Jotkut asiat pysyvät. Kuten luumuleipä, salolaisen Kuiron leipomon tähdetaikinoista leivottava erikoisuus.
– Luumuleipiä on leivottu aina, leipomon toinen yrittäjä, Lauri Paakkonen, painottaa sanaa aina.
Varmaa tietoa ei ole, mutta leipomon nettisivulla uumoillaan luumuleivän reseptin olevan leipurimestari August Heleniuksen perua 1800-luvun loppupuolelta. Paakkosen isoisä Sulho Kuiro työskenteli Heleniuksen leipomossa, josta vuosikymmenten ja vaiheiden jälkeen tuli Kuiron leipomo.
– Minulla on sellainen intuitio, että resepti on sattumalta keksitty, ei luomalla luotu. On käytetty tähteitä, eikä ole heitetty mitään pois, Paakkonen sanoo ja lykkää pellillisen luumuleipiä uuniin.
Hän muistaa syöneensä luumuleipiä niin ikään aina. Tai ainakin alle viisivuotiaasta nassikasta.
– Pommin varma valinta.
Juuriltaan salolainen tuntee luumuleivän melko varmasti, vaikka vaatimaton ulkonäkö piilottaa sen sujuvasti kahvilan vitriiniin. Luumuleipä ei pörhistele kuten sokeriset munkit tai koreat viinerit.
– Kyllä se kolmen suosituimman sakissa on viinermunkin ja pitkän viinerin kanssa. Luumuleipiä ostaa eniten vanhempi väki, mutta aina tulee uusia ostajia, Paakkonen tietää.
Yli satavuotiasta, hyväksi havaittua leivonnaista ei ole ollut tarvetta muuttaa tai muokata. Riskiä ei ole edes haluttu yrittää.
– Ihmiset ovat tarkkoja. Omenapiirakkaa on kokeiltu eri omenahilloilla, mutta heti tulee noottia. Muutokset eivät käy, mutta uusia tuotteita voi kehittää miten vain, Paakkonen tietää.
Taikinakone pyörittää yhteen tähteeksi jääneet viineri- ja piparkakkutaikinat. Taikinasta Kuiron leipomon leipurimestari Kimmo Murto leipoo piparkakkureunaisia, sieviä ja sydämeltään makeita luumuleipiä.
– Mitä jää viinereistä, käytetään hyödyksi. Taikinaa ei mene hukkaan.
Hän punnitsee viineritaikinan joukkoon melkoisen kimpaleen puolikuu-pikkuleipätaikinaa. Herää epäilys, että pullamaiset luumuleivät hämäävät herkuttelijaa. Taikina taitaa olla rasvaisempaa kuin niiden ulkonäkö antaa olettaa?
– No, litran viineritaikinaan kaulitaan 500 grammaa kasvismargariinia, eikä piparkakkutaikinakaan ole kevyttä, Murto kertoo tosiasiat.
Hän luokittelee luumuleivän pullan ja viinerin välimaastoon.
– Mehevä ja muheva. Maistuu minullekin, mutta lapsuudesta en näistä muista, syntyperäinen salolainen tuumaa.
Murto on leiponut luumuleipiä 15 vuotta. Kerran päivässä, noin 70 kappaletta.
Hän ottaa muotin ja painaa piparkakkureunaisia ympyröitä kaulauskoneen kaulimasta taikinasta. Paljastuu, että muotti on alkuperäinen.
– Vähintään ikivanha, sepän väsäämä, Paakkonen huikkaa uunin luota.
Taikinakukkasten keskelle Murto pursottaa reilun töräyksen luumumarmeladia ja kääntää taikinan kaksinkerroin. Sormet painavat leivät kiinni, ja viime silauksen leivän kiillettä hän vetää pullapensselillä.
– Se oli semmoinen prosessi, leipurimestari toteaa ja putsaa kädet.
Uusi taikina on jo tuloillaan. Metallikulhosta nousevat kanelin, inkiväärin ja neilikan höyryt. Tulossa on pumpernikkeleitä, ei ihan uusi resepti sekään.
