Kyllikki Saaren murhasta epäillyn jäljet johtavat Saloon – historioitsija Teemu Keskisarja pyytää salonseutulaisia penkomaan piironginlaatikoita

1
Salon Seudun Sanomat 17.10.1953

Auli Kyllikki Saari oli tuntematon maalaistalon tytär – kunnes hän kuoli. Sen jälkeen Kyllikki Saaren on tuntenut koko Suomi.
Nuoren naisen surmaaja on yhä tunnistamatta. Yhden epäillyn jäljet johtavat Saloon, josta vauraan sivistysperheen poika lähti lukemaan jumaluusoppia ja päätyi kirkkoherrana kuritushuoneeseen.

Selvittämätön murha ei ole jättänyt historioitsija Teemu Keskisarjaa rauhaan, vaikka hänen kirjansa Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia ilmestyi jo viime kesänä. Keskisarja haluaa tietää lisää pappisvirkansa menettäneestä pastorista, jota hän kutsuu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vaarallisimmaksi sielunpaimeneksi.

– Salon seudulla on hänen sukulaistensa piironginlaatikoissa ja vinteillä varmasti kirjeitä tai päiväkirjoja. Niistä voisi putkahtaa jotain mielenkiintoista.

Yksityisarkistojen vuoro olisi nyt, kun Keskisarja tutkimusapulaisineen on jo kolunnut Kansallisarkistoa ja lukemattomia muita tiedonlähteitä.

Teemu Keskisarja on yksi Suomen luetuimpia historioitsijoita. Hänen kirjansa kertovat kuolleista ihmisistä – yhtä hyvin Serlachiuksen mahtisuvun metsäpatruunoista kuin maamme ainoasta sarjamurhaajasta Juhani Adaminpojasta, joka tappoi kaksitoista ihmistä.

Kun Keskisarja tarttui Kyllikki Saaren tapaukseen, hän uskoi monen muun lailla, että murhaajan täytyi olla joku lähiseudun viinaan menevä poikamies tai mieleltään järkkynyt sotaveteraani.
– Ajattelin, että kaikki muu on fantasiaa, mielikuvitusta ja teennäisiä juonenkäänteitä.

Työn edetessä historioitsijan mieli muuttui. Hän sai käsiinsä asiakirjoja, joita ei ollut ennen käytetty. Keskisarja sanoo tietävänsä kohutusta henkirikoksesta nyt enemmän kuin kukaan muu elossa oleva ihminen.
Eikä hän malta luopua tiedonkeruusta vieläkään. Keskisarjaa kiinnostaa erään murhaepäillyn lapsuus ja nuoruus Salossa.

Teemu Keskisarja on väitellyt Suomen historian tohtoriiksi eläimiin sekaantumisesta 1700-luvun Suomessa. Tasavallan presidentti myönsi Keskisarjalle joulukuussa Pro Finlandia -mitalin. Kuva: Hanna Weselius

Kyllikki Saaren murha Isojoella toukokuussa 1953 lienee edelleen Suomen kuuluisin henkirikos, vaikka menneiltä vuosikymmeniltä on selvittämättä pitkälti toistasataa muutakin murhaa.
Ketkä kuolivat Tulilahden kaksoismurhassa vuonna 1959 tai Bodominjärven kolmoismurhassa 1960? Kuka surmattiin Anneli Auerin jutussa 2006 Ulvilassa?

Harva muistaa väkivallan uhreja nimeltä, mutta Kyllikki Saari muistetaan. Hän elää blogeissa, keskustelupalstoilla ja podcasteissa. Surmatyöstä on tehty kirjoja, lauluja, elokuvia, näytelmiä, kuunnelmia ja määrättömästi lehtijuttuja.
”Kuka murhasi Kyllikki Saaren, kuka mahtoikaan tehdä sen”, lauloi turkulainen Folk-Viljami vuonna 1965. Kappale on levytetty uudelleen 2015.
Nuoren naisen kuolemasta on kasvanut myytti.

