Keskusta hillotolpalle

1

ANTERO LEPPÄNEN. Vuoden 2015 marraskuussa Suomessa oli hallituskriisi, vaikka Sipilän hallitus ei ollut istunut vielä puolta vuottakaan. Koska ministereiden tehtävä on ratkoa eikä suinkaan luoda ongelmia, tämä kärhämä saatiin selätettyä.

Juha Sipilä ja Alexander Stubb sopivat soten askelmerkeistä yön pimeinä tunteina Timo Soinin toimiessa kätilönä: keskustalle maakuntahallinto ja kokoomukselle potilaan eli asiakkaan valinnanvapaus. Niinpä Juha Sipilä kävelikin yöllä vaimonsa eikä aamulla presidentin luokse.

Hallitus ei saanut sotea maaliin, ja vuoden 2019 edustavaaleissa keskusta romahti. Tuo epäonnistuminen maksoi keskustalle 18 kansanedustajapaikkaa. Politiikkaa seuraavien suureksi hämmästykseksi äänestäjien rökittämä keskusta ei silti halunnut oppositioon vaan demarivetoiseen hallitukseen.

Puoluejohdossa oli hoksattu, että uusi enemmistöhallitus tulisi tarjoamaan loistavan mahdollisuuden maakuntahallinnon toteuttamiseksi, ja vieläpä punamullan retrohengessä.

Hallituksessa keskusta on pitänyt koko ajan toista jalkaa ovenraossa, jotta se voisi tarpeensa tullen livahtaa ulos. Tällä median avulla toteutetulla tempulla hallituskumppaneita on haluttu pitää pelossa ja keskustan nuhteessa.

Toiveikkaimmat keskustan vastustajat arvelivat, että keskusta lähtee, kun – ei siis jos – aluevaaleissa puolueen kannatus jää alhaiseksi. Viimeiset gallupit antoivat jo ymmärtää, että huhut ja toiveet agraaripuolueen kuolemasta olivat ennenaikaisia. Keskusta nousi kolmen suuren joukkoon ja hillotolpalleen.

Tupailtojen seinäkoristeena käytetään nyt hyvinvointialueiden poliittisia voimasuhteita kuvaavaa karttaa, joka eteläisintä osaa lukuun ottamatta on umpivihreä.

Aluevaalien selvä ykkönen oli kokoomus, mutta joukkuekisan voiton vei hallitus, joka kannatusluvuissa löi opposition numeroin 60–40. Yleensä käy niin, että hallitusvastuu syö hallituksen kannatusta ja aivan erityisesti pääministeripuolueen kansansuosiota. Sunnuntain (23.1.) ”virallisessa mielipidemittauksessa” hallituksen kannatus oli korkeampi kuin sen aloittaessa kesällä 2019.

Selvää on sekin, että rökäletappion kärsivät identiteettipuolueet perussuomalaiset ja vihreät. Äänensä antaneet ymmärsivät, että vaalissa ei ollut kyse ilmastonmuutoksesta saati sitten kehitysavusta, bensan hinnasta tai haittamaahanmuutosta.

Täysin päätön on väite, että kansalaiset eivät tienneet, mistä näissä vaaleissa äänestettiin. Jotkut olivat koronan takia eristyksissä, mutta eivät ääntään säästäneet – 52,5 prosenttia äänioikeutetuista – missään umpiossa voineet elää. Suomessa äänestysprosentti nousee vaivoin 70:een vain kahdessa valtiollisessa vaalissa.

Kuusi salolaista ehdokasta menestyi aluevaaleissa, vaikka väestöpohjan perusteella odotusarvo oli kahdeksan. Aluevaalissa pitkä paikallinen ehdokaslista ei auta, jos kärki on kapea. Valitettavasti vain kuudella salolaisella ehdokkaalla oli riittävä maakuntatason kilpailukyky.

Vuoden päästä äänestetään uutta eduskuntaa. Ovatko Nikkanen, Nummentalo ja Lundén taas listoilla?

Oma vastaukseni on jyrkkä ehkä.

Kirjoittaja on salolainen entinen kunnallispoliitikko.

1 Comment
Inline Feedbacks
View all comments
Hopeinen Q
3 kuukautta sitten

Minulla yrittäjäuran ensimmäisiä opetuksia oli se, että kehutaan omaa tuotetta, mutta ei haukuta kilpailijan sortimenttia. Soisi politiikassa noudatettavan samaa sääntöä.

Sote-vaalien tulosta vääristi suuri ehdolla olleiden kansanedustajien määrä. Valtuutetuilla on nyt tietty raha käytettävissä, minkä pitää riittää koko vuodeksi. Keinoina on vain yleinen kulukuuri tai pienempien yksiköiden sulkeminen.

Palkkojen harmonisointi aiheuttaa ensimmäisen päänsäryn, ja jo nyt on nähtävissä, että lisää henkilöstöä vakinaistetaan jopa vakituisten sijaisten -nimikkeellä. Meno voi vielä olla tänä vuonna yhtä holtitonta, kuin joillakin kunnilla ennen Suur-Saloksi yhdistymistä.