Kaksi vuotta jatkunut koronaepidemia ja sen mukanaan tuomat poikkeusolot ovat olleet monille raskasta aikaa.
– Juuri kun alkoi näkyä valoa, tulivat sotauutiset. Huolestuttavalta näyttää, sanoo Salon kaupungin sosiaalipalveluiden johtaja Eeva Purhonen.
Purhonen pitää todennäköisenä, että Ukrainan sodan kuormitus tulee näkymään myös Salossa heikkenevänä hyvinvointina.
– Mietityttää, miten tämä tulee vaikuttamaan lapsiin ja nuoriin, joiden psyykkinen jaksaminen on ollut kovilla jo korona-aikana.
Purhonen arvioi, että korona-ajan etäkoulu, etätyö ja sosiaalisten kontaktien karsiminen ovat lisänneet laaja-alaisesti ihmisten psyykkistä kuormitusta.
Salon kyky vastata palvelutarpeen mahdolliseen kasvuun on heikko: lakisääteistenkin palveluiden tuottaminen on tällä hetkellä vaikeuksissa.
Tahtotila ja rahoitus ovat olemassa, mutta sekä kouluterveydenhuollon psykologeista että sosiaalityöntekijöistä on huutava pula.
– Meillä päättyi juuri avohuollon sosiaalityöntekijöiden haku. Virkoja oli auki neljä ja hakijoita nolla, sanoo Purhonen.
Hän arvioi, että seuraavalla hakukierroksella paikkoja on auki vielä enemmän.
Kun Salo haki viime syksynä koulupsykologeja useisiin virkoihin, yhtään virkaa ei saatu täytettyä.
– Tämä on se meidän akuutein ongelmamme. Emme saa ihmisiä virkoihin.
Sosiaalipalveluissa pohditaan parhaillaan myös sitä, nostaako Ukrainan sota pakolaisten määrää.
Salon kaupungin kiintiöpakolaismääräksi on linjattu 20–30 henkilöä vuosittain, mutta viime vuonna Saloon ei tullut lainkaan kiintiöpakolaisia.
Oleskeluluvan saaneita turvapaikanhakijoita tuli Saloon viime vuonna vajaat 60 henkilöä.
Mikäli sota toisi suuren pakolaisaallon Suomeen, kaupungin pitäisi pohtia pakolaismääriä. Kaupungin ylläpitämiä vastaanottokeskuksia tuskin kuitenkaan tulisi, arvioi Purhonen.
– Tilanne menisi todennäköisesti samalla tavalla kuin viimeksi suuren pakolaisaallon aikana, ja SPR perustaisi keskuksia. Salon kaupunki neuvottelisi Saloon sijoitettavien pakolaisten määrästä ely-keskuksen kanssa. Viime kädessä kiintiöpakolaisten määrän päättää Salossa kaupunginvaltuusto.
Koettakaa muistaa, että Suomessa on yhä elossa heitä, jotka elivät lapsuutensa sotavuosina.
Tämä nostaa myös varttuneella väestöllä muistot pintaan. Eivätkä kaikki muistot ole hyviä.
Sietokyky on nykynuorilla heikko, kynsi lohkeaa varpaasta, niin mielenterveysongelmat alkavat. Sitten ei voi enää muuta kuin hautautua tietokoneen epämaailmaan ja hautautua sisätiloihin, kunnes paha maailma on kadonnut. Maailma vaan ei katoa mihinkään, se nyt pitää kohdata ja kestää.
Suomessa eletään aikamoisessa pumpulikuplassa noin niin kuin henkisesti. Komppaan tuota kirjoitusta sodan kokeneista. Täysipäisiä ihmisiä heistä tuli, ja rakensivat vielä tämän hienon maan ilman sen kummempia terapeutteja.
Juurikin näin.
Kyllähän sodan jälkeen melkoisia ongelmia henkisellä puolella oli, mutta siitä vaiettiin. Tällä hetkellä puhutaan kuitenkin sotavuosiin ja sitä edeltäviin aikoihin verrattuna täysin eri mittakaavan asioista.
Siksi olen samaa mieltä, että ns. kynnen lohkemisen kauhistelu ja tarve järjestää ammattiapua johtaa yhä heikompaan sietokykyyn. Yksilön vastuun korostaminen niin fyysisen kuin psyykkisenkin suorituskyvyn suhteen olisi oikeampi ratkaisu.
Nykyinen linja ei ole hyväksi yhteiskunnalle, vaan johtaa täydelliseen lamaantumiseen oikeita ongelmia kohdattaessa.
Olet oikeassa maan uudelleenrakentamisesta ja muutenkin uskomattomasta sinnikkyydestä, mutta kaikki sodan kokeneet eivät todellakaan selvinneet täysipäisinä, tuskin kukaan ilman jonkinasteista traumaa. Asiat oli vaan tehtävä, mutta jäljet siitä jäi, jotka eivät jääneet yhteen sukupolveen.
Nykyään näihin asioihin puututaan vaan herkemmin, ennen niistä ei puhuttu. Kukin käsitteli miten käsitteli ongelmansa.
Totta kai sodasta tulee elinikäiset traumat, ei siitä olekaan kyse vaan nykyisistä sukupolvista. Ihmisillä tuppaa olemaan nykyään vain oikeuksia vaan ei ollenkaan velvollisuuksia ja vastuuta. Auktoriteettejä ei saa olla edes koulussa, että pikku pullansyöjät eivät loukkaannu. Esimerkiksi armeijan taitaa suorittaa noin 40% ikäluokasta, se osoittaa jotakin. Miten nämä nykyiset kaksikymppiset suoriutuisivat vaikka talvisodan ajkaisista koettelemuksista, kai sieltä koneelta löytyy siihenkin keino, vai?
Minkään sortin ymmärrystä nuorten voinnille ei löydy tältä palstalta. Totta, että nykynuorten murheet ovat erilaiset kuin ennen muinoin, mutta ne ovat silti aivan todellisia.
Jottain pittäs varmaan tehä? Tulee tyyriiksi, kun joka kymmenettä nuorta uhkaa muutenkin syrjäytyminen. Ei auta, että nyrpistetään nenää ja sanotaan, että pitäisi pärjätä, kun sodassakin pärjättiin.