Urmas A. Hilapieli: Kino-Suomi. Teos. 496 sivua.
Jos 1950-luvulla Bio-Salon iltapäivänäytökseen saapuneet pikkupojat sattuivat katsomaan Tarzaninsa lakki päässä tai koittivat nostaa jalkansa edessä olevan penkin selkänojalle, teatterin isäntä Martti Nieminen tuli nopeasti paikalle kakaroita ojentamaan.
Paimiolainen Nieminen piti teatterissaan kovaa kuria klopeille, mutta oli perimätiedon mukaan tarvittaessa myös hellämielinen mies – jos polvihousuiselta asiakkaalta joskus sattui joku lantti leffalipun hinnasta uupumaan, Nieminen katsoi budjettivajetta läpi sormien ja päästi tämän sisälle.
Niihin aikoihin Bio-Salossa oli muuten vesiklosetti vain naisille. Miesväki sai käydä tarpeillaan kiltisti takapihan huussissa.
Kaikki tämä ja noin miljoona muuta pientä ja isoa faktaa suomalaisten elokuvateatterien historiasta selviää Urmas A. Hilapielen tavattoman kiinnostavasta kirjasta. Kino-Suomi, alaotsikoltaan Elokuvan esittämisen historia 1896–2021, on todellinen monumentaaliteos, joka kokoaa yhteen tekijänsä vuosikymmenien mittaisen kiinnostuksen ja tutkimustyön suomalaisten elokuvateatteria historiaa kohtaan.
Ensimmäinen julkinen elokuvaesitys Suomessa järjestettiin 28.6.1896, vain puoli vuotta sen jälkeen kun ranskalaiset Lumièren veljekset olivat esitelleen vuosisadan ihmeen maailmalle. Kino-Suomi tietää kertoa, että Helsingin Seurahuoneella järjestettyyn näytökseen liput maksoivat peräti kaksi markkaa, joka vastasi työmiehen silloista päiväpalkkaa.
Elävän kuvan suosio osoittautui kuitenkin äkkiä niin suureksi, että siitä tuli massojen hupia. Liput halpenivat, ja esitykset siirtyivät kiinteisiin elokuvateatterisaleihin.
Ne olivat alussa vaatimattomia, tyypillisesti johonkin muuhun tarkoitukseen alkujaan suunniteltuja tiloja.
Salon ensimmäinen elokuvateatteri avattiin alkuvuodesta 1908 nykyisen Horninkadun varrella niin kutsutussa Pestrikoffin talossa. Veljesten Leonard ja Karl Lindqvistin pyörittämän ”kinopalatsin” nimi oli Salon Uusi Biografiteatteri, jossa taianomaisesti kankaalla liikkuvia kuvia ihmeteltiin lankkupenkeillä istuen.
Salon ensimmäisen elokuvateatterin toiminta kesti vuoteen 1910 saakka. Ilman leffoja ei salolaisyleisö kuitenkaan pitkäksi aikaa jäänyt, sillä jo seuraavana vuonna avautui Keskus-Teatteri. Jugend-tyylinen rakennus oli jo alkujaan pystytetty varta vasten elokuvien esitystoimintaa varten.
Kuten muuallakin Suomessa myös Salossa elokuvien kasvava suosio vaikutti kaupunkikulttuuriin, kaupunkikuvaan ja jopa arkkitehtuuriin. Vuonna 1936 Keskus-Teatterin kansallisromanttinen ilme muuttui tyystin, kun arkkitehti Erik Bryggmanin suunnittelema uudistushanke valmistui ja teatteri sai ajanmukaisen funktionalistisen olemuksen.
Samalla vaihtui nimi, Keskus-Teatterista tuli Tähti-Kino, jota varsinkin sotavuosina eläneet salolaiset pikkupojat muistelevat kaihoisasti. Tähti-Kinossa esitettiin parhaat tai ainakin vauhdikkaimmat elokuvat, eikä nuorta yleisöä juuri häirinnyt se, että Tähti-Kino oli vielä sotien jälkeenkin paikkakunnan ainoa elokuvateatteri, jossa oli vain yksi filmiprojektori ja sen myötä pakollinen väliaika, kun koneenkäyttäjä vaihtoi filmikelaa.
Elokuvateatteritoiminta Tähti-Kinossa päättyi 1948. Sen jälkeen tiloissa toimi muun muassa autoliike, kunnes rakennus revittiin Salon 1960-lukulaisen purkuvimman aikana maan tasalle tympeän tavaratalorakennuksen tieltä.
Keskus-Teatterista ja Tähti-Kinon alkuvaiheista vastasi johtaja Erik Nordlin, joka pyöritti 1930-luvulta lähtien myös Salon kolmatta elokuvateatteria Salamaa. Se oli avattu vuonna 1925 Turuntie 5:n piharakennuksessa. Leffamoguli Nordlinin sijoitussalkkuun Salama päätyi 1934, ja samalla syntyi hetkeksi monopoli, jossa Nordlin hallitsi yksinään salolaista elokuvateatteribisnestä.
