Suomeen vasta 1800-luvun loppupuolella. Silloin kotitontusta alkoi muotoutua lahjoja jakava joulutonttu. Muodonmuutos alkoi 1800-luvulla Tanskasta, mistä se levisi Norjaan ja Ruotsiin, ja sieltä Suomeen.
Ensin tonttu jakoi lahjoja itse, mutta sittemmin tehtävä on langennut lähes kokonaan joulupukille. Vuodesta 1927 Suomessa on tiedetty, että joulupukki ja joulutontut asuvat Korvatunturilla. Sen kertoi heille Yleisradion lastentunnilla Markus Rautio eli Markus-setä.
Suomalainen tonttu oli pitkäikäinen, pienikokoinen, yksinäisyydessä viihtyvä, vaatimaton ahertaja. Yleensä se oli vanha ukko, mutta se saattoi myös olla nainen tai lapsi.
– Vaikka tonttu oli henkiolento, se oli hyvin arkinen puurtaja, Saure sanoo.
Tonttu teki työnsä tunnollisesti ja pukeutui hillitysti. Sillä oli päällään entisajan talonpojan arkiasu: harmaa paita ja housut, naisella hame. Päässä oli usein hiippalakki, joka joulutontulla alkoi punertaa.
Useimmiten tonttu oli kaikkea muuta kuin kaunis hahmo. Joskus se kuvattiin yksisilmäiseksi, mikä lisäsi tuntuvasti hahmon pelkokerrointa.
Tontun syntymä on hämärän peitossa, mutta se tiedetään, että siihen on vaikuttanut tulen sytyttäminen. On uskottu, että rakennuksen ensimmäinen tulentekijä on jäänyt paikalle haltijan hahmossa tai haltija on muistuttanut ensimmäistä tulentekijää. Haltijaksi on voinut tulla myös ensimmäinen talossa kuollut henkilö tai muuten vain merkittävä talon asukas.
– Tässä haltijat tulevat jo hyvin lähelle kummituksia, Saure toteaa.
Tulen sytyttämisen lisäksi kodinhaltija on saattanut ilmestyä paikalle, kun rakennuksen paikka on perustettu. Varsinais-Suomessa on ollut sanonta: ”Kun kolme tai neljä hirttä on laskettu ristiin, haltija ilmestyy”.
Saure arvelee, että haltijausko kumpuaakin ikivanhasta tavasta, josta Martti Haavio on kirjoittanut Suomalaiset kodinhaltiat -kirjassaan. Aikana, jolloin maanomistuksen sääntöjä oltiin vasta hahmottelemassa, uudisraivaaja meni korpeen ja valtasi itselleen asuinpaikan. Paikka oli hänen, kun hän oli tulen sytyttänyt.
Tontuilla oli suomalaisiin myös kasvattava vaikutus. Tonttu-usko opetti ihmisille vastavuoroisuutta, sillä tontut hoitivat hommansa vain, jos niitä kohdeltiin kunnioittavasti.
Tonttua piti esimerkiksi muistaa ruualla. Erityisen tärkeää se oli jouluna, jolloin tontulle vietiin lautasellinen puuroa tai sille jätettiin joulupöytään yöksi herkkuja.
Saunaan mennessä piti tervehtiä saunatonttua, ja saunomisen jälkeen tontulle jätettiin hyvästit, löylyä sekä vihta kylpemistä varten. Samoin tuli tervehtiä riihitonttua. Jossain taloissa kotitontulle pyhitettiin kokonainen oma huone.
Haltijat antoivat myös ympäristökasvatusta, sillä ne eivät hyväksyneet sitä, että ihminen vahingoitti ympäristöä. Siksi niiden kunnianpalautukselle olisi Sauren mielestä juuri nyt maailmanlaajuinen tarve.
– Samalla kun ihmiset kunnioittivat tonttuja ja haltijoita, he kunnioittivat niitä paikkoja, joita nämä olennot hallitsivat. Tonttujen ja haltijoiden kautta ihmiset ymmärsivät, että kaikesta täytyy pitää huolta, Saure korostaa.
Esimerkiksi jokaisella metsällä, vesistöllä ja kaivolla oli ennen oma haltijansa. Vedenhaltijaa kunnioitettiin, jotta se saisi veden riittämään ja pitäisi sen puhtaana.
Ehkä mekin arvostaisimme vaikkapa Salonjokea enemmän, jos uskoisimme sen haltijaan? Tästäkin olennosta on perinnetietoa:
”Salonjoen vedenneito istui pyykkilautalla ja peseytyi keskellä kirkasta kuutamoyötä. Suunnattoman suuret rintansa se heitti vuorotellen olkansa yli.”
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Salon Seudun Sanomissa jouluna 2019.