Paikallinen ja omintakeinen kiehtoo
Pekka Tarkkila löysi luumuleivän sattumalta.
Pekka Tarkkila löysi luumuleivän sattumalta Kuiron kahvilan vitriinistä 15 vuotta sitten. Erilainen leivonnainen kiinnitti huomiota ja hän halusi maistaa sitä.
– Paikallinen erikoisuus ja hyvä, hän kuvailee.
Helsingissä asuva ja Karjalohjalla mökkeilevä Tarkkila poikkeaa Salossa silloin tällöin. Tällä kertaa matka jatkui kahvipaussin jälkeen Tampereelle vanhempien luo. Tuliaisiksi hän vei paperipussillisen luumuleipiä.
– Vanhempani eivät ole syöneet näitä aikaisemmin, yllätän heidät.
Tarkkilaa kiinnostavat pienten, paikallisten leipomoiden omintakeiset tuotteet. Hän muistaa lämmöllä esimerkiksi Sokerileipuri Aleniuksen banaani-suklaakakun.
– Lapsuudessa ja opiskeluaikoina Tampereella oli vahva leipomokulttuuri. Nyt leipomot ovat kadonneet, hän harmittelee.
Salossa asunut lähes 50 vuotta, enkä koskaan kuullutkaan paikallisesta luumuleivästä. Ei ainakaan mitenkään liikaa markkinoitu tuote.
56 vuotta sitten tanssien jälkeen VPK:n talolta Kaisan baariin ja ah niin hyvää, kuppi kahvia luumuleivän kera!
Ei luumuleipää ole varmaankaan tarvinnut markkinoida, se on ollut hyllyssä kuten muutkin leivonnaiset ja syystä siellä pysynyt. Useimmat salolaiset kyllä tuntevat ja tietävät sen. Lapsena en enää kestänyt sitä, sillä jos meille ostettiin Kuiron pullia, ne olivat miltei aina luumuleipiä.
Nyt muutaman kymmenen vuoden jälkeen se maistuu taas. Olenkin miettinyt monasti sen koostumusta, tavallaan pikaviineri, mutta ei kuitenkaan, vaan parempaa. Nyt taikinan salaisuus paljastui. Luumuleipä = ”tanssi tähteiden kanssa” (Marttaliitto). Hyvä artikkeli!
Mistä niitä saa Salossa? En ole moisiin leivonnaisiin vielä törmännyt.
Kuiron kahviloista ainakin. Helsingintiellä, Linjurissa ja Halikossa kahvilat.
Jos en nyt ihan väärin muista, niin Satu Mäkipuro, ehta salolainen, sanoi jossain haastattelussa, että Kuiron luumuleivässä tiivistyy salolaisuuden olemus. Vähän mauton ja kuivakka. Nyt selvisi vielä että luumuleipä on tehty muun leivonnan tähteistä! Justiinsa!
Ei luumuleivässä mitään vikaa ole, ei ainakaan ole liian makea ja rasvainen.
Luumuleipä on hieno, maultaan ja koostumukseltaan omaperäinen leivonnainen. Keskustelin muutama vuosi sitten emeritusylipuutarhuri Aarno Kasvin kanssa, joka kertoi Uppsalassa kohdanneensa vanhempia, originelleja rouvia, jotka tekivät sikäläisistä maatiaisluumuista hilloa. Näitä kotona tehtyjä hilloja rouvat käyttivät sitten puolikuun mallisten leivonnaisten täytteeksi.
Kuvailusta tuli tämä paikallinen herkkumme mieleen. Luumuleivän salaisuus piilee hienossa viipyilevässä, ei liian makeassa maussa. Yleisarvosana luumuleivästä on salolaisittain kiittävä, eli maku on tavallisen hyvä.
Oi millaisella ohjeella näitä tehdään? Olisi kiva itse kokeilla, kun ihan korvessa asun.