Kirkkoherranviraston 17-vuotias kanslia-apulainen katosi lauantaisena iltayönä pyöräillessään kotiin hartaustilaisuudesta. Viisi kuukautta myöhemmin hänen ruumiinsa löydettiin suohon haudattuna.

Salon Seudun Sanomat 13.10.1953.

Suomen Kuvalehti kuvaili, miten koko Suomi oli tuntenut suuttumuksen aallon sydämettömästä teosta: ”Missä ovat ne silmät, jotka näkivät Kyllikki Saaren kuolinkamppailun? Missä ovat ne kädet, jotka riistivät hengen viattomalta tytöltä? Kuka kantaa tämän hirvittävän teon taakkaa ja vaikenee?”

Poliisi hutiloi rikospaikkatutkinnassa, kuulusteli viittätuhatta ihmistä ja avasi lähes neljäsataa tutkintalinjaa. Yhdessä vaiheessa epäiltyinä olivat kaikki vasenkätiset.
Ihmiset raportoivat rikokseen liittyvistä unistaan ja etsivät vastauksia selvänäkijöiltä.

Rikostutkijat tukehtuivat loputtomiin rönsyihin, joita juorut, ilmiannot ja väärät todistukset tuottivat.
Aikaa kului, totuus pakeni.
”Lukuisista linjoista voi historioitsija viisastella: Miksi hitossa poliisi ei jatkanut pidemmälle tuonnepäin?” Keskisarja toteaa kirjassaan.

Salolaisille Anna ja Kaarle Kanervolle syntyi 29. elokuuta 1911 seitsemäs lapsi. Hän sai kasteessa nimen Kauko Voitto. Äiti Anna oli kansakoulunopettaja, isä Kaarlella oli kauppalassa Vakuutus-, asioimis- ja kaupanvälitysliike. Oli maata, metsää ja kiinteistöjä, huvila Lukkarinmäellä ja yli kahdenkymmenen huoneen talo Hajalan Mustisissa.

Kaarle Kanervo oli perustamassa Länsi-Suomen Osake-Pankkia, omisti Suomalais-Amerikkalaisen Kaivosyhtiön osakkeita, istui useiden yhtiöiden hallituksissa ja pyrki eduskuntaan Suomalaisen puolueen ehdokkaana.

Poika Kauko kirjoitti ylioppilaaksi Salon yhteiskoulusta ja opiskeli agronomiksi. Nuorukaisen kohtaloksi koitui työharjoittelussa puimakone, joka murskasi hänen vasemman jalkateränsä. Se korvattiin proteesilla.
Kanervo koki uskonnollisen kutsun ja hakeutui Helsingin yliopistoon lukemaan teologiaa.

Opiskeluvuosinaan Kauko Kanervo kuului Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton hallitukseen, puuhasi isosena Suomen ensimmäisellä rippikoululeirillä ja kiersi puhujana kirkkojuhlissa. Uskelan seurakuntakin järjesti kesällä 1936 useita nuoriso- ja hartauskokouksia, joissa jumaluusopin ylioppilas Kauko Kanervo saarnasi.

Papiksi Kanervo vihittiin Viipurin tuomiokirkossa kesäkuussa 1939. Pappisvalan lisäksi hän vannoi kunnian ja omantunnon kautta uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan: ”Minä lupaan totella ja noudattaa valtakunnassa voimassa olevia lakeja ja asetuksia.”

Talvisodan alla Kanervo meni myös naimisiin. Sodassa hän palveli kenttäpappina ja sotasairaalan pastorina. Välirauhan aikana Kanervo käväisi virkaa tekevänä kirkkoherrana Angelniemellä.

