Pieruvitsejä, mummoagilitya ja maailman vanhin pizza – Tyylillisesti vaappuva lastennäytelmä Tippukivitapaus pelastuu Salon Teatterin upeiden nuorten näyttelijöiden ansiosta

0
Tippukivitapauksen keskeiset kohtaukset suljetaan lauluesityksillä. Niistä Salon Teatterin näyttelijäensemble selviytyy oikein mallikkaasti. Kuva: SSS/Kirsi-Maarit Venetpalo

Laura Ruohonen – Anna-Mari Kähärä: Tippukivitapaus. Ensi-ilta Salon Teatterissa 18.3. Ohjaus: Johanna Parkkinen. Koreografia: Marko Carlsson, Äänisuunnittelu: Jouni Lehtonen. Lavastus: Piritta Lindén. Puvustus: Taija-Leena Jokilehto. Valosuunnittelu: Timo A. Aalto. Rooleissa: Nella Lavinen, Niilo Rautpalo, Saga Saarinen, Aki Nuutinen, Elina Koskinen, Sanni Suvila-Nuutinen, Esa Lehtinen, Helmi Oja, Maisa Pitkänen, Verner Lindén, Maija Härkönen, Selina Pietilä, Amelie Lindholm ja Junius Jokilehto.

Kaikki lapset ja yhdeksän kymmenestä aikuisesta arvostavat kakkavitsejä. Tätä moneen kertaan koeponnistettua tosiasiaa hyödyntää myös Laura Ruohosen käsikirjoitus, joka toistuvasti palaa ihmisruumiin poistoaukkojen äärelle.

Siellä se olisi myös saanut pysyä, sillä riemastuttavan pieruhuumorin ohella Tippukivitapaus kokeilee absurdin komiikan tyylilajia, vaihtaa sitten ”taiteelliseen” outouteen ja varmistelee yleisön viihtyvyyttä olemalla hetkittäin leppoisa laulunäytelmä. Aivan loppuun varataan myös vakavampaa tematiikkaa ystävyyden merkityksestä.

Tyylillinen horjuvuus määrittää Tippukivitapausta, mutta ihmeen hyvin Salon Teatteri ohjaaja Johanna Parkkisen johdolla selviää kaikkiin ilmansuuntiin sojottavasta käsikirjoitushäkkyrästä. Tekstin ehdoilla mennään ja kun näytelmäteksti ei osaa päättää mitä se lopulta haluaisi olla, ohjauksen merkitys korostuu.

Liioittelematta voikin sanoa, että Parkkinen selviää tehtävästään käsikirjoitusta paremmin ja selvittää siinä sivussa muutaman dramaturgisen ongelmakohdan, joita Laura Ruohosen käsikirjoitus ei ole viitsinyt ratkaista.

Tippukivitapauksessa tehdään koko perheen teatteria, mutta aina kun tekstistä loppuvat ideat, turvaudutaan kaikkein nuorimman katsojanosan viihdyttämiseen – aloittamalla armoton kohkaaminen. Pahimmilla hetkillä näyttämön kirjaimellisesti täyttävät juokseminen, kiljuminen ja kirkuminen. Se on harvoin voittava yhdistelmä teatteriesityksessä eikä noin keskimäärin tee komediasta yhtään sen koomisempaa.

Osa päättömästä menosta on hauskaa, kuten mummojen agility-kisa. Ja loput lähinnä turhaa esitysajan täyttämistä. Irtovitsit ovat parhaimmillaan oikein hyviä, kuten näyttämölle pelmahtava maailman vanhin pizza ja sen ympärille kehitetty laulunumero. Myös dialogissa on hetkensä, vaikka mukana on vastaavasti paljon löysää, editoimatta jäänyttä ”teatteripuhetta”.

Johanna Parkkisen ohjaus pelastaa paljon viimeisteltyjen näyttelijäsuoritustensa ansiosta. Pääosia vetävät nuoret Nella Lavinen ja Niilo Rautpalo näyttelevät antaumuksella ja roolihahmonsa sisäistäen. He ottavat Seija-Soijan ja Hujopin näytelmähenkilöistä ulos sen mitä otettavissa on.

Herkullisimmat tuokiot saadaan muutamasta sivuroolista, jotka Ruohosen käsikirjoituskin on laatinut muuta hahmogalleriaa kiinnostavammiksi. Helmi Oja tekee aivan upean soolosuorituksen Diktaattori Diktaattana ja Maija Härkönen on täydellisen uskottava Nirsona Ipanana.

Kauhuromanttisille kierteille Tippukivitapaus vääntyy, kun näyttämön valtaa Rämeämmä. Jostain usvan keskeltä tarinaan nouseva myyttinen hahmo on tekstin viimeistellyin ja visuaalisesti kiinnostavin tyyppi, jolle Maisa Pitkänen antaa uskottavan sisäisen ja ulkoisen olemuksen – upea, ohikiitävä tuokio muutoin kovin kiikkerässä kokonaisuudessa.