Loppuvuodesta 1938 Nordlin luopui teattereistaan. Salamasta tuli uuden omistajan Siiri Jännärin myötä Bio Jännä. Samaan aikaan avautui legendaarinen elokuvateatteri Kiva, Erik Bryggmanin suunnittelemassa funkkistyylisessä uudisrakennuksessa joen varrella. Kiva profiloitui nopeasti Suomen Filmiteollisuuden tuotantojen esittäjänä, ja strategia olikin viisas sillä ”suomifilmit” kasvattivat koko ajan suosiotaan.
Kiva eli kotimaisen elokuvateollisuuden nousun ja laskun, sillä projektorit Kivassa sammuivat vuonna 1964, samalla kun Suomen Filmiteollisuus kyykähti ja koko kotimainen elokuva vajosi kriisiin ennen kaikkea nopeasti kasvaneen televisiotoiminnan vuoksi.
Johtaja Nordlinin monopolin murtumista alleviivasi uuden tulokkaan, edelleen virkeän Bio-Salon avaaminen syksyllä 1938. Pytinki oli alkujaankin elokuvateatteriksi suunniteltu ja vieläpä isoksi sellaiseksi – salissa oli peräti 500 istumapaikkaa. Bio-Jännä haastoi sen koossa vasta vuonna 1961 toiminnan siirryttyä piharakennuksesta Turuntien varren uuteen päärakennukseen.
Bio Jännän ja sitä pyörittäneen Jännärin suvun kunnianhimoisuudesta kertoo se, että keväällä 1955 teatteriin asennettiin Cinemascope-esitystekniikka näyttäviä laajakangaselokuvia varten.
Jännän valot sammuivat ensimmäisen kerran keväällä 1991, mutta syttyivät uudestaan seitsemää vuotta myöhemmin. Vappuna 2016 oli seuraavien ja kenties lopullisten jäähyväisten aika – valtava yksisalinen teatteri ei oikein istunut nykyiseen monisalitrendiin.
Jännän koneenhoitajasta oman elokuvateatterin isännäksi kesällä 1961 edennyt Eilo Laine tutkaili ajan trendejä ja oli suorastaan aikaansa edellä, kun hän muutti Bio-Salon yksisalisesta teatterista kahden salin ”multiplex-teatteriksi” niinkin varhain kuin 1975. Eilo Laineen poika Jukka Laine puolestaan haisteli trendejä seuraavan vuosikymmenen alussa avatessaan suositun videovuokraamon elokuvateatterin aulaan, nykyisten karkkihyllyjen paikalle.
Jukka Laineen käsissä Bio-Salo toimi 2000-luvun alkuvuosiin saakka, jolloin ”Paimion barooni” Jari Mäkilä tuli perinneteatterin uudeksi isännäksi. Mäkilä on määrätietoisesti uudistanut teatteriaan, ja esitystekniikka on ajan tasalla.
Ja nykyisin myös herrasmiehet pääsevät asioimaan mukavuuslaitoksessa teatterin sisätiloissa, tarvitsematta poistua takapihalle.
Urmas A. Hilapielen suurteos huomioi myös Salon uusimman elokuvateatteritulokkaan Lumon, mutta ihmeen lyhyesti. Kenties siksi, että nostalgisena miehenä Hilapieli tuntee suurta rakkautta vanhoja ja vielä vanhempia valkokankaita kohtaan.
Kokonaisuutena Kino-Suomi on ällistyttävä voimannäyte, jossa käydään hyvin seikkaperäisesti läpi ennen kaikkea Helsingin kaikki elokuvateatterit ja myös edesmenneet korttelikinot ynnä liitosalueiden joskus lyhytikäisiksikin jääneet yritelmät. Muuta Suomeakin kierretään ahkerasta, Hangosta Rovaniemelle saakka.
Hilapieli on tehnyt valtaisan työn selvittäessään yksittäisten teatterien muinaisia omistussuhteita. Tämänkaltaista ”teknistä” dataa kirjassa on niin paljon, ettei tilaa ole enää juuri jäänyt ohjelmistoprofiilien seikkaperäiseen selvittämiseen.
Muuan asia käy kuitenkin kiistattomasti Kino-Suomessa ilmi: vaikka elokuvat olivat pitkään mustavalkoisia, niitä esittäneet miehet olivat värikkäitä hahmoja.
Eivätkä nämä värit haalistuneet edes elokuvien muututtua värikylläisiksi. Ei tarvitse miettiä kuin legendaarista Freddy Kamrasia, jonka teattereissa pitkin Helsinkiä pyöritettiin niin pikkutuhmaa aikuisviihdettä kuin vaativinta art house -elokuvaakin.