Isojoen seurakunnassa Etelä-Pohjanmaalla Kanervo aloitti virkaa tekevänä kirkkoherrana toukokuussa 1952. Kuusitoistavuotias Kyllikki Saari kävi tuolloin rippikoulua, ja nelikymppisestä Kanervosta tuli hänen rippi-isänsä. Pian Kanervo tarjosi rippilapselleen töitä pappilassa ja kirkkoherrasta tuli myös nuoren naisen esimies.

Juorut Kyllikistä ja pastorista alkoivat levitä heti Kyllikin katoamisen jälkeen. Pappi oli yksi poliisin tutkintalinjoista, mutta eteneminen tyssäsi heti alkuunsa. Kotiapulainen ja kotona olleet alaikäiset tyttärensä kertoivat Kanervon olleen toisaalla.

– Kanervosta puhuttiin pahaa, mutta poliisi ei uskonut. Papin osallisuutta pidettiin mielikuvituksellisena, vaikka hänellä oli kaikista epäillyistä ehkä huonoin alibi. Sen arvo oli alle nollan, Keskisarja toteaa.

Seurakunnasta toiseen kiertänyt Kanervo ei pysynyt aloillaan. Hän jatkoi Isojoelta kirkkoherraksi Laihialle ja sieltä edelleen Kihniöön.

Salon Seudun Sanomat 25. helmikuuta 1956.

Poliisi kuulusteli Kanervoa Kyllikki Saaren murhasta toden teolla vasta kaksi ja puoli vuotta myöhemmin. Kirkkoherra istui silloin Parkanon käräjillä syytettynä seksuaalirikoksesta. Uhri oli kihniöläinen Rauha, 16-vuotias rippikoululainen.
Salolaislähtöisen sielunpaimenen synkät salaisuudet alkoivat paljastua.
”Kirkkoherra Kanervon jutussa saatiin lisää raskauttavia ja rumia seikkoja päivänvaloon jälleen eilen”, Salon Seudun Sanomat otsikoi 25. helmikuuta 1956.

Kiivaaksi ja äkkipikaiseksi kuvatulla Kanervolla oli omien sanojensa mukaan “erittäin voimakas sukupuolivietti” ja “pakottava sukupuolinen tarve”. Kotiapulaisena Kanervolla oli nuori nainen, joka nukkui yönsä kirkkoherran vieressä, kun pastorin vaimo asui pitkiä aikoja toisella paikkakunnalla.
Kyllikki Saarikin oli tyydyttänyt esimiestään käsin puolenkymmentä kertaa kirkkoherranvirastossa.

Pastorin elämänvaiheista aiemmilta virkapaikoilta kantautui syytöksiä hyväksikäytöstä ja muista seksuaalirikoksista. Kanervo itse piti niitä ”sukupuolisena leikittelynä”.
– Hän oli armoton saalistaja, sarjaraiskaaja ja sarja-ahdistelija. Hänellä oli taipumus sopia treffejä metsään, väijyä jossain ja kellistää mättäälle, Keskisarja sanoo.

Sodanjälkeinen lähetystyö Namibiassa katkesi luvattomaan suhteeseen. Raha-asioistakin paljastui siellä epäselvyyksiä.
Keskisarja kertoo, että hänen uutterat tutkimusapulaisensa Kaisa Kautto ja Eeva Tammi ovat kirjan julkaisemisen jälkeen löytäneet Kanervon vaiheista Ambomaalla lisää hämmentäviä tietoja.
– Ne liittyvät mahdollisesti Kyllikki Saaren surmaankin.

Kristillisyhteiskunnallinen Kotimaa julkaisi vuosi sitten verkkolehdessään blogin otsikolla ”Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hyväksikäyttöskandaali 1950-luvulta”. Teologian ja historian opiskelija Sakari Lintunen kertoi tutkineensa Turun tuomiokapitulin arkistoja.
Kohteena oli pastori Kauko Kanervo.
”Kokonaisuudessaan tapaus on poikkeuksellisen törkeä ja siinä on samoja piirteitä kuin katolisen kirkon hyväksikäyttöskandaaleissa”, Lintunen kirjoitti.

Tutkimusraportissaan Sakari Lintunen huomauttaa, että papin rooli on ollut Kanervolle miltei täydellinen rikosten tekoon. Uhrien asema on ollut heikko.
Kirkko ei ehkä halunnut uskoa syytöksiä tai saattoi kenties peitellä tapahtumia ikävän julkisuuden pelossa.
– Herää väistämättä kysymys, onko Kanervon tapaus lajissaan ainoa, Lintunen miettii.

Teemu Keskisarja kertoo saaneensa kirjastaan paljon yhteydenottoja Pohjanmaalta sekä Kanervon 1950-luvun rippikoululaisilta.
– Hänen verisukulaisiinsa ja lapsuudenkotiinsa kietoutuvia juttuja ei ole vielä tullut tietooni. Joku sivullinen tai naapurikin Salossa voisi tietää jotain.

Syyttäjäksi tai tuomariksi historioitsija ei aio ryhtyä, vaikka hänen mielestään olisikin kummallista, jos pastori ja murha tai murhan motiivi eivät liittyisi toisiinsa.
– Että sattuma tai sallimus olisi punonut tuollaisen juonen, jossa kaksi noin epätodennäköistä asiaa sijaitsee samassa paketissa, eikä sillä seikalla olisi mitään tekemistä Kyllikki Saaren kuoleman kanssa.
Keskisarja sanoo kirjoittavansa Kanervosta vielä jotain, mutta ei ehkä kokonaista kirjaa.

Kauko Kanervo tuomittiin Rauhan jutussa vuodeksi kuritushuoneeseen ”jatketusta sekaantumisesta ja muusta haureuden harjoittamisesta” 16-vuotiaan kanssa. Vankilasta vapauduttuaan Kanervo hankki elantonsa kanalanpitäjänä Parkanossa.
Kauko Kanervon vaimo oli opettaja. Heillä oli neljä lasta. Kanervo kuoli kesäkuussa 1977.

Keskusrikospoliisi yritti vielä 2010-luvulla etsiä dna-jälkiä sukan puolikkaasta, joka oli löytynyt Kyllikki Saaren surmapaikalta lokakuussa 1953.
Turhaan.
Mysteeri pysyy mysteerinä.

Mustavalkoinen viitta Kyllikki Saaren suohautta pysäyttää yhä kulkijoita parkkipaikalle, josta johtaa leveä polku koruttomalle muistokivelle.
Isojoen piskuinen kunta rakensi pysäköintialueen viisitoista vuotta sitten, kun kävijät jättivät autojaan vaarallisesti seututie 661:n varteen.
– Siellä käy kesäisin tosi paljon ihmisiä, kunnanjohtaja Juha Herrala sanoo.

Kun Teemu Keskisarja viime kesänä nousi rekan lavalle Isojoen markkinoilla, hän ei järjestäjien toivomuksesta puhunut Kyllikki Saaresta, vaan tavallisten ihmisten elämästä 1950-luvun Suomessa.
Nuoren naisen surma voi yhä olla joillekin isojokisille kipeä aihe.

Lähteitä: Teemu Keskisarja; Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia (WSOY 2021), Sakari Lintunen: Tutkimusraportti pastori Kauko Kanervon toiminnasta (2020), Uusi Aura 25.11.1909, Registeringstidningen för varumärken 1.1.1911, Salon Seudun Kunnallislehti 17.8.1926 ja 18.6.1936, Turkulainen 11.11.1916, Suomen Kuvalehti 24.10.1953.

1 Comment
Inline Feedbacks
View all comments
Tavis torilta
5 kuukautta sitten

Mielenkiintoinen artikkeli vanhasta hyvin traagisesta tapauksesta. Nyt siihen tuli uutta ulottuvuutta näin paikallisestikin. Että Salossa on ja Salosta löytyy.